Helsingin seurakunnan pappilantalo ja kotikirkko juhlivat 90-vuotistaivaltaan

Kuva: Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappila (Liisankatu 29).

Teksti: Timo Lehtonen

Vuonna 1905 Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan valmistui uusi pappilantalo seurakunnalliseksi hallintokeskukseksi ja papiston sekä heidän perheittensä asuintaloksi. Kuluvan lokakuun 17. päivänä tulee kuluneeksi 90 vuotta pappilantalon ja kotikirkon vihkiäisistä. Talon lahjoitti valtioneuvos ja seurakunnan hyväntekijä Jakov Tšernyšev (1826-1906).

Seurakunnan ensimmäinen pappila sijaitsi viereisellä kulmatontilla, joka oli valmistunut vuonna 1835. Vuosikymmenien myötä vanha, puinen, kaksikerroksinen pappila oli käynyt ahtaaksi ja epäkäytännölliseksi. 1800-luvun loppupuolella keskusteltiin jo uuden pappilan rakentamisesta. Varat uuden talon rakentamiseen saatiin vuonna 1898. Rakentamiseen tuli hallinnollisista menettelytapakysymyksistä johtuvia viivytyksiä, mutta lopulta rakennushankkeet käynnistyivät toukokuun alussa 1904. Tuolloin muurattiin peruskivi arkkipiispa Nikolain ja valtioneuvos Jakov Tšernyševin läsnä ollessa.

Peruskiven muurauspäivän iltana Suomen silloinen kenraalikuvernööri N. I. Bobrikov järjesti juhlapäivälliset virka-asunnossaan muuraustilaisuudessa olleille kutsuvieraille. Nikolai Bobrikovilla oli merkittävä vaikuttajan asema rakennushankkeen eteenpäin viemisessä. Hän sai kirkkoon myös nimikkopyhänsä, pyhän Nikolaoksen ikonin. Varsinaisen rakennustyön hyväksi Bobrikov ehti toimia vain lyhyen ajan, sillä hänet murhattiin kesäkuussa.

Bobrikovin seuraaja Ivan Obolenski otti rakennushankkeen myös suojelukseensa ja hänkin sai nimikkopyhänsä, Johannes Krysostomoksen, ikonin kirkkoon. Rakennukseen sijoitettu piispan kotikirkko pyhitettiin lahjoittajan ja hänen puolisonsa suojeluspyhien mukaan.

Talon suunnitteli arkkitehti Sebastian Gripenberg. Rakennustyöt urakoi Nestori Eskolan rakennusliike. Urakkaan ei kuulunut kirkon kupoli, jonka teki G. W. Sohlbergin liike, eikä kirkon sisustaminen.

Rakennustoimikunnan puheenjohtajan, valtioneuvis Tšernyševin esityksestä kotikirkon ikonostaasi tilattiin Pietarista, Abrasimovin liikkeestä. Ikonostaasin kultaus edusti pietarilaista kiiltokultausta, sen ajan parasta käsityötä. Siksi se onkin kestänyt ajan ja käytön kulutuksen nykypäivään saakka.

Ikonit kirkkoon tilattiin taiteilija Aleksander Petrovilta, joka maalasi ne sinkkipellille ajan tyylin mukaisesti. Muukin tarpeellinen kirkon esineistö saatiin lahjoituksena valtioneuvokselta.

Juhlalliset pappilantalon ja kirkon vihkiäiset järjestettiin 17. päivänä lokakuuta 1905. Vihkimisen ja liturgian toimitti seurakunnan papiston avustamana va. piispa Sergei, sittemmin Suomen arkkipiispa ja myöhemmin Moskovan ja koko Venäjän patriarkka. Kirkko pyhitettiin apostoli Jaakobin, Herran veljen (muistopäivä 23.10.) ja suurmarttyyri Katariinan (24.11.) muistolle. Pappilantalo ja siihen sijoitettu kirkko olivat tulleet maksamaan silloista rahaa 292 500 markkaa.

Papisto oli päässyt muuttamaan uuteen taloon jo kesän alussa 1905. Papiston asuinolot paranivat huomattavasti isompien huoneistojen myötä. Lisäksi uudisrakennus tarjosi tilat kanslialle, arkistolle, kirjastolle ja kirkkoleivän paistajalle. Vuosien myötä taloa alettiin kutsua Tšernyševin pappilantaloksi. Talon seinään kiinnitettiin venäjänkielinen laatta kertomaan sen lahjoittajasta. Suomen itsenäistymisen myötä laatta katosi paikaltaan.

Vuosikymmenien myötä pappilantalo on kokenut monia muutoksia ja remontteja. 1970-luvulla käytiin kiivasta keskustelua talon kohtalosta. Tällöin pappilantalo koki suurimmat muutokset varsinkin sisätiloissa. Näiden uudistusten myötä talosta saatiin nykyaikaa paremmin vastaava seurakunnan hallinnollinen keskus.

Kotikirkko tuli varsinaisesti seurakunnan käyttöön 1970-luvun alussa, jolloin piispan asunto siirtyi Unioninkadun kiinteistöön. Kotikirkko on vuosikymmenien myötä tullut yhä suositummaksi erilaisten toimitusten ja jumalanpalvelusten pitopaikkana. Erikieliset yhteisöt ovat löytäneet kotikirkosta hengellisen ja rukouksellisen paikan. Viime aikoina kirkossa on toimitettu palveluksia vuosittain jopa kahdeksalla eri kielellä. Näistä säännöllisiksi ovat muodostuneet slaavin-, ruotsin-, romanian- ja englanninkieliset palvelukset.

Kirkko on saanut vuosien myötä monia esine- ja ikonilahjoituksia. Merkittävin lahjoitus liittyy pappilantalon vintiltä pelastetun lattiakiotan kunnostukseen. Seurakuntalaisten avustuksilla puuosat kunnostettiin ja kaappiin teetettiin uusi yläosa, jonka kultaustyön lahjoitti kultaajamestari Raimo Heikkinen Porvoosta. Kotikirkkoa on kunnostettu monin eri tavoin juhlavuotta varten. Kuitenkin suurimpana huolena on arvokkaan, kiiltokullatun ikonostaasin huono kunto. Ikonostaasi on yksi Helsingin seurakunnan arvokkaimmista. Myös museoviranomaiset ovat kiinnittäneet huomionsa tämän kansallista omaisuutta olevan taidetyön säilymiseen ja sen kunnostamiseen.

On vähätelty kotikirkon ja pappilantalon 90-vuotisjuhlien viettämisen aiheellisuutta. Juhlilla on kuitenkin aina merkityksensä seurakunnalle ja seurakuntalaisille. Tässä tapauksessa juhla on eräänlaista menneen ajan ja elämän kunnioittamista. Samalla se antaa voimaa ja hengellistä kasvua seurakunnalle ja sen jäsenille. Kaikesta huolimatta vietämme juhlia vaatimattomasti ja säästäen. Toivotan kaikki tervetulleeksi pappilantalon ja kotikirkon 90-vuotisjuhlaan ja apostoli Jaakobin praasniekkaan.

Julkaistu Aamun Koitossa 19/1995.

Ortodoksinen Petsamo

Kuva: Petsamon yläluostarin kirkko toimi jatkosodan aikana saksalaisten sairaalana.

Petsamon ortodoksiset seurakunnat ja niiden kirkot

Teksti: Timo Lehtonen

Petsamo tuo monelle ensimmäiseksi mieleen alueella toimineen Pyhän Kolminaisuuden luostarin ja sen perustajan pyhän Trifonin. Luostarilla olikin merkittävä asema Petsamon historiassa ja alueen kehityksessä, mutta alueella toimi myös ortodoksinen seurakunta.

Tiedot seurakunnan synnystä vaihtelevat, mutta varmuudella voidaan sanoa, että seurakunta perustettiin 1700-luvun alussa. Ennen tätä Petsamon kolttien sielunhoidosta ja hengellisten tarpeiden tyydyttämisestä piti huolta Arkangelin hiippakunnan papisto. Kun Petsamo Tarton rauhansopimuksella (1920) liitettiin Suomeen, alue saavutti kuuluisuutta kaivostoiminnalla, kalastuksella ja matkailulla.

Arkangelin hiippakunta ja Petsamo

Tutkiessani Petsamon (ven. Pečenga) ortodoksisen seurakunnan vaiheita huomasin, miten vähän niistä on tietoja, ja nekin usein keskenään ristiriitaisia. Joka tapauksessa on varmaa, että Petsamo kuului pitkään Arkangelin hiippakunnan alaisuuteen. Hiippakunta käsitti koko Kuolan Lapin ja Vienan seudut. Hiippakunnan piispanistuin oli 1584 perustetussa Arkangelin kaupungissa. Hiippakunta käsitti kaksi valvontapiiriä (rovastikuntaa). Ensimmäisessä piirissä oli yhdeksän seurakuntaa, mm. Petsamon seurakunta ja luostari. Toiseen piiriin kuului seitsemän seurakuntaa.

