Menneisyydestä tulevaisuuteen

Teksti: Timo Lehtonen

Toimin kahdeksan vuotta Pääkaupunkiseudun Glaukoomapotilaat ry:n puheenjohtajana. Minulla todettiin synnynnäinen glaukooma jo neljän viikon ikäisenä, joten vuosikymmenien vieriessä Silmäklinikka ja hoidon kehitys tulivat tutuiksi. Silmänpaineen mittaustekniikan kehityksen myötä viherkaihista, glaukoomasta ja silmänpainetaudista ajatellaan nyt toisin. Glaukoomaa sairastavien määrä on kasvanut rajusti 20 vuoden aikana, mutta samalla lääkkeiden kehitys on ollut huimaa. Aluksi oli vain Pilocarpine- ja Tosmile-tippoja, mutta sitten tulivat suun kautta otettavat lääkkeet. Nykyiset täsmälääkkeet ovat tehokkaita, minkä lisäksi laserleikkaukset ovat mullistaneet kirurgisen hoidon.

Yhdistyksen alkutaival

Silmäklinikan potilaat pohtivat glaukoomayhdistyksen perustamista jo 1980-luvulla. Oulussa perustettiin vuonna 1996 Suomen Glaukoomapotilaat ry. Kiinnostuin yhdistyksestä ja liityin siihen välittömästi, vaikka toiminnan keskittyminen Ouluun tuntui hankalalta. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Ole Lindholm ja varapuheenjohtajaksi Olavi Kylmänen. Yhdistys aloitti OYKS:ssä glaukooman seulonnan silmänpohjan säiekuvauksilla saatuaan siihen rahoituksen Raha-automaattiyhdistykseltä.

Kaksi vuotta myöhemmin yhdistykselle perustettiin Helsingin alaosasto, jonka puheenjohtajaksi valittiin Mirjami Ikonen ja hallituksen jäseniksi Kalevi Miettinen puolisoineen, Matti Lehtinen, Pirkko Penttilä ja sihteerinä toiminut Raili Hänninen. Tapahtumia, retkiä ja puhelinpäivystystä järjestänyt Helsingin alaosasto oli erittäin aktiivinen. Monipuolinen toiminta johti alajaoston kehittymiseen itsenäiseksi yhdistykseksi, jolloin Suomen Glaukoomapotilaat ry muutti nimensä Pohjois-Suomen Glaukoomapotilaat ry:ksi ja Helsingin osastosta perustettiin Pääkaupunkiseudun Glaukoomapotilaat ry.

Pääkaupunkiseudun Glaukoomapotilaat ry järjesti sopeutumisvalmennuskurssin Näkövammaisten liiton tiloihin Mäkelänkadulle. Liiton aloitteesta Raha-automaattiyhdistys rahoitti kurssin, jolle haettiin jatkoa. Yleisön suuresta kiinnostuksesta huolimatta jatkokurssin rahoitus jäi saamatta. Myös yhdistys haki Raha-automaattiyhdistykseltä avustusta, mutta summa oli siihen liian pieni.

Yhdistyksen ensimmäinen iso tapahtuma, Glaukoomaseminaari, pidettiin marraskuussa 1998 Hotelli Arthurissa. Kaksipäiväiseen tapahtumaan sisältyi seminaareja, tietoiskuja ja vertaistuellista yhdessäoloa lounaan kera. Osallistuin seminaariin koska luennoitsijoina oli tuttuja lääkäreitä, kuten professori Henrik Forsius.

Keväällä 2000 sain puhelun yhdistyksen sihteeri Raili Hänniseltä. Hän kysyi odottamatta, että olinko kiinnostunut puheenjohtajan tehtävistä. Edellisenä syksynä Raili Hänninen oli osallistunut Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n syyskokoukseen, jossa olin ollut ehdolla puheenjohtajaksi. Hän oli huomannut jäsentiedoista, että olin myös Pääkaupunkiseudun Glaukoomapotilaat ry:n jäsen.

Puheenjohtaja Mirjami Ikonen oli ilmoittanut, ettei enää jatka terveydellisistä syistä puheenjohtajana. Jäin miettimään asiaa ja sihteeri soittikin ennen vuosikokousta ja varmisti, että olin tulossa. Kokouksen alussa silloisen hallituksen jäsenet tenttasivat osaamistani johtaa yhdistystä. Näin tulin valituksi puheenjohtajaksi, mutta tuolloin en vielä osannut ajatella pestistä tulevan pitkä.

Kauteni puheenjohtajana

Pian valintani jälkeen entinen puheenjohtaja Mirjami Ikonen nukkui pois sairasteltuaan koko alkuvuoden. En ehtinyt tavata häntä kertaakaan. Onneksi hallituksessa oli jäseniä, jotka olivat olleet pitkään mukana ja erityisesti sihteeri Raili Hänninen oli isoksi avuksi. Nuorena puheenjohtajana minulla oli paljon opittavaa, mutta oman silloisen työni kautta pääsin nopeasti sisälle ja pystyin uudistamaan toimintaa.

Jäsenrekisterin rakentaminen, taloushallinnon järjestäminen ja toiminnan kehittäminen olivat ensimmäisiä projekteja. Hallitus kokoontui aluksi lähes kerran kuukaudessa ja yhdistyksen toiminta järjestettiin Kampin palvelukeskuksessa. Pelkillä jäsenmaksuilla ei suuria tilaisuuksia voitu järjestää, joten myös rahoitus oli mietittävä. Saimme rakennettua toimivat suhteet seitsemään lääkeyritykseen, joilta yhdistys sai tärkeää tukea tilaisuuksiin ja postitukseen. Saimme matkatietokoneen ohjelmineen, kaksi Icare-silmänpainemittaria ja lisäksi Pfizer kustansi 5000 väriesitettä.

Moni yritys tuki taloudellisesti glaukoomapäivää ja luentotilaisuutta, jonka yhdistys järjesti Porthaniassa. Päivän aikana oli silmälääkärien luentoja ja silmänpaineen mittausta silloisella puhkumittarilla. Yhdistys pääsi myös mediaan saaden sekä julkisuutta että uusia jäseniä. Merkittäviä glaukoomapäiviä on järjestetty Helsingissä Biomedicumissa, Kampin palvelukeskuksessa, Iiriksessä, Vantaalla Tiedekeskus Heurekassa, Myyrmäessä ja Espoossa.

Yhdistys on osallistunut pari kertaa Hyvä terveys -messuille omalla osastolla. Messukävijöiden jonot kiemurtelivat koko päivän glaukoomaluentoihin ja silmänpaineen mittaukseen. Yhdistys oli mukana Suomen Glaukoomaseuran tapahtumassa Dipolissa, missä toimintaa esiteltiin omalla ständillä silmälääkäreille. Silmäasema, Pfizer ja Santen antoivat merkittävää tukea isoimpiin tapahtumiin.

Vuosikokousten yhteydessä järjestettiin aina silmälääkäriluento. Vertaistuellinen toiminta käsitti mm. jäsenlounaat helsinkiläisessä ravintolassa ja osallistujia oli kymmenestä aina pariin kymmeneen osallistujaan. Myös yhteiset joululounaat vetivät jäseniä mukaan. Retket olivat suosittuja ja yksi jäsenmatka tehtiin myös Tallinnaan.

Alkuaikoina pyrimme luomaan suhteita Pohjoismaiden glaukoomayhdistyksiin, mutta tämä jäi kuitenkin keskinäiseen kirjeenvaihtoon ja kutsuihin. Kampin palvelukeskuksen peruskorjauksen seurauksena yhdistyksen toiminta siirtyi Näkövammaisten liiton Iiris-keskukseen. Saimme kokoontua Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaisten tiloissa ja tarpeen tullen vuokrasimme talon auditoriota tai kokoustiloja.