Petsamon luostari perustettiin 1530-luvulla. Nykyisen Suomen puolelta tulleet ryöstöretkeilijät tuhosivat sen jouluna 1589. Verityön jälkeen alueelle jäi hengellinen tyhjiö, sillä luostarin toiminta siirtyi Kuolan kaupunkiin. Ainoa Petsamon alueelle jäänyt kirkko oli pyhän Trifonin 1566 rakennuttama Borikselle ja Glebille pyhitetty kirkko Kolttakönkäällä Paatsjoen varrella nykyisen Norjan ja Venäjän rajan tuntumassa, Venäjän puolella.

Seurakuntien synty

Tiedot siitä, miten kirkollinen elämä jatkui Kolttakönkäällä vuoden 1589 jälkeen, ovat erittäin niukkoja. Näyttää siltä, että Arkangelista käytiin Boriksen ja Glebin kirkossa toimittamassa jumalanpalveluksia ja muita kirkollisia toimituksia. Oma seurakunta alueesta muodostettiin 1700-luvun alussa.

Petsamon luostarin hävittämisen jälkeen vanhan luostarin paikka muutettiin hautausmaaksi, jonne haudattiin mm. pyhä Trifon. Alue aidattiin ja sinne pystytettiin puinen muistoristi. Paikalle rakennettiin nähtävästi myös pieni puinen rukoushuone ja papille yöpymispaikka. Vasta 1700-luvun alussa ns. erakkolan ja pyhän Trifonin haudan läheisyyteen rakennettiin pieni kirkko, joka pyhitettiin Kristuksen temppeliin tuomiselle.

Varsinainen Petsamon ortodoksinen seurakunta perustettiin virallisesti 1835, joidenkin lähteiden mukaan vasta 1855. Seurakunnan kirkkona toimi aluksi em. kalastajien kirkko, joka sittemmin siirrettiin läheiseen Parkkinan kylään Petsamo-vuonon rannalla. Parkkinasta muodostui 1900-luvun alusta lähtien seurakunnan keskuspaikka. Tällöin seurakuntaan rakennettiin myös uusi pääkirkko, pappila ja kansakoulu.

Petsamon seurakunnassa tiedetään varmuudella olleen vakinainen pappi vuodesta 1870 lähtien: isä Konstantin Stšekoldin toimi alueella vuosina 1870-88. Samalta ajalta mainitaan myös toinen pappi, Georgi Terentjev, joka lähteiden mukaan asui vuosia Petsamossa. Vuoden 1888 jälkeen ei ole tietoja papistosta. On mahdollista, että Petsamon tuohon aikaan uudelleen alkuperäiselle paikalleen rakennetun luostarin pappismunkit ovat toimittaneet myös seurakunnan jumalanpalveluksia ja tehneet seurakunnassa sielunhoitotyötä.

Petsamo siirtyy Suomelle

Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 Petsamo jäi Venäjän yhteyteen. Tarton rauhansopimusneuvottelujen yhteydessä otettiin esille rajalinjojen tarkistukset ja aluekysymykset. Tällöin keskusteltiin myös Petsamon alueesta. Neuvottelujen jälkeen Petsamo liitettiin sopimuksen perusteella Suomeen joulukuussa 1920.

Suomeen liitetyn Petsamon ortodoksiseen seurakuntaan kuuluivat kaikki Petsamon alueet lukuun ottamatta Kolttakönkään ja Salmijärven kyliä, jotka kuuluivat Boriksen ja Glebiun seurakuntaan. Molempien seurakuntien väestö koostui useista kansallisuuksista. Alkuperäisväestön muodostivat koltat, joiden pääelinkeinot olivat kalastus ja poronhoito. Tämän talousrakenteen vuoksi koltat asuivat osan vuotta ns. talvikylissä ja osan ns. kesäkylissä.

Petsamon muita asukkaita olivat karjalaiset, joita oli muuttanut alueelle mm. 1600-luvun suurten katovuosien jälkeen Uhtualta ja muualta Vienasta sekä Aunuksesta. Luostarin jälleenrakentamisen aikoihin alueelle alkoi muuttaa laajemmassa mitassa myös venäläisiä. Petsamossa tiedetään asuneen myös joitakin komiperheitä (vanhempi nimitys: syrjäänit). Asutuksen moninaisuudesta seurasi myös monikielisyys: Petsamossa puhuttiin ainakin suomea, norjaa, venäjää ja kolttasaamea.

Petsamon ortodoksien lukumäärää alettiin laskea vuodesta 1921, jolloin heitä laskettiin olevan Petsamon seurakunnassa 744 henkeä. Vuoden 1928 tietojen mukaan heitä oli runsaat tuhat, joista 922 oli Suomen kansalaisia ja noin sata muunmaalaisia. Tämän lisäksi olivat Petsamon luostarin munkit ja muut työntekijät. Seuraavina vuosina Petsamon seurakunnan väkiluku kasvoi hitaasti, mutta tasaisesti. Vuoden 1938 tietojen mukaan seurakuntaan kuului 1150 Suomen kansalaista ja 14 muunmaalaista.

Seurakunta oli jo 1800-luvulla järjestänyt kolttalapsille opetusta ja rakennuttanut kirkkojen läheisyyteen kouluja. Petsamon luostarin tiedetään ylläpitäneen koulua vähävaraisille mm. Boriksen ja Glebin kirkon yhteydessä.

Petsamon tultua Suomen yhteyteen alueelle muutti suomalaista väestöä, joka toi mukanaan uusia yhteiskunnallisia palveluja. Alkuperäisväestö suhtautui aluksi epäluuloisesti uuteen hallintoon, mutta sopeutui ajan mittaan uuden isänmaan oloihin. Myös kirkollisesti alue yhtenäistyi yhdeksi seurakunnaksi ja uskonnonopetukseen saatiin ortodoksinen opettaja.

Petsamon seurakunta oli pinta-alaltaan laaja. Kun seurakunnassa oli vain yksi pappi, pelkkä matkustaminen vaati häneltä ihmeellisiä voimavaroja. Työtä oli niin paljon, ettei ortodoksinen pappi ehtinyt joka paikkaan. Tällöin luterilainen kirkko pyrki kasvattamaan seurakuntalaistensa määrää kastamalla ortodoksiperheiden lapsia oman kirkkonsa jäseniksi. Arkkipiispa Hermanin tehtyä kahteen otteeseen tarkastusmatkan alueelle kirkolliset olot alkoivat kuitenkin tasaantua ja asukkaiden luottamus ortodoksiseen äitikirkkoon palasi.

Petsamon seurakunnan kirkot

Petsamon seurakunnan alueen ensimmäinen Petsamon luostarin hävityksen eli vuoden 1589 jälkeen rakennettu kirkko sijaitsi oletettavasti hävitetyn luostarin tienoilla, jonne myös oli haudattu hävityksen yhteydessä surmatut 116 munkkia ja luostarin työntekijää. Paikalle muodostui sittemmin pieni kyläyhteisö, josta myöhemmin alettiin käyttää nimitystä Kalastajakylä.

Seurakunnan toinen rukouspaikka sijaitsi, kuten edellä todettiin, Trifon Petsamolaisen haudan läheisyydessä. Tämä kirkko valmistui vuoden 1707 tienoilla. Se liitettiin myöhemmin samalle paikalle rakennettuun ns. Yläluostarin kirkkoon. Alkuperäisen, Petsamojoen suulla sijainneen luostaripaikan, ns. Alaluostarin raunioilla ollut huonokuntoinen rukoushuone jäi tämän jälkeen lähes käyttämättömäksi. Nähtävästi paikalliset asukkaat halusivat kuitenkin säilyttää vanhan rukoushuoneen paikalla, jonne oli haudattu 116 vuonna 1589 surmattua luostariveljeä ja luostarin työntekijää. Vuonna 1808 paikalliset kalastajat nimittäin rakensivat paikalle lankuista uuden rukoushuoneen. Se laajennettiin vuosina 1880-85 pieneksi kirkoksi. Kustannuksista vastasi ensi sijassa kauppias Roman Serbugin. Nähtävästi laajennuksen yhteydessä kirkko pyhitettiin arkkienkeli Mikaelille.

Alaluostarin jälleenrakentamisen (1894-99) vuoksi alueen kalastajien oli muutettava pois luostarin mailta. Luostari siirrätti arkkienkeli Mikaelin kirkon kahden kilometrin päähän, kalastajien uudelle asuinalueelle Parkkinan lähelle. Samalla, vuonna 1900, kirkko vihittiin uudelleen, mutta on epävarmaa, pyhitettiinkö se arkkienkeli Mikaelille vai pyhälle Trifonille, sillä lähteet mainitsevat molemmat. Yleisimmin tämä kirkko tunnetaan kuitenkin Kalastajien kirkkona.

Temppelinä Kalastajien kirkko oli vaatimaton. Sen viimeisen siirron yhteydessä hankittiin neljä kelloa, joista suurin painoi 148,5 kiloa. Muut kellot olivat painoltaan kuusi, kaksi ja yksi kiloa. Ne ripustettiin sisäänkäynnin eteen rakennettuun kellokatokseen. Kalastajien kirkko jäi tyhjilleen 1930-luvulla, jolloin Parkkinaan valmistui uusi kirkko.

Parkkinan kirkko

Edellä mainittu vanha kirkko toimi seurakunnan pääkirkkona nähtävästi vuodesta 1885 lähtien. Vähitellen se kävi pieneksi ja huonokuntoiseksi ja tuli ajankohtaiseksi rakentaa uusi kirkko. Aloitteen tähän teki Petsamon seurakunnan papiksi 1907 tullut Vasili Ipanski (1873-1922). Hänen tarmokkaalla myötävaikutuksellaan kerättiin lahjoitusvaroja sekä Petsamossa että muualla Arkangelin kuvernementissa. Suurin lahjoittaja oli kauppias Andrei Kartagorov, joka antoi 630 tukkipuuta sekä rahaa 3000 ruplaa.

Uusi kirkko rakennettiin vuosina 1911-12; rakennuttajana oli Petsamon luostari. Pyhäkkö rakennettiin hirrestä ja vuorattiin laudoilla. Sisätyöt tekivät luostarin veljet. Luostari oli saanut Venäjältä barokkityylisen 1800-luvun ikonostaasin, jonka se lahjoitti kirkkoon. Myöhemmin tämä valkoinen, kullattu ikonostaasi maalattiin vaalean harmaansinisellä öljymaalilla. Lahjoitusvaroin hankituista seitsemästä kellosta suurin painoi 353,5 kiloa. Kirkon vihki 3.2.1912 Arkangelin piispa Mihei. Temppeli pyhitettiin apostoli Andreaan ja pyhän Nikolaoksen muistolle.

Isä Vasilin aloitteesta kirkon lähelle rakennettiin pappila ja sen yhteyteen koulu ja asunnot opettajille. Seurakunnan toiminta vaikeutui lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen, jolloin Petsamon pappilaan majoittui huonomaineinen salainen poliisi Tšeka, joka levitti paikkakunnalla pelkoa. Vallankumouksen jälkeen valtio myös lakkasi maksamasta papin ja opettajien palkkoja.

Bolševikkien "uusi järjestys" loppui Tarton rauhansopimukseen. Joutuessaan lähtemään Petsamosta he yrittivät ottaa mukaansa kirkollista omaisuutta, mutta isä Vasilin ansiosta yritys epäonnistui. Isä Vasili toimi seurakunnan pappina vuoteen 1921 saakka. Hän kuoli seuraavana vuonna ja hänet haudattiin Parkkinan hautausmaahan.

Boriksen ja Glebin seurakunta ja kirkot

Petsamon toinen ortodoksinen seurakunta, Boriksen ja Glebin seurakunta, tunnetaan myös Paatsjoen seurakunnan nimellä. Sen alueeseen kuuluivat Kolttaköngäs (tunnettu myös Moskovan kylänä), Salmijärvi sekä nykyisin Norjan puolella oleva Neiden (Näätämö). Seurakunnan hallintoa johdettiin ilmeisesti Arkangelista. Omaa pappia seurakunnalla ei todennäköisesti ollut vaan Petsamon seurakunnan pappi tai joku muu Arkangelin hiippakunnan sielunpaimen tai mahdollisesti Petsamon luostarin pappismunkki kävi aika ajoin toimittamassa palvelukset. 1800-luvun jälkipuoliskolla seurakunta sai uuden temppelin ja papin.

Seurakunnan ensimmäinen kirkko liittyy Petsamon luostarin vaiheisiin. Käydessään Moskovassa vuonna 1556 pyhä Trifon sai tsaari Iivana Julmalta arvokkaan lahjakirjan, jolla luostarille lahjoitettiin suuria maa- ja kalastusalueita Petsamosta. Tapauksen muistoksi Trifon rakennutti vuoden 1565 tienoilla kolttasaamelaisille kirkon Kolttakönkäälle, Paatsjoen rannalle, kuten edellä todettiin. Alkuaan hyvin vaatimaton temppeli vihittiin pyhien Boriksen ja Glebin muistolle. Aikojen kuluessa kirkon ympärille muodostui myös pieni hautausmaa. Myöhemmin tätä hirsistä, lautakattoista pyhäkköä laajennettiin isolla eteistilalla. Vuonna 1870 kirkkoa korjattiin ja tällöin se vuorattiin myös ulkoa.

Vanhan kirkon sisustus oli hyvin vaatimaton. Kuitenkin sen muutamat vanhat, arvokkaat ikonit herättivät kävijöissä syvää hartautta ja kunnioitusta. Erityisesti maailmansotien välisenä aikana, jolloin alue kuului Suomeen, Boriksen ja Glebin kirkko oli suosittu matkailukohde. Petsamossa kävi noihin aikoihin, 1920- ja 1930-luvulla, vuosittain noin 5000 turistia, joista noin 2000 oli ulkomaalaisia.

Boriksen ja Glebin vanhan kirkon arvokkain säilynyt esine on 1700-luvulta peräisin oleva käsin kirjoitettu slaavinkielinen pyhien Boriksen ja Glebin muistopalveluskirja. Sen osti Kuolan seurakunnan silloinen esimies, pastori Aleksandr Izmailov vuonna 1797 eräältä sotilaalta.

Ajan myötä Kolttakönkään vanha kirkko kävi ilmeisesti pieneksi, ainakin Venäjän kirkon Pyhälle synodille ja keisariperheen edustajille esiteltiin 1800-luvulla uuden kirkon rakentamista. Asiakirjoista ei ilmene, kuka esityksen teki. Varmuudella tiedetään, että suuriruhtinas Aleksanterin (sittemmin tsaari Aleksanteri III) aloitteesta ja Pyhän synodin varoilla rakennettiin vuosina 1871-74 uusi, hirsinen, ulkoa ja sisältä laudoilla vuorattu kirkko. Kaikki irtaimisto kuten ikonostaasi tuotiin Pietarista. Kirkon vihki Arkangelin piispa Juvenali arkangelilaisen rovastin Innokenti Popovin avustamana. Synodin varoilla hankittiin 10 kelloa, joista suurin painoi 320 kiloa. Samalla seurakunta sai vakinaisen papin, jolle rakennettiin asunto kirkon läheisyyteen.

Petsamon luostari rakennutti Kolttakönkäälle koulun ja asunnon sen opettajalle. Luostari huolehti myös vähävaraisten lasten ylöspidosta sekä maksoi opettajan palkan ja muut kulut. Vallankumouksen jälkeen bolševikkihallinto lakkautti koulun ja siirrätti papin muualle, näin kirkollinen toiminta seurakunnassa sammui. Venäjän kirkon Pyhän synodin viimeinen seurakuntaa koskeva määräys oli, että Petsamon seurakunnan esimies ottaisi hoitaakseen Boriksen ja Glebin seurakunnan hallinnon ja vastaisi jumalanpalvelusten toimittamisesta. Seurakuntalaiset valitsivat keskuudestaan kirkolle isännöitsijäksi Konstantin Kalinin.

Bolševikkien tullessa Petsamoon koltat siirsivät kirkkojen arvokkaat esineet turvaan Norjan puolelle. Alueen tultua Suomen hallintaan esineet haettiin takaisin. Seurakunnan väkiluku oli tuolloin huvennut niin vähäiseksi, että se liitettiin (vuonna 1922) Petsamon suomalaiseen seurakuntaan. Tällä seurakunnalla oli pieni kirkko ja koulu Salmijärvellä, jossa oli kolttasaamelaisten talvikylä. Norjan puolella Näätämössä oli pieni pyhän Georgioksen rukoushuone, joka valmistui tradition mukaan vuonna 1565. Se on edelleenkin ajoittaisessa käytössä.

Petsamon seurakunta vuosina 1922-44

Silloinen Suomen kreikkalaiskatolinen kirkkokunta sai vuonna 1922 hallintaansa pohjoisessa uuden, laaja-alaisen seurakunnan. Samalla kirkon luostarien lukumäärä kasvoi neljään.

Ensimmäisenä tehtävänään kirkko piti seurakunnan taloudellisen ja väestöllisen tilan selvittämistä. Esille nousi myös vakinaisen papin ja muiden toimi- ja luottamushenkilöiden valitseminen pohjoisimpaan seurakuntaan. Vielä vuonna 1922 seurakuntaan valittiin katekeetaksi Nikolai Remshujev. Hän hoiti seurakunnassa uskonnonopetusta vuoteen 1925 saakka. Ensimmäiseksi kirkkoherraksi tuli vuonna 1923 Vasili Marov (sittemmin Vilho Saarenne), jonka virkakaudesta ei käytettävissäni ollut tietoja.

Seurakunnan pitkäaikaisimmaksi kirkkoherraksi tuli vuonna 1929 nuori, 29-vuotias pastori Yrjö Räme. Hänen aikanaan seurakunnan toiminnot kehittyivät ja vakiintuivat säännöllisiksi jumalanpalveluksiksi ja käynneiksi laajan seurakunnan eri puolilla. Räme vaikutti myös Petsamon kunnan luottamuselimissä ja teki näin arvokasta työtä seurakunnan ja koko alueen hyväksi.