Näihin aikoihin alkoi myös vertaisryhmien pyörittäminen Iiriksen tiloissa. Paljon on ollut toimintaa ja jäsenmäärä on kasvanut selkeästi. Luottamushallinnossa on ollut me-henki ja työt on tehty etupäässä vapaaehtoisvoimin. Iloitsin, kun yhdistykseen löytyi työni jatkajaksi Marja Kalvia. Vallanvaihto tapahtui vuosikokouksessa 2008. Tämän jälkeen jäin vielä muutamaksi vuodeksi hallitukseen puheenjohtajan avuksi.

Uusi aika

Uusi puheenjohtaja aloitti yhdistyksen kehittämisen ja toimintaa vietiin myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Hallitukseen saatiinkin jäseniä muun muassa Tampereelta. Kun yhdistys muutettiin valtakunnalliseksi, Pääkaupungin Glaukoomapotilaat ry vaihtoi nimensä Glaukooma ry:ksi ja toiminta-alueeksi kasvoi koko maa.

Yhteistyötä jatkettiin yrityksien ja Silmäasema-ketjun kanssa. Yhdistys haki Raha-automaattiyhdistykseltä avustusta, joka saatiin kahdeksi vuodeksi. Myönteisen päätöksen myötä toimintaa on nyt lähes kaikissa isoimmissa keskussairaalakaupungeissa. Glaukoomakerhoja perustettiin näkövammaisten alueyhdistyksiin, joissa toiminta on pyörähtänyt hyvin käyntiin.

Tulevaisuus

Glaukoomaa sairastavien määrän voidaan olettaa kasvavan, jolloin myös yhdistyksen jäsenmäärä kasvaa. Tulevaisuudessakin joudutaan miettimään, mistä saadaan rahoitus toiminnan pyörittämiseen. Uskoisin perusrahoituksen olevan saatavilla, kun yhdistys on pystynyt osoittamaan vertaistuellisen toiminnan tärkeyden. Tulevaisuuden Sote-järjestelmä saattaa vaikuttaa niin rahoitukseen kuin hoitoonkin. Kolmas sektori on se taho, joka on mukana palveluiden järjestämisessä. Minusta on hienoa, kun yhdistyksellä on omat kotisivut, joista löytyy myös glaukoomasilmälääkärin palsta. Tulevaisuus on täynnä haasteita, toivotaan etteivät ne nosta silmänpainetta!

Julkaistu Glaukoomayhdistyksen jäsenlehdessä 4/2016.

30 vuotta Pengertalon asukkaana

Kuva: Näkövammaisten omistama Pengertalo (Pengerkatu 11) viisine pylväineen vuonna 1930.

Teksti: Timo Lehtonen

Timo Lehtonen, 61, opiskeli Heinävedellä Valamon luostarissa Suomen ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusavustajaksi, ja metropoliitta Tiihon vihki miehen alidiakoniksi. Lehtonen on Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry:n, Suomen suurimman, yli 2000 jäsentä käsittävän näkövammaisten alueyhdistyksen sekä Näkövammaisten Keskusliiton liittovaltuuston puheenjohtaja vuosimallia 2012, Helsingin kaupungin vammaisneuvoston varapuheenjohtaja ja moniaktiivi vammaiskentän toimija. Hänet on totuttu näkemään aikanaan Pengertalon tietämillä ja nyttemmin Vuosaaressa taittamassa taivalta apunaan opaskoira Pirta. (Haastattelu, Ravintola Sea Horse, huhtikuu 2012.)

- Olin 25-vuotias asettuessani asumaan Pengertaloon vuonna 1976. Asumista jatkui kolme vuosikymmentä. Oli käynyt ilmi, että talo pitää suurien korjaustöiden ajaksi saada tyhjäksi. Mieluisa koti oli viimeisimmät vuodet talon ylimmässä eli seitsemännessä kerroksessa, eikä ollut varmuutta, pääsisinkö palaamaan samaan asuntoon remontin mentyä. Muutin Vuosaareen vuonna 2006 ja sain silloin Sokeain Ystäviltä pienen muuttoavustuksenkin.

- Talotoimikunta – nykyisen asukastoimikunnan edeltäjä – sai alkunsa vuonna 1978.

- Halusimme asukkaina etsiä korotusten sijaan muita ratkaisuja vanhan talon enentyvien korjaustarpeiden kasvattamalle rahantarpeelle. Talotoimikunnalla ei ollut omaa tilaa, niin kuin nykyisellä asukastoiminnalla on oma pohjakerroksen harrastetila, vaan kokoonnuttiin minun kodissani. Loppuaikoina saatiin kokouspaikaksi nykyisen Ryhmäteatterin aulatila. Keräsin asukkailta nimet paperiin, ja tehtiin valitus Helsingin asunto-oikeuteen, sosiaalilautakunnalle sekä hallinto-oikeuteen vuokrankorotuksista, joita me pidimme liian suurena ja epäonnistuneena yrityksenä yhdellä kerralla hoitaa korjaustarpeita. Asukkaiden edustus kävi viemässä valituskirjelmän myös kaupungin valtuustolle. Valituskierros hävittiin, mutta siitä lähti asukkaiden kesken liikkeelle tietty yhteistoiminta.

- Talotoimikunta oli epävirallinen elin, jonka asukkaat valitsivat keskuudestaan. Oli puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Tosin rahaa ei juuri ollut, ja sen saamiseksi pantiin toimeen myyjäisiä ja muita tempauksia. Varoilla me muun muassa remontoimme Ryhmäteatterin aulatilan meille sopivaksi. Se otettiin juhlallisesti käyttöön lokakuussa 1980, ja Joensuun piispa Aleksi oli vihkimässä uudistunutta tilaa. Siinä vaiheessa me saimme valtavasti lahjoituksia. Yritykset Kalliossa tunsivat meidät ja muistivat meidät vielä myöhemminkin, kun tarvittiin tavaraa myyjäisiin. Kaupunginosalehdet seurasivat Pengertalon elämää, ja Yleisradio teki ohjelmia Pisteitä-sarjaan.

- Helsingin Sokeaintalo-Säätiön hallituksessa taloon asumaan tullessani Sokeain Keskusliiton edustajana oli pääsihteeri Arvo Karvinen, kaupunkia edusti pari naista, samoin valtiovallan molemmat edustajat olivat naisia. Asiointi hallituksen suuntaan tapahtui aina isännöitsijän eli Henry Salmisen kautta, kunnes talotoimikunta sai pieneksi ajaksi vuosina 1980-1981 oman edustajansa, Pirjo Kallion seuraamaan hallituksen kokouksia. Säätiön hallituksen puheenjohtaja Kalevi Salminen sitten halusi estää edustajamme osallistumisen kokouksiin. Isännöitsijä otti minut jopa puhutteluun ja uhkasi asunnon menettämisellä, kun olin aina valittamassa asiakkaiden puolesta milloin mitäkin. Ajan oloon opimme keskustelemaan keskenämme, ja meistä tuli jopa hyvät kumppanit. Tarvittiin oma aika molemminpuolisen luottamuksen syntymiseen. Kanssakäyminen oli helppoa, kun isännöitsijä Salminen asui naapurissa talon yläkerroksen isossa huoneistossa.

- Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset sai edustajansa säätiön hallitukseen siinä vaiheessa, kun ensin valtio ja sitten kaupunki alkoivat irrottautua tämän tapaisista kiinnityksistä. Keskusliiton mandaattia oli aina vuoteen 2004 saakka hoitanut liiton hallituksen jäsen, Raimo Lappalainen Espoosta. Pirjo Kallio oli talotoimikunnassa ehkä paras aisaparini. Muita aktivisteja olivat Elina ja Ville Kuosmanen sekä Arja Tuomainen, sittemmin Sokka. Lopulta säätiön hallituksessa liittoa edustivat puheenjohtaja Pentti Kivelä ja Pengertalon asukas Hannes Koivuranta sekä Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaisia silloinen toiminnanjohtaja Risto Burman.