Petsamon seurakunta joutui uuden koettelemuksen eteen syystalvella 1939. Sotatoimet yllättivät myös Petsamon alueen ja väestö joutui lähtemään nopealla varoitusajalla evakkoon. Kirkkojen irtaimiston evakuointiin jäi liian vähän aikaa ja niinpä kirkoista saatiin pelastettua vain joitakin yksittäisiä esineitä. Täten kirkkojen irtaimisto jäi lähes kokonaan uudelle vallanpitäjälle, Neuvostoliitolle. Virallisesti Petsamon alue luovutettiin itänaapurille Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Nimellisesti Petsamon seurakunta lakkautettiin vuonna 1950, jolloin siitä muodostettiin Lapin seurakunta. Tämä kirkkomme pohjoisin seurakunta, jonka keskus on Rovaniemellä, käsittää lähes koko Lapin läänin.

Julkaistu Aamun Koitossa 16/1995.

Pääsiäisriemua!

Teksti: Timo Lehtonen

Pitkään toimineena kirkon palvelijana olen pannut merkille, että pääsiäisilomme ilmenee nykyään kovin vaisusti. Onko se seurausta elämämme maallistumisesta ja aistiemme turtumisesta kaikkeen siihen, mitä meille valmiina tarjotaan? Vai johtuuko se suomalaisesta perusolemuksestamme?

Pääsiäisaikaa kestää kirkossamme neljäkymmentä päivää. Sinä aikana ilon ja riemun tulisi näkyä koko elämässämme, niin kotona kuin kirkossakin.

Miten saavuttaisimme pääsiäisen riemun? Paastossa me voimme hengellisesti valmistautua siihen. Vaikka jokapäiväiset työt ja huolet meitä painavatkin, pääsiäisilo on kuitenkin jokaisen saavutettavissa.

Pääsiäisen riemu alkaa pääsiäisyön jumalanpalveluksesta. Kun kuulemme ensimmäisen kerran sanat "Kristus nousi kuolleista!", voimme yhtyä tuohon ilosanoman huudahdukseen. Koko palveluksen ajan papin tervehtiessä meitä huudahduksella "Kristus nousi kuolleista!" vastaamme siihen riemulla "Totisesti nousi!". Tämän tervehdyksen tulisi kaikua koko pääsiäisen ajan, sen tulisi elää ja täyttää kirkko ja meidät yhteisesti koetulla riemulla.

Ja kun papisto tervehtii toisiaan alttarissa, mekin voimme vaihtaa pääsiäistervehdyksiä ja syleillä toinen toistamme. Siten jokainen tulee konkreettisesti osalliseksi pääsiäisilosta.

Moni lähtee pois kirkosta ristisaaton ja pääsiäisruokien siunaamisen jälkeen, vaikka riemujuhla vielä jatkuu. Palveluksen lopussa jaetaan jokaiselle punaiseksi värjätty kananmuna siunaukseksi kotiin pääsiäisyön juhla-aterialle. Pappi antaa tuon värjätyn munan ja lausuu "Kristus nousi kuolleista", johon vastaamme jälleen kerran "Totisesti nousi!"

Vaikka pääsiäisyönpalvelus on ohi, niin pääsiäinen jatkuu, ja ilo ja riemu sen myötä.

Iloista ja riemullista pääsiäisaikaa!

Julkaistu Ortodoksiviestissä 3/1995.

(UUSI) Onnelan kenraali Schabelskij

Teksti: Timo Lehtonen

Tutkimuksessani "Suomen autonomian ajan venäläiset sotilaskirkot ja hautausmaat" olen joutunut perehtymään paikallishistoriaan ja venäläisen väestön elämään. Tähän tutkimukseen kuului myös Tuusulassa, Hyrylän kylässä, toiminut varuskunta kirkkoineen. Varuskunta ja kirkko toivat Hyrylän arkiseen elämään suuren keisarikunnan elämänmenoa ja tapoja. Venäläistä väkeä ja yläluokkaa asettui myös kylän ulkopuolelle. Kirkko ja varuskunta muodostivat varsinaisen tutkimuskohteen. Tässä yhteydessä kävin myös läpi Tuusulan Rantatien venäläiset asukkaat. Heidän joukostaan erottui mielenkiintoisena henkilönä varakas "seurapiirikenraali" Pavel Nikolajevitch Schabelskij.

Tämä tsaarin armeijan hienostunut upseeri vietti Tuusulassa rakastettunsa kanssa ennen vallankumousta elämänsä parhaita päiviä. Vuoden 1918 jälkeen köyhtyneenä emigranttiupseerina elämä jatkui yksinkertaisena ja vaatimattomana. Jäljellä oli rakkaus ja muistot Pietarin ajoista.

Tuusulan Rantatie

Tuusulan Rantatien varrelle muodostui vuosisadan vaihteessa mielenkiintoinen taiteilijain, kirjailijain ja venäläisen yläluokan yhdyskunta. Nämä Tuusulan maisemat innoittivat suomalaisia taiteilijoita kuin myös Pietarin ylhäisöä luonnon kauneudellaan ja rauhallisuudellaan. Olihan paikkakunta vetänyt puoleensa myös Helsingin venäläistä seurapiiriä. Tuusulaan sijoittunut venäläinen varuskunta upseereineen toi oman heijastuksensa alueen kulttuurielämään. Pietarilaista loistoa, värikkyyttä ja samppanjan kuohuja nähtiin monessa Rantatien huvilassa. Onnela ja Syväranta saivat kokea pietarilaisen elämän ilot ja surut. Siihen kuului huoleton elämä, juhlimiset, romantiikka ja rakkaus kaikkine säikeineen.

Kaartinkapteeni Gotthard Björklund (1837-1914) osti vuonna 1879 Syväranta-nimisen huvilapalstatilan senaattori Viktor von Haartmanilta. Tämä helsinkiläinen, sittemmin pietarilainen liikemies vietti kesät Syvärannassa. Halkokauppa kannatti keisarikunnan pääkaupungissa. Myöhemmin Syväranta myytiin Moskovan toiseksi rikkaimmalle liikemiehelle nimineuvos Konstantin Kapitanovitsch Ushkoville.

Kaupanteolla rikastunut suurliikemies Björklund ja hänen vaimonsa Anna panivat tyttärensä Johanna Sofian (s. 11.11.1880) säädyn mukaisesti Pietarin kuuluisaan tyttökouluun Smolnaan. Täällä nuorten tyttöjen koulussa noudatettiin pikkutarkkaa etikettiä ja ankaraa koulukuria. Siihen toi vaihtelua koulun tanssiaiset, muu kaupungin huvielämä ja monenlaiset sotilasparaatit. Komeat univormupukuiset kaartin upseerit saivat tyttöjen ihailun osakseen. Koulun ja monien seurapiirien järjestämissä tanssiaisissa nuoret upseerit tapasivat ja tutustuivat yläluokan nuoriin kaunottariin. Näissä seurapiireissä 17-vuotias Johanna Sofia Björklund oli monien ihailujen kohde. Suomalaistytön viaton kauneus herätti tulisen ukrainalaisen miehen tunteet. Komea ulkomuoto ja sotilaallinen ryhti antoivat 37-vuotiaalle ratsumestarille Pavel Nikolajevitch Schabelskij'lle rohkeutta pyytää neiti Johannaa tanssiaisiin. Tästä alkoi noin 38-vuotinen rakkaussuhde, josta ei puuttunut hehkua eikä loistoa. Kirjailija Unto Karri on tallentanut nuorten rakastavaisten elämäntarinan ollessaan Onnelan asukkaana 1930-luvulla. Kuka sitten oli tämä mielenkiintoinen kenraali Schabelskij?

Elämää Pietarissa

Pavel Nikolajevitch oli syntynyt Ukrainassa 11. lokakuuta 1860. Poika sai alkeiskoulutuksen ajan tavan mukaan kotona. Yläluokkaan kuuluvan perheen poikana hän pääsi 17-vuotiaana Hänen majesteettinsa Paašikouluun 1877, jossa opittiin hovin ja sotilaselämän alkeet. Varsinaisen sotilaallisen koulutuksen Pavel aloitti keisarin ratsukaartissa kornettina. Kova kuri ja vanhojen kenraalien komento kehittivät nuorukaisesta sotilaallisen upseerin. Luutnantiksi Schabelskij kohosi vuonna 1885. Chevalieri-kaartin upseerille avautuivat ovet Pietarin juhliin, tanssiaisiin ja nuorten naisten sydämiin. Smolnan tyttökoulun oppilas Katariina Aleksandrovna Simonskaja kohtasi Pietarin tanssiaisissa Pavel Nikolajevitsin. Amor ampui nuolensa ja rakkaus syttyi kummankin sydämeen. Komeat ortodoksiset häät vietettiin Pietarin Kristuksen Kirkastumisen kirkossa. Naimakauppa moskovalaisen ylimysperheen tyttären kanssa antoi luutnantti Schabelskij'lle uutta arvostusta. Niinpä Pavel Nikolajevitschiä kutsuttiin Pietarissa jo ruhtinaaksi. Puhuttiin paljon hänen suuresta omaisuudestaan, josta kuitenkaan ei ole tarkkoja tietoja. Hänellä on tiettävästi ollut palatsi tai talo Ohtinskin kaupunginosassa lähellä Pyhän Nikolaoksen kirkkoa ja hautausmaa. Vakinaisen vakanssin luutnantin arvoisena hän sai Kaartissa 1888 toimien Pietarin sotilaspiirin adjutanttina. Seuraavana vuonna hänet ylennettiin ratsumestariksi. Kaksi vuotta ennen Suomeen komennustaan hän toimi Kaartin kansliaupseerina. Hänen sotilaspalvelijansa sai kiinnittää everstin arvomerkit isäntänsä univormuun vuonna 1899.