- Kun tulin Pengertaloon, siellä pyörivät vielä täysillä sokeain hieroma- ja fysikaalinen hoitolaitos sekä useassa kerroksessa käsityöntekijöiden työverstaat. Raaka-ainevarastot olivat kellaritasossa, jonne tavara tuotiin pihan puolelta. Varastoa hoiteli monien tuntema Kosti Korpinen. Myös rottinkipaja sijaitsi alakerroksessa. Kun HUNin työkeskus muutti pois Sokeain Ystävien tiloista Petaksentien talosta, osa sai työtilat Elimäenkadulta ja osa joksikin aikaa Pengertalosta nykyisen Pengersalin ja Pengertuvan paikalta, jotka silloin olivat toisen kerroksen yhtenäistä verstastilaa. Elimäenkadun tilojen laajennuksen valmistuttua meillä työskennelleet näkövammaiset muuttivat sinne. Helsingin sokeat ry puolestaan lähti 1981 Mäkelänkadulle. Tyhjäksi jäänyt ensimmäisen kerroksen tila muokattiin 1994 yhteiseksi kerhotilaksi. Tila oli ollut yhdistyksen kokoushuone, ja seinän takana olivat olleet myös Mäkelänkadulle jo edellisenä vuonna muuttaneet Sokeain Keskusliiton ja Sokeain henkinen työ ry:n toimistot. Näihin aikoihin järjestöt alkoivat korvata nimiensä sanaa sokea sanalla näkövammainen. Ryhmäteatteri tuli taloon niin ikään 1981, ja sen toimistosta erotettiin pieni tila asukkaiden kerhotoiminnalle. Vanhasta kerhotilasta tehtiin teatterin lämpiö.

- On ihmetelty, miksi Pengertalon julkisivussa on viisi pylvästä. Vanhoilta asukkailta on yritetty kysellä asiaa, mutta kukaan ei ole osannut antaa valaistusta lukumäärään. Se tiedetään, että talossa on sodan jälkeen 40-luvulla toiminut elokuvateatteri, jonka nimenä oli joidenkin mukaan Viisi pylvästä. Minulla on kuitenkin Museoviraston reproama valokuva teatterin ulkokyltistä, ja siinä lukee Pylväskino. Tarina kertoo, että Pylväskino olisi mennyt konkurssiin ja paikalla olisi jatkanut toinen elokuvayritys nimeltä Pengerkino. Jonkin aikaa tiloissa toimi Saalem-seurakunta ennen muuttoa naapuriin kohonneeseen uudisrakennukseen osoitteessa Pengerkatu 9. Vanhat muistavat, että toisen kerroksen salissa 30-luvulla toimi Kristillinen työväenyhdistys – siinä, missä on Harri Aunelan fresko ”Laskeutuva Jerusalem”. Tämä tila palveli vuosia käsityöläisten työhuoneena, sitten vuoteen 1993 väliaikaisena HUNin työkeskuksen tilana, kunnes se remontin jälkeen asukkaille tarkoitettuna vihittiin juhlasalikäyttöön syksyllä 1996. Läsnä olivat metropoliitta Tiihon ortodoksisesta kirkosta sekä rovasti Ari Suutarla evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksesta ja Esa Siljamäki Kallion seurakunnasta. Varmuudella tiedetään, että rakennuksen on piirtänyt arkkitehti Olavi Sahlbom, mutta sitkeästi esimerkiksi Kansallisarkiston lähteissä mainitaan, että piirustukset on tehty Eliel Saarisen ja Armas Lindgrenin suunnitelmien pohjalta. Kun muutin taloon, vanhan elokuvateatterin jäljiltä oli kellarissa joitakin seinälampetteja sekä raaka-ainevaraston katossa kolme isoa kattokruunua. Teatteriin lämpiöstä johtavia vanhoja portaita Kosti Korpinen käytti varastohyllyinä. Entistä interiööriä näkyy Ryhmäteatterin vanhassa mainoslehtisessä.

- Muuttaessani taloon näin vielä jonkin verran. Huomio kiintyi huoneistojen ikkunoihin, joita saattoi pyöräyttää ympäri keskiakselin varassa. Karmit olivat sen verran uuden näköiset, että ne millään eivät voineet olla alkuperäisiä 1920-luvun lopun puutyötä. Kuulostelin asiaa ja selvisi, että ikkunat oli uusittu 1960-luvun remontissa. Juuri silloin tämmöiset pyöräytettävät ikkunat olivat muotia. Mekanismin nimitys oli reventa. Vanhoista kuvista näkyy selvästi, että alkuperäiset ikkunat oli jaettu kahdella välipuulla neljään ruutuun; oli keskipuu ja poikkipuu ja niiden yläpuolella pienet terveysikkunat. Olen aina ollut kiinnostunut vanhoista asioista ja ottanut talteen esimerkiksi ison joukon valokuvia. Muistitiedon keräämiseksi kävin varta vasten haastattelemassa talon vanhoja asukkaita 1990-luvun alussa. Jututin Selma Lehtistä, Mandi Hyväristä, Signe Bergmania ja Hanna Härköstä. Suunnitelmien mukaan nykyisen talon lisäksi oli tarkoitus rakentaa kolmikerroksinen piharakennus, ja sen piirustukset ovat tallessa. Sinne oli määrä tulla asuntoja, joita A-rappuun ei alkuun pitänyt tulla ollenkaan, vaan siinä olisi ollut vain työhuoneita ja konttoritiloja. Lisärakentaminen kariutui rahan puutteeseen sekä Pengerkadun puoleisten naapurikiinteistöjen vastustukseen. Rakennus olisi pimentänyt naapureiden ikkunoita, niin kuin ehti käydä Pengerkatu 7:ssä. Myös Pengerkatu 9:n kohdalle oli ajateltu lisärakennus.

- Olen tainnut joissakin asioissa olla Pengertalon uudistaja ainakin sisältä päin. Ensimmäisenä asukkaana hankin asuntoni wc-tilaan pyykinpesukoneen. Isännöitsijä hyppi tasajalkaa huutaen talon hyvästä yhteisestä pesutuvasta, jota asukkaat puoli vuosisataa ovat käyttäneet. Isännöitsijällä oli poika mukana, ja tämä sanoi: ”Rauhoitu, rauhoitu nyt faija, täytyyhän ihmisten saada pyykit pestä!” Toinen vääntö käytiin vanhakantaisista kaasuhelloista. Useimmat osasivat niitä näkövammasta riippumatta käyttää, mutta eivät turvallisesti edes kaikki näkevätkään. Mitäs sitten, kun koko talo äkkiä roihahtaa tuleen? Vaihtolupa sähköhelloihin tuli 1980. Sähköviennit olivat niin heikot, että isokaan perhe ei saanut laittaa nelilevyistä liettä, vaan piti ottaa kaksilevyinen. Päällimmäisenä ja positiivisena muistan talon upean yhteishengen. Autoimme toinen toistamme, ja iloinen kanssakäymisen paikka oli yhteinen piha. Penkkejä oli vain kolme, ja ensimmäinen keinu saatiin lahjaksi lionseilta 1984. Vaikka monet toimintatavat olivat vanhakantaiset, asukkaiden yhteishenki oli ikimuistoisen mahtava. Vallitsi vielä kulttuuri, jossa mentiin soittamaan naapurin ovikelloa ja lainaamaan leipomukseen kananmuna tai keittoon suolaa.