Sotilaan romanssi

Kirjailija Unto Karrin kirjoituksen perusteella olisivat Schabelskij ja neiti Björklund tavanneet 1890-luvulla. Oletettavasti se tapahtu vuonna 1897, jolloin Schabelskij toimi Kaartin komentajan adjutanttina. Tuohon aikaan niin komentaja kuin hänen adjutanttinsa seurasivat keisarinnaa hänen vieraillessaan kouluissa ja sairaaloissa. Kerrotaan Schabelskij'n pyytäneen mademoiselle Björklundia lastensa, kahden pojan kotiopettajattareksi. Schabelskij oli varannut huoneiston opettajattarelle palatsistaan. Näin pystyttiin poikien koulunkäyntiä suunnittelemaan ja seuraamaan yhdessä.

Avioliitossa olevan upseerin rakastuminen kauniiseen suomalaistyttöön saattoi olla aitoakin, mutta uuden avioliiton solmiminen oli kirkon ja valtion taholta tehty lähes mahdottomaksi. Toisaalta avioliiton purkautuminen koettiin häpeällisenä ja mainetta tahraavana. Vapaat suhteet yläluokan piireissä olivat tavallisia, julkisesti kuitenkin elettiin kunniallista avioelämää. Oli sitten Pavel Nikolajevitchin ja Johannan suhde minkälainen tahansa, ovat he kuitenkin Karrin mukaan eläneet hyvin läheistä yhteiselämää. Varmaan madame Schabelskij oli ollut tietoinen jo Pietarin ajalta miehensä suhteesta Sofia Björklundiin. Schabelskij oli komennettu Kaartin kansliaupseerin tehtävistä Pietarista Suomeen kenraalikuvernööri N. I. Bobrikovin avustajaksi vuonna 1899. Schabelskij'n ansiot keisarin palveluksessa huomioitiin Pyhän Annan ritarikunnan 3. luokan kunniamerkillä vuonna 1903. Bobrikovin murhan jälkeen vuonna 1904 Schabelskij toimi seuraavan kenraalikuvernöörin Obolenskin adjutanttina. Vuonna 1905 Schabelskij määrättiin hoitamaan erikoistehtävää Suomen sotilaspiirin joukoissa. Hänelle oli varattu virka-asunto lähellä Esplanadia, jonka telefoninumero, 3805, on säilynyt asiakirjoissa. Seuraavan vuoden maaliskuun 25. päivä hänet nimitettiin Sisäministeriön erikoistehtävään santarmipäälliköksi. Tästä tehtävästä hänet on vapautettu 6. kesäkuuta vuonna 1907. Huhtikuussa hän sai ylennyksen kenraalimajuriksi. Paul Schabelskij'n suhde Johanna Björklundin kanssa jatkui niin Tuusulassa kuin Pietarissakin.

Muutoksia

Näihin aikoihin puhuttiin myös Björklundien taloudellisista vaikeuksista. Liikemies Gotthard Björklundilta Syväranta joutui konkurssihuutokaupan jälkeen hänen puolisolleen Anna Vendla Sofia Björklundille (s. 1842), joka myi sen 30.12.1904 moskovalaiselle miljonäärille Uschkoville. Seuraavana vuonna 11.11.1906 Johanna Björklund sain syntymäpäivälahjakseen Syvärannan naapurissa sijaitsevan Onnelan huvilan. Lahjan takana lienee ollut Schabelskij, koska huvilan kunnostuksessa kilpailtiin suorastaan Uschkovien hallitseman Syvärannan kanssa. Gotthard Björklund kuoli Pietarissa 3.10.1914 ja kahta vuotta myöhemmin hänen vaimonsa Anna. Heidät haudattiin Helsingin Hietaniemen sukuhautaan. Virallisia tietoja kenraalimajuri Schabelskij'n vakansseista vuoden 1907 jälkeen ei ole tiedossa. Asiakirjat kertovat hänen saaneen Pyhän Vladimirin ritarikunnan 3. luokan kunniamerkin vuonna 1909. Oletettavasti Schabelskij kuitenkin toimi huomattavassa tehtävässä Pietarissa, sillä keisari myönsi arvostetun Pyhän Stanislavin ritarikunnan 1. luokan kunniamerkin hänelle vuonna 1912. Romanov-suku vietti 300-vuotishallitsijajuhlaa vuonna 1913. Juhlavuoden aikana tsaari Nikolai II myönsi ansioituneille upseereille ylennyksiä ja yläluokan huomionosoituksia monin tavoin. Schabelskij'n viimeiseksi ylennykseksi jäi tällöin saatu kenraaliluutnantin arvo.

Kohtalon vuodet

Vuoden 1917 jälkeen Schabelskij'n perhe pakeni asettuen asumaan Björklundin huvilaan Tuusulaan. Kenraalin pojista toisen kerrotaan päässeen Belgiaan. Nuorempi pojista katosi vallankumouksen pyörteissä. Onnelasta muodostui Venäjältä paenneiden emigranttien turvapaikka ja sittemmin lepokoti, jota talon valtiattarena neiti Björklund johti. Pietarista pelastetut vähäiset varat hupenivat jokapäiväiseen elämään ja juhlintaan, jota pietarilaisittain Onnelassa yritettiin vielä jatkaa. Avoin suhde Johannan ja kenraalin välillä oli nöyryyttävää Katariina Aleksandrovnalle.

Kenraalitar Schabelskij myi Pietarista pelastetut korunsa ja muut arvoesineensä muuttaen sitten Ranskaan. Olihan Pariisiin siirtynyt vallankumousta pakoon paljon Pietarin ja Moskovan yläluokkaa. Katariina Aleksandrovnan lähdettyä tilanne Onnelassa muuttui. Kun köyhyys tuli hallitsevaksi, niin rakkauskin joutui koetukselle Johannan ja kenraalin välillä. Hiukan uutta kilpalaulantaa ilmeni kirjailija Karrin saavuttua lepokotiin. Nuori mies herätti uutta sykettä Onnelan valtiattaren rinnassa ja mustasukkaisuutta kenraali Schabelskij'ssa.

Kaikkensa menettänyt entinen tsaarin upseeri kenraaliluutnantti Pavel Nikolajevitch Schabelskij kuoli lepokoti Onnelassa 19. joulukuuta 1935 sydänkohtaukseen. Yksityisen kreikkalais-katolisen seurakunnan pappi toimitti ruumiinsiunauksen ja hautauspalveluksen kenraalille ilman sotilaallisia kunnianosoituksia 21. joulukuuta 1935. Kenraalin saattojoukko oli vähäinen Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Pitkäaikaisen ystävän ja rakastetun poismeno oli henkisesti liikaa Johanna Sofialle, siksi hän ei pystynyt saattamaan ystäväänsä viimeiselle matkalle. Schabelskij'n kuoleman jälkeen Johanna Sofia kärsi syvästä masennuksesta. Elämän murtamana ja yksinäisyyden painaessa Johannan mielenterveys järkkyi, mikä johti hänet myöhemmin Kellokosken sairaalaan. Värikkään elämän elänyt Johann Sofia Björklund kuoli sairaalassa 10. syyskuuta 1936. Hänet haudattiin Björklundien sukuhautaan Helsingin Hietaniemeen 13. syyskuuta. Näin päättyi kahden rakastavaisen elämä ja osa Onnelan menneisyydestä siirtyi historiaan.

Edellä oleva kirjoitus perustuu tutkittuun lähdeaineistoon ja kirjallisuuteen, jota ei julkaista artikkelin yhteydessä. Lähdeluettelon saa tarvittaessa kirjoittajalta.

Julkaistu Tuusula-Seuran Aikakirja VI -vuosijulkaisussa 1994.

Hiljaisuuden puisto

Vanhat kuvat kertovat 5

Teksti: Timo Lehtonen

Kauas kaupungin ulkopuolelle perustettiin 1800-luvun alussa ns. uusi hautausmaa oikeauskoisille. Paikka sijaitsi Ruoholahden rannalla, ja vainajat tuotiin sinne vesiteitse Viaporista, jossa ei ollut omaa hautausmaata. Silloinen rantaviiva sijaitsi aivan hautausmaan eteläreunassa. Myös kaupunkilaisia haudattiin alueelle. Sotilaille ja siviileille oli hautausmailla omat alueensa. Hautauksia tehtiin jo 1810-luvun alkuvuosina.

Kappelin vaiheet

Helsingin kaupunginvaltuuston toimesta rakennettiin puinen kappeli hautausmaan portille ja koko alue ympäröitiin lauta-aidalla. Pyhälle Eliaalle omistettu kappeli vihittiin 20. päivänä heinäkuuta 1813. Eräs saksalainen matkailija kertoo hautausmaasta: "Paikka on kaukana keskustasta ja siellä palaa kappelissa punainen lamppu, joka näkyy pimeässä."

Hautausmaa-alue siirtyi perustetun seurakunnan käyttöön 1820-luvun loppupuolella. Uusi kivinen kappeli valmistui vuonna 1851 ja pyhitettiin jälleen profeetta Eliaalle. Kappelissa oli ainoastaan yksi isokokoinen ikoni, joka oli ollut myös vanhassa kappelissa. Tämä kahdentoista suuren juhlan ikoni, jossa oli Kristuksen ylösnousemuskuva keskellä, oli tuotu Viaporista.

Kivet ja muistomerkit kertovat

Hautausmaalla kulkiessamme kantautuu korviimme kaupungin melu, joka jää kuitenkin taustalle, onhan paikka rauhan ja levon puisto. Hautakappelit, muistomerkit, kivet ja ristit kertovat menneestä ajasta, ihmiskohtaloista ja uskosta ylösnousemukseen.

Uusi kirkko

Vanhan kappelin käydessä ahtaaksi alettiin suunnitella uutta kirkkoa hautausmaan luoteiskulmaan. Eräässä vaiheessa oli ajatuksena siirtää Hangon kirkko tänne. Uusi kivikirkko valmistui kuitenkin 1958. Kirkon suunnitteli arkkitehti Ivan Kudrjawzew ja temppelin vihki piispa Aleksanteri pyhittäen sen profeetta Eliaalle.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 6/1994.

Nikolai, uskollinen palvelija

Teksti: Timo Lehtonen

Uspenskin katedraalin ipodiakoni Nikolai Tschernychin kirkollinen harrastus alkoi Karjalan kannaksella 12-vuotiaana. Noihin yli kuuteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kokemuksia ja tapahtumia, joista voisi kirjoittaa mielenkiintoiset muistelmat. Nikolai huomioi tarkkaan ympäristönsä tapahtumat ja ilmapiirin. Hän tietää paljon kirkollisista hyvistä tavoista, sillä pitkäaikainen palvelu alttarissa on tuonut tietoa, taitoa ja kokemusta. Uskollisuus ja nöyryys näkyy Nikolaissa. Hän ei pyri suuriin, mutta on vähästä kiitollinen.

Kun me, tavallinen kirkkorahvas heräilemme sunnuntaiaamuna valmistuaksemme lähtemään kirkkoon, on Nikolai Tschernych jo matkalla sinne. Lähtö ennen seitsemää Hämeentieltä, raitiovaunun vaihto sekä matka kahden kepin kanssa vie aikaa. Odotus katedraalin tuulisella tasanteella hermostuttaa Nikolaita, onkohan vahtimestari nukkunut rokuliin?

Kun Nikolain kanssa olemme saaneet alkuvalmistelut tehtyä jumalanpalveluksen aloittamiseksi, jäämme odottelemaan papiston saapumista. Istuskelemme Nikolain kanssa ponomarien työtilassa, ja keskustelu siirtyy Nikolain pitkään ponomarina toimimiseen.

75-vuotiaan Nikolai Tschernychin silmiin tulee tuike ja juttua alkaa tulla. Kolja tai Niko – kuten häntä ystävien keskuudessa kutsutaan – kertoo syntyneensä Lempaalassa vuonna 1919. Pian tämän jälkeen perhe muutti Kannaksen Kellomäelle. Myös Mustamäki ja Vammeljärvi tulevat muistikuviin.

Kuvat vyöryvät ja vierivät, ja joukko vanhoja ja uusia valokuvia on kaivettu pompan taskusta esille. Niko kertoo isänsä olleen lääkäri ja muistaa hänen olleen tehtävissä myös Afrikassa.

Kirkollinen kiinnostus ja ponomarina toimiminen alkoi 12-vuotiaana Mustamäen kirkossa. Nikolain puheesta saa käsityksen, että koko perheen elämään on kirkko vaikuttanut voimakkaasti. Nikolain veli on myös toiminut seurakunnassamme aktiivisesti erilaisissa luottamustehtävissä.

Sodan seurauksena Nikolai siirtyi vanhempiensa kanssa Helsinkiin. Tällöin hän aloitti tehtävä ponomarina Järvenpäässä ja Helsingin eri kirkoissa. Uspenskin katedraalista muodostui kuitenkin hänelle henkinen koti, josta hän toivoo saavansa lähteä myös viimeiseen palvelukseen.

"Katedraali on muuttunut siitä, kun tulin tänne", Kolja kertoo. "Järjestys oli ihan toista kuin nyt. Silloin hyvinä aikoina, kun saavuin katedraalille, oli kaikki kunnossa ja työt tehty jo aamuvarhaisella. Nyt sitä vastoin kaikki tehdään kiireisesti ennen palveluksen alkua", Nikolai ihmettelee.

Monissa piispallisissa palveluksissa Nikolai on ollut mukana, niistä kertovat monet kuvat ja pienet muistoesineet. "Olen opettanut monia ponomareja, joista on myöhemmin tullut pappeja", kertoo Kolja innostuneena.

"Palvelus on kuin näytelmä, jossa jokaisella on oma roolinsa", Kolja kiteyttää opetuksensa tarkoittaen, että jokaisella on tehtävänsä ja paikkansa alttarissa. Sooloiluja ei tarvita. "Minä en oikein ymmärrä näitä uusia ponomareja, ne tulee kirkkoon kuin piispat, hienoin puku etsitään ja sitten ollaan oppineita, eikä edes perusasioita hallita".

Nikolai kertoo olleensa erittäin iloinen, kun metropoliitta Tiihon vihki hänet muutama vuosi sitten ipodiakoniksi. Ainakin kokemusta ja uskollisuutta Nikolailla on tähän uuteen palvelustehtävään. Uskollisesti on Nikolai jaksanut edelleen korkeasta iästään huolimatta olla sauvankantajana piispallisissa palveluksissa.

Keskustelu siirtyy vapaa-aikaan. Nikolai Tschernychin mieluisin harrastus on kalastus, varsinkin kesäisin onkiminen. Hyviä kalapaikkoja on Seurasaaren sillan pielessä ja Munkkiniemen rannassa. Nikolain mielestä kalasaaliin suuruus ei ole niin tärkeä kuin jännitys syökö kala ja jääkö koukkuun. "Joskus pääsen merelle kalaan", innostuu Nikolai kertomaan. "Kesäisin käyn Uudessa Valamossa igumeeni Panteleimonia auttamassa, kun munkkeja on niin vähän. Usein käyn myös kurkistamassa kanslian tyttöjä, joten päivät sujuvat ihan kivasti", sanoo Niko.

Vaikka vaikea sairaus on vammauttanut, ei Nikolai ole antanut periksi. Elämänmyönteisyys, huumori ja tehtävät kirkossa ovat antaneet voimia kestää elämän kolhut. Nikolailla on paljon elämänfilosofiaa, kirkollisen palvelustehtävän myötä on hän saanut elää henkisesti rikasta elämää. Hyvän ja uskollisen alttaripalvelijan työ on tärkeää, mutta jää sangen usein vaille huomiota ja kiitosta.

Niko kurkistaa alttariin ja sanoo: "Pappi tulee!" Samassa katoavat kuvat taskuun. Mielenkiintoinen juttu katkeaa, sillä Niko on jo menossa hakemaan siunausta. Ehdin kiittää juttutuokiosta ja toivottaa hänelle terveyttä, Jumalan siunausta ja monia, monia armorikkaita vuosia!

Julkaistu Ortodoksiviestissä 5/1994.

(UUSI) Kauppias ja kirkonisäntä P. F. Vorobjev

Teksti: Timo Lehtonen

Kirkon isännöitsijä Pjotr (Peter) Feodorovitch Vorobjev ihailee uutta kirkkoa Hyrylän varuskunnan korkeimmalla kohdalla. Muutaman päivän kuluttua pyhän Nikolaoksen kirkko vihitään juhlavin menoin käyttöön. Hänestä, kauppias Vorobjevista on tullut pyhäkön "starosta", isännöitsijä. Työtä on paljon, ruplat ja kopeikat ovat huvenneet temppelin kaunistamiseen. Elämä Suomessa on asettunut omiin uomiinsa monien vaikeuksien jälkeen. Monet kirkolliset tehtävät niin Helsingissä kuin Hyrylässä sekä muut hallinnolliset luottamustoimet antavat kauppiaalle elämän iloa ja kunnian tyydytystä.

Pjotr (Peter) Feodorovitch Vorobjev oli aikanaan tunnettu kauppias Helsingissä ja Tuusulassa. Hän oli syntynyt Venäjällä, muistitiedon mukaan mustanmullan alueella 8.6.1845. Hän avioitui Maria Andrejevna Orlovin kanssa 5.6.1878. Nähtävästi muuttanut Suomeen v. 1880 paikkeilla, sillä ensimmäinen lapsi Lidia on syntynyt v. 1881 Helsingissä, samoin kuin 5 muutakin lasta.