- Talotoimikunta yritti huolehtia viihtyvyydestä. Me järjestimme kesäaikaan pihajuhlia, hankimme jouluksi myyjäistuotoilla lahjoja talon asukkaille – kahvia, keksejä ja karamelleja, ja sitten pidettiin yhteiset juhlat. Talotoimikunta järjesti retkiä. Tilattiin bussi ja käytiin Turussa, Hämeenlinnassa ja missä nyt käytiinkään. Osan retkistä maksoi toimikunta, ja asukkailla oli pieni omavastuu. Vuokrankorotusasioita ei toimikunnalla enää ollut hoidettavana. Säätiön kanssa saatiin sovituksi kokouspolitiikka niin, ettei 70-luvun lopun mallisia katastrofitilanteita enää nähty. Kaupunki maksoi vuokratukien merkeissä säätiölle vuosittain suuren summan. Parhaimmillaan tuki oli 320 000 markkaa, mutta myöhempinä vuosina se aleni, kunnes lopulta rahaa saatiin enää vain pakollisiin korjauksiin. Välillä olin opiskelemassa Valamossa. Sinä aikana asukastoiminta oli hiljaista ja elpyi jälleen 1990-luvulle tultaessa. Arja Tuomainen, nykyinen Sokka, Pirjo Kallio, Sari Tuominen ja minä muodostimme tehokkaan ryhmän. Saimme säätiöltä virallisen toimintaluvan, ja nimeksi otettiin asukastoimikunta. Verstaiden lopetettua saimme käyttöömme kerhotiloiksi salin. Säätiö korjautti freskon, joka oli ollut piilossa hyllyjen takana. Vastasimme itse vain sähköistä ja puhelinkuluista. Yhdistyksen toimistossa kävi joku henkilö kerran viikossa lukemassa asukkaiden posteja. Tästä sai vuonna 2002 alkunsa se, mikä nykyisin tunnetaan Pengertupa-toimintana.

- Kun kerhotila oli alhaalla katutasossa ennen Ryhmäteatterin aikoja, siellä järjestettiin kaiken maailman toimintaa – pelattiin shakkia, Näkövammaisten Kristillinen Yhdistys ja Pelastusarmeija pitivät hengellisiä tilaisuuksia, järjestettiin syntymäpäiviä ja kuoroharjoituksia. Muistan kerhosalin valaistukseltaan hämäränä ja pimeänä paikkana. Se oli hyvin sokkeloinen, ja kadulta tultaessa oli yllättämässä alaspäin johtava kuuden askelman portaikko. Toisessa päässä olivat vanhan elokuvateatterin vessat ja toisessa päässä keittiönurkka. Pieniä sivuhuoneita oli kaksi, joista toinen varustettiin kuntoilutilaksi. Hankittiin kuntopyörä, ja siellä oli Helsingin vanhan sokeainkoulun peruja nostelua varten puntit. Toinen sivuhuone oli romuvarasto, johon ihmiset olivat tuoneet hylkäämiään huonekaluja. Sieltä pelastin Iirikseen HUNin nykyisiin tiloihin vanhan, itse asiassa arvokkaan klaffipiirongin. Sivuhuoneessa oli vielä jonkinlainen kirjasto, jossa oli pistekirjoja sekä lahjoituksina saatuja tavallisia kirjoja. Nyt uusimman remontin yhteydessä kirjat joko myytiin tai vietiin Villingin kesäkotiin. Asukastoimikunnassa Pirjo Kallio oli puheenjohtajana ihan vähän aikaa. Muina vuosina kokous tykkäsi, että ”Timo jatkaa, Timo jatkaa”. Olin nuori, ja nuorelle aina on taipumus työntää tehtäviä. Ihmiset olivat arkoja puhumaan pulmistaan. Taustalla oli pelkoa joutumisesta pois talosta, jos valittaa. Isoimmat henkien mittelöt syntyivät harja- ja korityöverstaiden sekä hieromalaitoksen lopettamisesta. Fysikaalinen hieroma- ja hoitolaitos Aktivo sai sitten hyvät tilat läheltä Hämeentien varrelta.

Timo Lehtosen henkilökohtaisista aikaansaannoksista voi mainita opaskoira-aitauksen aivan 2000-luvun alussa likeiseen Ässäpuistoon. Pengertalossa hänen lisäkseen Jorma Sokalla ja Tarmo Kulmasella oli opaskoira, samoin Kirsti Rosendahlilla naapurustossa. Kaupunki rakennutti hyvän aitauksen opaskoirien ulkoiluttamista varten. Kerhotiloissa kävi jonkin verran opaskoirankäyttäjiä kaupungilta. Muutkin kulmien asukkaat alkoivat koirineen käyttää aitausta, koska koiran saattoi laskea vapaaksi. Tämä taas ei opaskoirien kannalta ollut tarkoituksenmukaista. Kaupunki hommasi aitauksen porttiin lukon, johon avain jaettiin vain opaskoirien käyttäjille. Tämän päivän Pengertalossa HUN on vuokrannut Helsingin Sokeaintalo-Säätiöltä Pengertuvan ja Pengersalin omaa kerho- ja palvelutoimintaansa varten, ja Timo Lehtonen on talossa usein nähty henkilö. (Haastattelu 19.3.2012, Ari Suutarla).

Julkaistu Avoimin silmin -kirjassa 2012.

Opaskoirani Pirta

Kuva: Pirta apilankukkien keskellä heinäkuussa 2011.

Teksti: Timo Lehtonen

Syksyllä 2004 sain tietää, että kahdeksanvuotias opaskoirani Aada oli siirtymässä eläkkeelle. Marraskuussa vaalean Aadan tilalle tassutteli vuoden ikäinen musta Pirta, joka oli syntynyt opaskoirakoululla 3.11.2003. Pirtan kaksi sisarusta, Parma ja Papu, olivat päätyneet samalle alalle näkövammaisia opastamaan.

Yhteistyökurssi Onnelassa alkoi marraskuun puolivälissä. Olin toivonut pientä ja mustaa narttukoiraa – ja Pirta täytti toiveeni täydellisesti. Muutos oli valtava verrattuna isompaan ja vahvempaan Aadaan. Yhteinen sävel Pirtan kanssa löytyi nopeasti. Lähdimme liikkeelle ja matkustamaan.

Uusi opaskoira toivotettiin tervetulleeksi myös seurakuntaan. Pirta siunattiin kirkossa työhön ja siitä alkoi kymmenen ja puoli vuotta kestänyt yhteistyömme. Vuodet vierivät vauhdikkaasti ja muutimme Pengertalosta Vuosaareen, jonne kotiuduimme nopeasti. Nyt oli riittävästi tilaa tehdä pitkiä kävelylenkkejä ja Pirta sai kirmailla metsässä vapaana.

Työuransa aikana Pirta on päässyt moneen mielenkiintoiseen paikkaan, kuten esimerkiksi Riigikoguun eli Viron eduskuntaan. Opaskoira on esiintynyt useissa opetusvideoissa ja jopa televisiouutisissa. Pirta on saanut nauttia hyvästä terveydestä eikä sitä ole juurikaan tarvinnut viedä yöllä ulos.

Uudenvuoden raketit ja välkkeet eivät ole Pirtaa häirinneet, vaan se on tyynenä ihmetellyt talvista juhlahumua outoine äänineen ja valoineen. Pirta jäi eläkkeelle 30.5.2016. Sen tilalle tuli toinen musta labradorinnoutaja, kaksivuotias Laika, joka on hieman Pirtaa isompi. Laikalla on kuusi sisarusta, joista koulutetaan opaskoiria näkövammaisten iloksi ja hyödyksi.

Opaskoirani Aada

Kuva: Aada Villingin päärakennuksen kuistilla syntymäpäivänään 24.7.2007.

Teksti: Timo Lehtonen

Hain sairaanhoitopiiriltä maksusitoumusta saadakseni opaskoiran käyttööni vuonna 1994 liikkumiseni helpottamiseksi. Jouduin pitkään jonottamaan koiraa heikon pentutuotoksen johdosta ja vasta vuonna 1998 oli vuoroni saada opaskoira avukseni. Lokakuussa tuli Opaskoirakoululta kouluttaja tapaamaan minua Indi-koiran kanssa Pengerkadulle. Kävelylenkillä Kalliossa kouluttaja halusi nähdä miten soveltuisimme yhteistyöhön. Marraskuun puolivälissä sitten sain kutsun tulla Opaskoirakoululle yhteistyökurssille.

Olin toivonut vaaleaa koiraa, mutta minulle tarjottiin mustaa Indi-koiraa. Tutustuminen ja yhteiset harjoitukset liikkumisen ja opastuksen merkeissä alkoivat vauhdikkaasti. Viikon tutustumisen ja harjoittelun jälkeen koulun ja ohjaajan taholta katsottiin, että Indi ei sovellu minulle, yhteistyömme ei suju niin kuin sen pitäisi. Minulle suositeltiin toista kahden vuoden ikäistä vaaleaa labradorinnoutajanarttua, nimeltään Aada. Heti alusta alkaen tuntui, että tässä on minun tuleva opaskoirani.

Aada syntyi Opaskoirakoululla seitsemän sisaruksen pentueeseen 24. heinäkuuta 1996. Alkutaaperrusten jälkeen pentu annettiin koululta hoitoperheeseen Espooseen kasvamaan ja oppimaan kotikoiran tapoja. Perheessä oli useita lapsia, joten Aada kehittyi hyvin sosiaaliseksi ja ihmisystävälliseksi. Perheen olosuhteista johtuen jouduttiin hoitopaikkaa vaihtamaan Nurmijärvelle.

Aika perheissä kului nopeasti ja oli palattava koululle oppimaan opaskoiran vaativaa ja vastuullista tehtävää. Marraskuussa sain kutsun tulla Onnelaan yhteistyökurssille kouluttautumaan koiran kanssa yhteiseksi työpariksi. Ensitapaamisesta lähtien kaikki tuntui oikein hyvältä. Koira hyväksyi minut kaverikseen ja minä olin kaikin puolin tyytyväinen tulevaan oppaaseeni.

Alusta alkaen meno oli vauhdikasta ja pian selvisi, että Aadalla on vahva luonne ja halu toteuttaa omia mielitekojaan. Harjoittelimme erilaisissa paikoissa, tilanteissa ja olosuhteissa käyttäytymistä ja opastuksen oppimista, kuten pihapiirissä, teillä ja poluilla erilaisia esteitä kohdaten. Kaupunkiolosuhteissa kadun ylityksiä, opastuksia liikkeissä ja kulkuneuvoissa. Monipuolisen koulutuksen ohjaajana meillä oli Heli, kokenut ja hyvä kouluttaja. Joulukuun alkupuolella katsottiin, että yhteistyömme toimii niin hyvin, että voimme lähteä kotiin toteuttamaan opittua ja lisää oppimaan.

Jälleen koiralla oli tutustuminen uuteen paikkaan ja ympäristöön. Tarkkaan nuuskittiin uusi koti ennen kuin se omaksuttiin omaksi reviiriksi. Tutustuttiin aluksi lähiympäristöön, vähitellen laajentaen yhä kauemmaksi. Opittiin tärkeimmät jokapäiväiset kohteet. Kouluttaja kävi antamassa kotipaikkakoulutusta sekä ohjaamassa reittejä.

Aadan luonne tuli esille monissa yhteyksissä kotioloissa. Antaessani käskyjä tai komentaessani, että on tehtävä näin, koira katsoi minua pitkään ja alkoi haukkua, laski etupään alas ja jatkoi komentelua. Siinä sitten monet kerrat katsottiin kuka on johtaja, kuka käskee ja kuka tottelee. Kyllä me pääsimme yhteisymmärrykseen, meistä tuli hyvät kaverit ja vähitellen opimme luottamaan toisiimme täydellisesti.

Labradorinnoutajille tyypillisesti pitää olla jotain noudettavaa ja kun en ollut vielä hankkinut mitään leluja niin kengät ja sukat korvasivat ne. Niitä juoksutettiin huoneesta toiseen, leikittiin, heiteltiin ilmaan ja retuutettiin kovistellen. Tuotiin eteen ja härnättiin, ota kiinni jos saat. Oltiin selällään kenkä tai sukka käpälien välissä. Koiran elämä näytti olevan iloista ja onnellista.

Tein nukkumapaikan lattialla, patja ja sen päälle täkki. Minusta tuntui, että siinä oli koiralle oivallinen peti ottaa niin päiväunet kuin nukkua yökin. Aada oli toista mieltä. Yöt jotenkin nukuttiin omalla petillä, mutta päivätorkkupaikaksi Aada otti ison samettisen nojatuolin. Aina kun huomioni oli jossain muualla, Aada katsoi tilaisuutensa koittaneen ja käpertyi onnellisena tuoliin. Piti varmistua, että en istunut koiran päälle, sillä Aada ei poistunut helpolla tuolista, usein piti nostaa lattialle. Siinä sitten koira seisoi hölmistyneenä ja katsoi, minkä se isäntä taas teki pikku koiralleen.

Yöllä joskus heräsin hiljaiseen vikinään ja tunsin koiran kuonon sängyn laidalla, lupaa ei tullut ja komensin takaisin omalle petille. Kun lupaa ei tullut, päätti Aada käyttää oman käpälän oikeutta ja ottaa toiset keinot käyttöön. Yöllä oli tultu niin hiljaa ja hypätty sänkyyn jalkopäähän, että vasta kääntyessäni tai jalkojani siirtäessä havaitsin koiran nukkuvan kanssani sängyssä.

Aamu oli aivan oma rituaalinsa. Lappiksillahan on pohjaton ruokahalu. Aadalla oli erittäin tarkka sisäinen kello, varsinkin ruoka-ajoissa, mutta myös muissa päivittäin toistuvissa asioissa. Viimeistään kuudelta aamulla vaadittiin ruokaa vaikka voimatoimin. Ensin kuului heikkoa vikinää, joka vähitellen koveni. Jos sitä ei kuultu, voitiin haukahtaa. Jos sekään ei tuottanut toivottua tulosta. olikohan isäntä tullut kuuroksi nyt, täytyi käyttöön ottaa fyysiset menetelmät. Noustiin sängyn laidalle, työnnettiin kuono naaman lähelle ja tunnusteltiin hengittääköhän se isäntä, voitiin nuolaista naamaakin.

Tekeydyin joskus aivan kuuroksi, silloin alkoi puskeminen kylkeeni ja tehosteena haukkumista, että oli pakko nousta antamaan ruokaa nälkäiselle koiralle. Kun ruoka oli saatu, kaikki hyvin. Ulos tarpeille ei ollut kovin kiirettä. Voitiin ottaa vaikka parin, kolmen tunnin torkut jos isännällä ei ollut kiirettä minnekään.

Olin seurakunnassa töissä. Opaskoirani otettiin siellä hyvin vastaan kaikkialla, varsinkin kanslian rouvat ihastuivat vaaleaan koirakaunottareen. Liikkuessani asioilla eri paikoissa virastoa en halunnut aina pitää koiraa mukanani, niin sain päiväpaikan koiralle palkanlaskijan luota. Sinne Aada halusi aina suoraan, kun tulin virastolle töihin.

Seurakunnan tilaisuuksissa Aadasta tuli ”mummojen” lemmikki. Olisi tarjottu kahvipöydästä vaikka mitä herkkuja, mutta kielsin, ihan pientä silloin tällöin kuitenkin. Kun ei syötävää, niin silloin alkoi tulla nukkuma-alustoja, patjoja, tilkkutäkkejä ja muuta pehmeää sekä leluja.

Aamulla kun menin töihin, tervehdittiin ensin koiraa ja sitten vasta huomattiin, että onhan isäntäkin mukana. Pappilantalon ylimmässä kerrossa on nk. Kotikirkko, jonka isännöitsijänä olin. Otin joskus koiran kirkkosalin puolelle palveluksen ajaksi työpöytäni viereen. Aadalla oli tapana laittaa maatessaan etukäpälät päällekkäin ristiin. Tämä herätti huomiota kirkkokansassa: ”onpa siinä kirkollinen koira, pitää tassut ristissä kirkossa”, kommentoitiin.