Vorobjev perusti ensimmäisen kauppansa Helsinkiin ja noin v. 1885 paikkeilla toisen kauppansa Tuusulaan. Hän otti osaa ortodoksisen seurakunnan toimintaan ollen valittuna sen luottamustehtäviin ja toimi pyhän Kolminaisuuden kirkon "starostana", isännöitsijänä v. 1893-96 ja toisen tiedon mukaan v. 1895-1922. Tullessaan Suomeen Vorobjevia pidettiin erittäin varakkaana, tästä ovat osoituksena hänen lahjoituksensa pyhän Kolminaisuuden kirkkoon 3500 markkaa ja Tuusulan sotilaskirkolle 3000 ruplaa ikonostaasin hankkimista varten. Sotilashallinnon taholta oli esitetty Vorobjevia uuden kirkon starostaksi, jossa hän toimi aina vuoteen 1921.

Hänestä kerrotaan, että hän oli ollut takaajana toiselle kauppiaalle, jonka tehtyä konkurssin oli Vorobjev menettänyt suuren osan omaisuudestaan. Kaupan menestymisen vuoksi Tuusulassa hän sai taloutensa uudelleen kuntoon. Kerrotaan, että 1890-luvulla kauppias olisi joutunut käymään Pietarissa ns. "konttirukouksella", eli menemään kontaten tsaarin eteen, anoen armoa itselleen tai jollekin, joka oli sekaantunut vehkeilyyn valtiota tai tsaaria vastaan ja poistumaan takaperin kontaten.

Muistitiedon mukaan hänen poikansa, joka tuolloin olisi ollut n. 13-14-vuotias, oli sekaantunut luvattomiin tekoihin. Tässä yhteydessä sovittaakseen asian lupautui hän lahjoittamaan rakennettavaan Tuusulan sotilaskirkkoon ikonostaasin kaikkine lisäosineen ja ikoneineen. Nikolaoksen kirkon isännöitsijänä hän toimi hyvin aktiivisesti, ottaen osaa moniin muihinkin tehtäviin, toimien mm. Epistolan lukijana jumalanpalveluksissa.

Isännöitsijän lukeminen kirkossa on jäänyt monen, erityisesti lasten mieliin, sillä hänellä oli löysät tekohampaat, joita oli aseteltava paikalleen, etteivät putoaisi lukiessa. Lapsia kiinnostivat ne äänet ja suun liikkeet, joita moisesta vaivasta aiheutui. Nauraa tai tirskua ei saanut, sillä silloin ajettiin luudalla ulos ja lakaistiin jäljetkin perässä. Pääsiäisenä lapsien sallittiin iloita kirkossa ja heidän annettiin soittaa kelloja, josta monille on jäänyt elinikäinen muisto. Muulloin kelloja soitti kirkon ponomari tai henkilö, jolle tehtävä oli uskottu.

Tuusulaan Vorobjev tiettävästi muutti asumaan v. 1898 jälkeen, kun venäläiset saivat ostaa maata ja kiinteistöjä. Hän hankki pappi Razumovin vierestä tontin itselleen ja rakennutti sille yhdistetyn kauppa- ja asuintalon. Kauppias Vorobjevin talosta on hyvin vähän tietoja käytettävissä, kuten myös hänen kotioloistaan. Kerrotaan puutarhassa kasvaneen vanhan tuomen, jonka oksien haaraan kauppias rakensi itselleen huvimajan, jossa nautti kesäsunnuntaisin samovaariteetään vadelmahillon kera. Yhteistä Razumovien kanssa oli puutarhan hoito, molemmat olivat istuttaneet mm. päärynäpuita puutarhaansa.

Suuriruhtinaskunnan tultua itsenäiseksi valtioksi muuttui tilanne myös kauppiaan kohdalla huonommaksi, sillä varuskunta ei enää ostanut venäläisiltä kauppiailta, joka myöskin merkitsi Vorobjevin kaupan hiljentymistä. Liiketoiminnan lopettamisen jälkeen Peter Vorobjev asui talossaan ja hoiti tehtäviä kirkossa v. 1921 saakka, jolloin kauppiaan vaimo Maria siunattiin Nikolaoksen kirkon takana olevaan hautausmaahan. Kauppias ja isännöitsijä Peter Feodorovitch Vorobjev nukkui pois marraskuun 10. päivänä 1924.

Tieto, että heidät olisi haudattu Hyrylään perustuu muistitietoon, asiakirjojen mukaan heidät on haudattu alkuperäisesti Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle kuolinvuosinaan. Tähän sukuhautaan on haudattu myös heidän kaksi tytärtään Lidia ja Aleksandra. Muut lapset ovat sittemmin siirtyneet Neuvostoliittoon. Tuusulan säästöpankki osti Vorobjevin talon perikunnalta v. 1928. Myöhemmin pankki purki talon, kun laatikkorakentaminen tuli muotiin, samalla alkoi sen kulttuurimiljöön tuhoutuminen, joka hävitti koko vanhan Hyrylän kylämaiseman.

Julkaistu Tuusula-Seuran Aikakirja V -vuosijulkaisussa 1993.

(UUSI) Vanhat kuvat kertovat

Teksti: Timo Lehtonen

Tuusulan viettäessä 350-juhliaan, on mennyt aika ollut mielenkiintoinen ja värikäs. Paikkakunnan historiaan on kuulunut myös venäläisyyttä, joka oli vahvimmillaan autonomian aikana. Venäjän keisarikunnan osana levisi maahamme emämaan slaavilainen perinne ja ortodoksinen kirkko. Tuusulaan idän kirkko juurtui venäläisen sotaväen myötä 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Varuskunnan vakiintuessa alueelle saapui myös siviiliväestöä, siinä ohessa kauppiaita ja muuta yläluokkaa. Aikanaan pienen Hyrylän kylän silhuettiin ilmestyi kaunis, nyt jo purettu viisikupolinen pyhän Nikolaoksen kirkko. Tuusula kuin myös Hyrylänkylä kirkkoineen tuli tunnetuksi aika keisarikunnan pääkaupungissa saakka. Tästä kertovat pietarilaisten kauppiaitten ja mesenaattien lahjoitukset Nikolaoksen kirkolle. Keisarihovin ylimystö taiteilijoineen toi Tuusulaan värikkyyttä ja tuulahduksen Pietarin moni-ilmeisestä kulttuuriannista.

Tänä päivänäkin Tuusula elää monipuolista ja rikasta kulttuurielämää. Varakkaana ja arvonsa tuntevana kuntana on Tuusulan menneisyyttä kirjoitettu viralliseen historiaan kahden kirjan verran, kolmatta ja arvokkainta on tehty pitkään. Vaikka historiaa on tallennettu kirjoihin, paljon arvokasta kulttuurihistoriaa on myöskin kadonnut. Tuusula on menettänyt näyttävimmän kulttuurimuistomerkkinsä pyhän Nikolaoksen kirkon aikana, jolloin ei arvostettu lähimenneisyyden historiaa. Lopullinen kulttuuri- ja kylämaiseman muuttuminen on parhaillaan meneillään. Mitä jää tuleville sukupolville muuta kuin painettu historiankirjoitus. Tuusula-Seura on tallentanut julkaisuihinsa paljon arvokasta ja pienimuotoista pitäjän historiaa. Pyhän Nikolaoksen kirkko –kirjan julkaisemisen jälkeen löytyi joukko valokuvia, jotka kertovat väliaikaisesta kirkosta ja uuden kivikirkon peruskivien muurauksesta sekä näkymiä sen aikaisesta Hyrylän kylästä. Lähes 100-vuotiaat kuvat ovat nyt ensikerran nähtävissä. Kuvat löytyivät Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappilantalon remontin yhteydessä ullakolta viime vuonna. Oletan, että kuvat ovat K. A. Katajiston, joka on myös kuvannut kirkon heti valmistumisen jälkeen.

Ote kirjasta Pyhän Nikolaoksen kirkko:

Juhlallinen peruskiven muuraus

Perustuksen valmistuttua syyskuun alkuun mennessä aloitettiin valmistelut peruskiven muurauksen juhlallisuuksia varten. Urakoitsijan toimesta työmaata raivattiin ja siistittiin. Varuskunnan sotilaat paransivat tietä työmaalle ja alempien upseerien johdolla rakensivat juhlaportin, joka koristeltiin havuköynnöksin, lipuin ja tykistön asetunnuksin. Juhlapäivän aamu syyskuun 12. valkeni pilvisenä. Varuskunnassa ja koko kylässä oli suuren juhlan tuntu. Väkeä kerääntyi runsaasti väliaikaiseen kirkkoon, kulkueen reitin varrelle ja rakennustyömaalle. Liturgian kirkossa toimitti Suomen ja Viipurin arkkipiispa Antonij (1847-1912) avustajinaan lääninrovasti Nikolai Pavlov, Viipurin katedraalin esimies Mikael Kasanskij (1853-1919), Helsingin sotilassairaalan pappi Tsitovitch, Arseni Razumov ja piispan seurueeseen kuulunut Kazanin hengellisen akatemian rovasti. Diakoneina palveluksessa toimivat Uspenskin katedraalista diakoni Wladimir Bogojavlenskij (1877-1954).