Talon alakerran seurakuntasalin Orvokki-emännästä tuli Aadalle tosi ystävä. Sinne piti aina mennä käymään. Ovella alkoi kova vetäminen ja tassut sutivat tyhjää, kun loikittiin hyväiltäväksi ja ainahan sieltäkin jokin pieni makupala löytyi. Seurakuntalehden toimittajan pieni valkoinen Täplä-koira oli kovasti kiinnostunut Aadasta, mutta ihmiset kiinnostivat Aadaa enemmän kuin koirat.

Toinen ohittamaton paikka seurakuntatalossa oli Sirkka-rouvan emännöimä Minikievari-baari. Paikka oli kuuluisa suurista annoksistaan ja sellaisen ihan ilmaisen sai aina myös Aada, kun kävin siellä syömässä. Mukaan vielä koira sai rasiaan pihviä, makkaraa ja muuta syötävää, jota isäntäkin voi syödä, se siis ei ollut mitään ns. koiranruokaa. Iloisesti koira vei minut aina työpaikalle, sillä sieltä oli hyviä muistoja ja makuja mielessä edellisiltä kerroilta.

Matkustelin Aadan kanssa paljon niin kotimaassa kuin Virossakin. Minulla oli ystäväperhe Tallinnassa, Georgi ja Lidia sekä heidän poikansa Leo. Heidän luokseen vanhaan kaupunkiin tein kymmeniä matkoja Aadan kanssa. Satamasta A-terminaalista Suur-kloostrikadulle minut Aada ohjasi niin kesällä kuin talven tuiskuissa, joskus melkein umpihangessa. Tämä Suomi-ystävällinen perhe piti meitä aina vieraana kuin piispaa pappilassa. Aadalle oli varattu nukkumapaikka nojatuolista talvella peiton kanssa.

Majapaikasta teimme retkiä kaupungille. Pikk-kadun vanhassa konditorioliikkeessä kävimme aina ostamassa ihania leivonnaisia. Myyjärouvat kehuivat kuinka viisas ja kaunis koira. Jos kävin ilman koiraa oppaan kanssa, kysyttiin heti onko juhtkoira mukana, nukkumassako, onko terveenä? Toinen paikka, missä aina kävimme, oli Puiesteen Apteekki. Siellä farmaseutit ottivat meidät aina iloisina vastaan ja tervehtivät koiraakin. Pettymys oli suuri jos koira ei ollut mukana. Kysyttiin, onko terveenä ja onko mukana, miksi ei tullut tänne.

Ystäväperheessä tutustuin rovasti Augustiin, viron kirkon historian asiantuntijaan. Ensimmäisestä makkarapalasta lähtien Aada oli Augustin kaveri. Useita kertoja Augustin vieraillessa luonani Helsingissä menin häntä vastaan Länsi-satamaan ja koira oppi tietämään kuka sieltä tulee. Kotona sitten alkoi taskujen haistelu, missä se makkara on ja ainahan se sieltä löytyi. Rovastin yöpyessä luonani ystävyys oli niin suurta koiran taholta, että piti nukkuakin vieressä.

Kierrettiin Viron maaseutuakin. Tehtiin viikon matka Saarenmaalle, oppaana August. Tutustuttiin moniin seurakuntiin ja vanhoihin historiallisiin kirkkoihin. Kaikkialla vastaanotto oli lämmin ja koira sai ihailuja ja ihmettelyä, sillä opaskoira, juhtkoira, oli Virossa silloin vielä harvinainen ja useimmille ensimmäinen tapaaminen.

Toisen neljän päivän pituisen matkan tein Aadan kanssa kaakkois-Viroon Saatseen, setukaisten asuttamalle alueelle. Tallinnassa jouduimme ensin odottamaan linja-auton lähtöä useita tunteja. Täällä Aada herätti huomiota aseman kulkijoissa ja moni tuli juttusille. Vanhalla linja-autolla matka Saatseen aivan Venäjän rajalle kesti kaikkine mutkineen ja pysäkkeineen lähes kuusi tuntia. Yrittäessäni maksaa matkaa, kuljettaja selitti, että saamme ilmaisen, ”ei maksa mitä”.

Illalla majoituimme kirkon isännöitsijän luo ja kylvin savusaunassa. Rovasti August oli oppaanani matkalla. Seuraavana päivänä vietettiin Päätnitsa-juhlaa, setukaisten kirkollista kesäjuhlaa. Kylän koirat olivat Aadasta kiinnostuneita, haukkuivat tervehtien, mutta Aada hoiti opastuksen niistä välittämättä.

Perinteisiin kuulu käydä haudoilla ja muistella poisnukkuneita. Papit kiertelivät haudoilla toimittaen litania-rukouksia ja vihmoen pyhitetyllä vedellä haudoille tuodut ruoat. Augustin kanssa minut ja koira kutsuttiin monille haudoille, joissa aina tarjottiin ruokaa ja vodkaa palan painikkeeksi. Taisin jo loppupäivästä syyllistyä valjasjuoppouteen.

Iltapäivällä juhlat jatkuivat iloisena kyläjuhlana. Tallinnan TV teki juhlasta ohjelmaa ja Aadaa kuvattiin moneen otteeseen, niin minulle kerrottiin. Paikalliseen lehteen Aada erikoiskoirana sai myös oman kuvansa. Lähdimme illansuussa junalla Tarton kautta Tallinnaan. Isäntä torkkui kohmeloisena ja koira väsyneen kylläisenä, sillä aina siellä huomioitiin oppaankin suu. Paluumatka Tallinnaan oli myös ilmainen, olikohan se Aadan ansiota?

Suomessa matkustin Aadan kanssa mm. kaksi matkaa Jyväskylään ja toisella matkalla poikettiin myös Korpilahdella Timo vanhemman lapsuudenkodissa. Siellä rotukissa Ramseksen kanssa ei ystävyys päässyt alkuun näin lyhyellä vierailulla. Iltapala rantagrillillä toi muutaman makoisan suupalan kuitenkin. Muita matkoja oli koiraporukalla käynti Hangossa ja Tallinnassa.

Yksittäisiä matkoja tehtiin Valamoon, Haminaan, Kotkaan ja Hämeenlinnaan sekä Turkuun äitini luo, jossa kävimme noin parin kuukauden välein. Nämä matkat olivat Aadalle mieluisia, sillä se tiesi aina hyvää ruokaa ja vapaata nuuskimista ja oleilua isolla omakotitalon tontilla. Äitini muuttaessa kerrostaloon ja Pirtan tullessa kuvioihin matkat jatkuivat Aadalla sitten koiraseurassa.

Varsinainen vapaus koitti koiralle, kun pääsi Villinkiin. Kyllä Aada otti kaiken ilon irti. Noutajan sukua kun oli, niin kaikenlaisten risujen, keppien ja mitä maasta irti sai, niiden juoksuttaminen oli mielipuuhaa. Jos ei heti irronnut, niin muristiin ja revittiin, että vihdoin irtosi ja sai varoa jalkojaan.

Rutiineja koiralle muodostui monien kesien aikana. Sellainen oli aamunavaus majojen takaisella kalliolla. Siellä oli juoksurata, jota Aada kiersi keppi suussa joka aamu sammaleet pöllyten. Vuosia karttui, ikä hiljensi, tuli Pirta tilalle ja jatkoi samalla radalla Aadan perinnettä. Ihmisystävällisenä Aada otti kavereiksi monta lomakodilla, varsinkin kokit, sillä ensimmäisestä herkusta lähtien oltiin kavereita.

Monia saarelaisia Aada piti kavereina. Yksi sellainen oli Antti, jolla oli ollut samanlainen Napo-koira. Myrskykallioille tehtiin monia retkiä ja vaikka vettä oli matkan varrella sekä perillä, Aada ei ollut innokas uimaan, kahlasi joskus. Kesän vietto lomakodilla Villingissä oli koiralle mieluisaa pitkän talven jälkeen. Aada oli innokas autoilija, kova hinku oli päästä farmariauton tavaratilaan ja sieltä seurata ohi viliseviä maisemia.

Monina kesinä kävin Aadan kanssa Porvoon Sannaisissa Unton kesämökillä. Siellä koiralla oli vapaus luonnossa toteuttaa mielihalujaan ja sen Aada teki heti rypemällä savikuopassa. Oli siinä pesemistä, että saatiin koira puhtaaksi. Siellä oli vapaus juosta ulos ja sisälle ja seurata missä milloinkin syötiin sisällä tai puistomajassa grillattaessa. Keittiö täälläkin oli suurimman mielenkiinnon kohteena.

Tein joskus semmoisia matkoja, joihin koiran ottaminen mukaan ei ollut asiallista. Silloin tuli avuksi Eija. Pikku-Huopalahdessa oli hyvät ulkoilualueet, hoito- ja huolenpito oli hyvää ja sallivaa ja sen Aada huomasi ja otti siitä kaiken irti. Ulos lenkille koira halusi vähän väliä ja aina se toteutui taluttimen päässä, oli vedettävänä joko Eija tai Irma, jolla vielä ei ole omaa koiraa, mutta hoitaa toisten koiria. Tuntui siltä, että Aada sai molemmat ns. tassunsa alle. Luonteeltaan hyvin ystävällisenä Aada valloitti kaikki, jotka sen kanssa antautuivat lähempään tuttavuuteen.

Eläinsairaalassa Aadalla todettiin vuonna 2004 munuaisten vajaatoimintaa, se aiheutti väsymystä lyhyelläkin matkalla. Selvisi myös, että oli korkea verenpaine ja keliakia. Määrättiin lääkitys ja dieettiruoka loppuelämäksi. Nämä helpottivat jonkin verran, mutta vuoden 2005 lopulla opaskoirakoulun taholta suositeltiin Aadan jäämistä eläkkeelle.

Mistä Aadalle eläkekoti? En halunnut antaa uskollista palvelijaani mihinkään tuntemattomaan paikkaan, josta en ollut varma, että koira saa turvallisen ja parhaan mahdollisen hoidon loppuvuosilleen. Sellainen löytyi aivan läheltä, kun avustajani lupautui ottamaan Aadan. Nyt tiesin, että Aada saa parhaan mahdollisen kodin. Eläkkeelle siirtyminen ei koiralle tuntunut oikein missään, sillä ruoanantaja ja nukkumapaikka muuttuivat noin 100 metrin päähän.

Saatuani uuden Pirta-koiran Aada tapasi meidät päivittäin. Tutustumiskiistojen jälkeen koirista tuli ystävät ja viihdyttiin hyvin yhdessä aina kun tapasivat vapaina. Nykyiseen Pirta-koiraani verrattuna Aada oli aivan eriluonteinen. Tässä lyhyesti pääpiirteittäin kerrottuna Aadan opaskoira-aikaisia tapahtumia. Hyviä oppaita molemmat ja voin sanoa kummastakin koirasta. Koira, ihmisen uskollisin kaveri!

Julkaistu Opaskoira Aada -kuva-albumissa 2010.

Aada Villingissä

Video: Aada Villingissä kesäkuussa 2005.

Petri Laatunen

Teksti: Timo Lehtonen

Järkyttävä suruviesti saapui elokuun alussa yhdistykseemme, kun tieto Petri Laatusen äkillisestä sairaudesta ja poismenosta tavoitti meidät.

Petri Juha Kalevi Laatunen oli syntynyt 30. heinäkuuta 1971 Heinolassa. Petri kävi näkevien koulun, mutta myös Jyväskylän vammaisten koulu tuli hänelle tutuksi. Arlainstituutissa hän kouluttautui ATK-alalle.

Opiskelun ohessa näkövammaisten nuorisotoiminta toi hänet liiton nuorisotyön pariin. Työpaikka löytyi sittemmin Näkövammaisten kirjastosta.

Järjestötoiminnan Petri Laatunen aloitti Heinolan Näkövammaisissa vuonna 1991. Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n hallitukseen Petri valittiin vuonna 1998, jossa hän toimi ensimmäisen vuoden varapuheenjohtajana. Vuotta myöhemmin hänet valittiin puheenjohtajaksi, mitä tehtävää hän hoiti kuolemaansa asti.

Järjestötoiminnan ohella Petri harrasti musiikkia ja kirjallisuutta. Myös tietokoneet ja niiden ohjelmointi kuuluivat hänen harrastuksiinsa. Hän oli aikanaan perustamassa Varjonet-nimistä yhdistystä, johon kuuluu nuoria ATK-alan näkövammaisia harrastajia. Samoin hän oli perustamassa nuorisotyöryhmä Nutoria ja toimi sen puheenjohtajana 1996-1998.

Liittovaltuustossa Petri Laatunen oli ensimmäistä kauttaan puheenjohtajana ja olisi ajan myötä varmasti päässyt pitkälle näkövammaiskentän asioihin vaikuttamisessa.

Nuoren miehen elämä oli edessä, oli työpaikka, uusi koti Lahdessa ja juuri saatu opaskoira Grafu. Petri Laatunen nukkui pois tästä ajasta 31-vuotissyntymäpäivänään 30. heinäkuuta 2002.

Petriä jäivät kaipaamaan omaiset, ystävät ja näkövammaisjärjestöväki.

Julkaistu Näkövammaisten Airueessa 21/2002 ja Näkövammaisten Airut 1912-2012 -kirjassa 2012.

UUSI: Vammainen seurakunnassamme

Teksti: Timo Lehtonen

Olen halunnut tehdä haastattelumuotoisen artikkelin, jossa käsittelen vammaisten olosuhteita sekä pappien ja muiden seurakuntalaisten käsityksiä vammaisuudesta. Sitä paitsi ensi vuonna vietetään YK:n vammaisten vuotta.

Maan suurimpana seurakuntana voisi Helsingin seurakunta olla esimerkkinä koko kirkkokunnassa ottamalla huomioon vammaisten tilanteen sekä heidän vaikeutensa jumalanpalveluksiin ja seurakunnan muihin toimintoihin osallistumisessa.

Jumalan seurakunnassa olemme kaikki tasa-arvoisia, mutta jokapäiväisissä maallisissa asioissa on vammainen eri asemassa kuin tavallinen seurakuntalainen. Jokainen seurakuntalainen, myös vammainen, saa hengellistä tukea ja vahvistusta jumalanpalveluksissa ja rippi-isänsä kautta, mutta vammaiset tarvitsevat myös jokaisen seurakuntalaisen tukea niin kirkossa kuin seurakunnan eri toiminnoissakin. Jokainen voi myös olla vammaisen ystävänä ja tukena omassa elinympäristössään.

1. kysymys

Käsityksenne vammaisesta seurakunnan jäsenenä.

2. kysymys

Onko seurakunta- ja jumalanpalvelustoiminnassa otettu huomioon vammaisten vaikeudet niin henkisellä kuin fyysiselläkin alueella?

3. kysymys

Millä tavalla seurakunta voisi edesauttaa vammaisten hengellistä elämää ja osallistumista seurakunnan toimintoihin?

4. kysymys

Katsotteko seurakunnassa olevan tarvetta saada henkilö joka toimisi henkisenä tukena ja auttajana arkipäivän asioissa sekä yhdyshenkilönä vammaisten ja seurakuntalaisten välillä?

Seurakuntasisar Sinaida Sandin

1. Vammainen ei poikkea ihmisenä muista seurakunnan jäsenistä.

2. Käsite ’vammainen’ on hyvin laaja, vammaisiahan on kaikissa ikäryhmissä, ja vammaisuuden laatu on eri ihmisillä hyvin erilainen. Jossain määrin heitä on seurakunnan toiminnoissa huomioitu. Seurakunnan työntekijät suorittavat varsinkin joulun ja pääsiäisen aikaan vierailuja sairaaloihin ja huoltolaitoksiin, ja eräistä Helsingin lähellä olevista laitoksista on tehty vierailuja kaupunkiin. Seurakuntasisarten tehtävänä on antaa sekä henkistä että fyysistä apua. Olen valmis esim. avustamaan liikuntavammaisen kuljetusta kirkkoon, jos minua pyydetään.

3. Tämä on lähinnä papiston asia, senhän voisi antaa jonkun yksityisen papin huoleksi.

4. Tähän jo vastasinkin kohdissa 2 ja 3.

Valt. kand. Aleksi Härkönen

1. Voidaan olla vain yhtä mieltä siitä että vammainen on seurakunnan jäsen siinä missä muutkin. Voi vain kysyä, kuka meistä on niin normaali että voi erotella toisia. Seurakunnan jäseniä ei voi erotella vammaisuuden sen enempää kuin muidenkaan ominaisuuksien perusteella.

2. Fyysiseltä alueelta tiedetään, että kirkkoihin on vaikeata, osin mahdotontakin päästä. Tähän voidaan varmasti löytää ratkaisuja. Henkisistä vaikeuksista on ulkopuolisen vaikea sanoa mitään ellei toimi esim. tukihenkilönä. Uskoisin, että tällä alueella ovat papit parhaita auttajia.

3. Parhaiten seurakunta voi auttaa vammaista kuuntelemalla häntä, koska hänellä on parhaat ehdotukset omien ongelmiensa ratkaisemiseen. Vammaisten toimintaa ei mielestäni pitäisi yleensä erottaa seurakunnan muusta toiminnasta. Poikkeuksena on leiritoiminta, erikoisleirillehän voitaisiin ottaa mukaan vaikeavammaisetkin. Ehdotusten tulisi tulla vammaisilta itseltään.

4. Seurakunnan perustehtäviin kuuluu ns. diakonia, jonka kuvaa pitäisi selventää. Tällä saralla voitaisiin vammaisten hyväksi tehdä paljonkin, mutta työhön tulisi saada henkilö, jolla on koulutusta ja kokemusta. Yhdyshenkilön työ on aika rajallista. Diakoniatyössä voi yksi henkilö vastata vammaisten asioista, mutta hänkään ei ehdi auttaa kaikissa arkielämän pikkupulmissa. Tämä taas on kaikkien seurakuntalaisten asia.

Rovasti Arvi Karpov

1. Avun, hoivan ja huolenpidon suhteen vammainen on rinnastettavissa kehen tahansa seurakuntalaiseen. Vammaisella on luonnollisesti vaikeuksia seurakunnan palvelusten käyttämisessä, vammasta riippuen vaikeudet ovat yksilöllisiä. Vammaisten vaikeuksia osallistua seurakunnan yhteisiin tilaisuuksiin ei aina tule ajatelleeksi.

2. Vammaisia ei ole otettu tarpeeksi huomioon sen enempää fyysisellä kuin henkiselläkään alueella. Ellei vammainen tuo erityistarpeitaan esille itse, hän jää vaille tarvitsemaansa erityishuomiota. Minusta vammaisten tulisi rohkeasti pyytää apua sitä tarvitessaan, ja sitä varmasti annetaan hänelle seurakunnan taholta.

3. Seurakunnassa voidaan harkita vammaisten hengellisen erityisavun järjestämistä varsinkin jos tarvitsijoita on useita. Tämä edellyttää neuvonpitoa ja päätöksentekoa. Asian käynnistämiseksi voidaan kääntyä esim. diakoniatoimikunnan, tiistaiseuran tai nuorisotoimiston puoleen, nämä elimet löytäisivät ehkä yhdessä sopivat ratkaisut vammaisten ongelmiin. Odottaisin kuitenkin, että vammaiset esittäisivät toivomuksensa seurakunnalle yhdessä, ryhmänä.

4. Seurakunnassa on kaksi seurakuntasisarta, joista toisella on sairaanhoitajan koulutus. Hänen työkenttäänsä vammaishuolto ehkä sopisi, ja lisäkoulutuksella hänen auttamismahdollisuuksiaan voisi vielä parantaakin. Uskon diakoniatoiminnalla olevan resursseja sekä yhdyshenkilön hankkimiseen että vammaisten asioiden hoitamiseen yleensäkin.

Kirkkoherra Aleksander Korelin

1. Vammainen on Jumalan edessä saman arvoinen kuin kuka tahansa seurakuntalainen.

2. Tähän on vaikea vastata tyhjentävästi. Helsingin kirkkorakennukset ovat vanhoja, ja vammaisten on vaikea päästä niihin. Parannuksia on suunniteltu, mutta mitään ei ole vielä tehty.

Henkisellä puolella on otettava huomioon jokaisen henkilökohtaiset tottumukset, mutta jos vammainen tulee rohkeasti mukaan jumalanpalveluksiin, uskon, että ajan mittaan jokainen seurakuntalainen hyväksyy vammaisen tasavertaisena seurakunnan jäsenenä.

3. Esimerkiksi tällainen haastattelu voi hyvinkin tuoda vammaisten ongelmat papiston ja seurakuntien luottamuselinten tietoisuuteen. Näin asiaa aletaan pohtia, jolloin myös uusia ratkaisuja löytyy.

4. Monet vammaiset ovat yhteiskunnan hoitamissa laitoksissa. Niissä he saavat jokapäiväisessa elämässä tarvitsemansa avun. Mutta ihminenhän ei elä ainoastaan leivästä, vaan myös laitoksissa olevien vammaisten henkinen tukeminen on seurakunnan tehtävä. Kotona asuvalle vammaiselle on yhdyshenkilö paikallaan.

Nuorisopastori Juhani Härkin

1. Käsittääkseni vammainen on seurakunnan täysivaltainen jäsen. Hänellä on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin terveelläkin.

2. Ei ole otettu huomioon kovinkaan paljon, mutta uusi seurakuntasali on helppokulkuinen vammaisillekin, ja Kolminaisuuden kirkkoonkin on suhteellisen helppo päästä.

3. Esim. nuorisotoimisto voisi järjestää vammaisille oman leirin sekä joitakin tilaisuuksia, joissa vammaiset otettaisiin erityisesti huomioon. Valitettavasti näin ei ole vielä tehty. Papin viedessä seurakunnan sanomaa koteihin ei erotella terveitä eikä vammaisia.

4. Käsittääkseni tällainen henkilö jo onkin, onhan meillä kaksi seurakuntasisarta, joiden alaan tämä kuuluu.

Kirjoittajan loppusanat

Muutamiin seurakunnan tiloihin kuten kirkkoherranvirastoon, kotikirkkoon, katedraaliin ja osin kolminaisuuden kirkkoonkin vammaisten on lähes mahdotonta päästä. Mutta sentään on helppokulkuisiakin paikkoja, kuten uusi seurakuntasali ja Järvenpään tuleva kirkko. Kulkuyhteyksiä vanhoihin kirkkoihin ja toimitiloihin olisi kiireellisesti parannettava vammaisia ja vanhuksia ajatellen.

Kiitän kaikkia jotka auttoivat minua tämän kirjoituksen painokuntoon saattamisessa. Samalla vetoan kaikkiin seurakunnan vammaisiin: ottakaa yhteys seurakunnan virastoon tai allekirjoittaneeseen, sillä suunnitteilla on seurakunnan vammaistilanteen kartoittaminen.

Julkaistu Uskon Viestissä 1/1980.