Palvelus ja hetki oli niin vaikuttava, että jopa toisuskoisia polvistui rukousten aikana seurakuntalaisten kanssa. Juhlallisuutta toi Uspenskin katedraalin kuoro, joka lauloi palveluksessa ja peruskiven laskemistilaisuudessa. Palveluksen jälkeen kellojen soidessa lähdettiin ristisaatossa. Edessä kannettiin tulta lyhdyssä, ristiä ja kirkkolippuja, seuraavana kuoro, tykistörykmentin soittokunta, papisto ja arkkipiispa Antonij'n seurassa vt. kenraalikuvernööri Stepan Gontscharov sekä muu kirkkokansa. Kulkue kulki sotilaiden muodostamaa kunniakujaa myöten juhlaportin alitse kirkonmäelle. Soittokunta soitti rukousmusiikkia matkan aikana. Paikalla oli runsaasti tuusulalaisia ja kauempaakin tulleita uteliaita, jotka seisoivat äänettömän ihmetyksen vallassa ja hartaudella seurasivat kaikkea sitä mitä tapahtui. Kun ristisaatto oli ehtinyt kirkonmäelle, väistyivät pilvet auringon edestä ja juhlapaikka väreili syksyn kuulautta ja lämpöä. Muurauspaikalla suoritettiin ensin vedenpyhitys, jonka jälkeen pyhitetyllä vedellä arkkipiispa Antonij vihmoi kirkonperustukset. Tämän jälkeen luettiin kirjoitus, joka oli kaiverrettu kuparilaattaan. "Tätä pyhän Nikolaoksen kirkon peruskiveä laskettaessa oli Pyhän Venäjänmaan ja Suomen suuriruhtinaskunnan hallitsijana Nikolai II, tämän varuskunnan Suomen tykistörykmentin komentajana eversti Jazykov, paikallisen sotilasseurakunnan pappina Arseni Razumov, peruskiven siunasi Suomen ja Viipurin arkkipiispa Antonij 12. syyskuuta 1897." Laatta laskettiin sille varattuun paikkaan. Lisäksi hopearasiaan sijoitettiin keisarin määräys, joitakin kirkon asiakirjoja, hopea- ja kultarahoja. (Tämä tieto lippaasta perustuu Aleksanteri Helinin s. 1839, muistitietoon). Lipas sijoitettiin samaan paikkaan laatan kanssa. Tässä yhteydessä ammuttiin kunnialaukaukset. Tulevan alttaripöydän paikka merkittiin puuristillä. Tilaisuuden päätteeksi Hänen korkea-arvoisuutensa arkkipiispa Antonij puhui lyhyesti tervehtien ja onnitellen sydämellisesti kaikkia Jumalan temppelin rakentamisen alkamisen johdosta. Tämän jälkeen palattiin ristisaatossa kirkkoon. Juhlallisuudet päättyivät juhla-ateriaan varuskunnan tiloissa, johon saapuivat kutsuvieraat, upseeristo ja palveluksen toimittanut papisto arkkipiispa Antonij'n johdolla. Juhlallisuuksien jälkeen elämä kylässä ja työmaalla palasi arkiseen aherrukseensa.

Julkaistu Tuusula-Seuran Aikakirja V -vuosijulkaisussa 1993.

Isä Leonid, ristintien kulkija

Teksti: Timo Lehtonen

Isä Leonid Gerasimoff oli syntynyt Pietarin piirikunnassa 10. huhtikuuta 1900. Leonid sai hyvän ja hengellisen kotikasvatuksen. Suuri sisarusparvi kasvatti omatoimisuuteen, yritteliäisyyteen ja itsenäiseen elämään. Äidin ohjauksessa nuoren pojan mieli ja kiinnostus suuntautui kirkkoon, sen kauneuteen ja juhlavuuteen.

Ennen Valamoon menoa Leonid kävi usein Pietarin ja lähiseudun kirkoissa. Luostarit ja munkkikilvoitus kiinnosti jo 16-vuotiasta nuorukaista. Hän kävi joitakin kertoja ilman vanhempiensa lupaa Valamossa ja Konevitsassa. Kesällä 1916 Leonid sai lopulta luvan viettää jonkin aikaa Valamon luostarissa. Tämä käynti oli ratkaiseva, sillä hän jäi luostariin ja oli siellä kymmenen vuotta. Luostarissa hän toimi eri kuuliaisuustehtävissä, mm. Sergei-laivalla apupoikana. Viimeiset vuodet hän oli igumeeni Pavlinin keljapalvelijana.

Koulua isä Leonid oli käynyt kotikylässään, mutta kirkollisen koulutuksen ja hengellisen ohjauksen antoivat luostarin ohjaajavanhukset ja isä igumeni. Luostarista Gerasimoff joutui lähtemään vakavan vatsasairauden takia. Siirryttyään Viipuriin hän avioitui 1927 viipurilaisen Irina Piskareffin kanssa, ja uusi elämä alkoi Viipurissa.

Kaupungissa leipätyö löytyi Havin tehtailta, mutta kirkollinen toiminta täytti nuoren perheen vapaa-ajan. Vierailut luostarissa ja työskentely kotiseurakunnassa johdattivat hänet kirkollisiin palvelustehtäviin.

Sodan johdosta Gerasimoffin perhe muutti Helsinkiin, ja täältä löytyi heti tehtävä kirkon piiristä. Kesäkuussa Pietarissa 1946 patriarkka Aleksein siunauksella vihki metropoliitta Grigorij Gerasimoffin diakoniksi.

Helsingissä hän toimi ensi alkuun avustajana Nikolskin kirkossa. Kolmen vuoden kuluttua hänet määrättiin Pokrovan kirkon diakoniksi. Elokuussa 1953 isä Leonid vihittiin papiksi Pietarissa ja samassa kuussa hänet nimitettiin papiksi Nikolskin seurakuntaan Helsingissä. Muutaman vuoden kuluttua hänet nimitettiin kyseisen seurakunnan esimieheksi.

Palkan pienuuden vuoksi toimeentulo oli hankittava muualta – pitkäaikainen työpaikka oli Arabian tehtaalla aina vuoteen 1971, jolloin hän jäi sairaseläkkeelle. Säännölliset papin tehtävät hän hoiti ahkeruudella ja siirtyi niistä eläkkeelle v. 1985. Samana vuonna hän siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon papistoon.

Isä Leonid teki pitkän päivätyön pappina ja eläkevuosinaan avusti myös Valamon ja Lintulan luostareita jumalanpalvelustehtävissä.

Viimeiset vuodet hän syventyi rukoukseen ja muisteli kirkossa kaikkia niitä, jotka olivat pyytäneet esirukousta. Tämän rukoustehtävän hiippakunnan piispa huomioi epikonaation myöntämisellä. Valamon luostarissa saatu hengellinen kasvatus näkyi isä Leonidissa koko elämän ajan ja sitä arvostettiin myöskin Venäjän kirkon johdossa, josta kertoo runsas yhteydenpito ja huomionosoitukset isä Leonidille.

Lukuisat käynnit ulkomailla, tapaamiset kirkoissa ja luostarissa toivat paljon ystäviä. Läheisimmiksi ihmisiksi isä Leonidille tulivat hänen monet ystävänsä jotka muistivat ja pitivät yhteyttä viimeisiin vuosiin asti. Juhlat ja ystävät olivat isä Leonidille tärkeitä – viimeiseksi suureksi ystävien juhlaksi muodostui hänen 90-vuotispäivänsä, jolloin hän sai piispallisen siunauskirjan ja koruristin käyttöoikeuden.

Pitkän ja värikkään elämänkaaren kääntyessä ehtoopuolelle isä Leonid Gerasimoff siirtyi viettämään vanhuuden päiviään Helenan vanhainkotiin. Hyvässä ja turvallisessa hoidossa sekä kirkon läheisyydessä isä Leonid sai syventyä sisäiseen rukoukseen, kilvoitukseen ja valmistautumiseen kohtaamaan suuren Luojansa.

Uskollisen kirkonpalvelijan pitkä ristintie päättyi 23. toukokuuta sunnuntai-iltana auringon säteiden kaartuessa laskuun jolloin hän nukkui tuonilmaisiin. Hänen viimeinen toivomuksensa toteutui, kun hiippakunnan piispa, pappisveljet, ystävät ja omaiset rukoilivat: Saata, oi Herra, Sinun palvelijasi sielu lepoon.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 8/1993.

Venäläinen vanhainkoti

Kuva: Venäläinen vanhainkoti vuonna 1969.

Vanhat kuvat kertovat 4

Teksti: Timo Lehtonen

On kulunut 120 vuotta, kun maahamme perustettiin Venäläinen Hyväntekeväisyysyhdistys. Itäisen Viertotien varrelle valmistui vuonna 1913 yhdistyksen ansiosta ja monien lahjoituksien myötä koti orpolapsille. Tämä kolmikerroksinen kivitalo rakennettiin kauas kaupungin keskustasta. Nykyisin Helenan vanhainkotina toimiva talo sijaitsee erään kaupungin vilkkaimman valtaväylän Hämeentien varrella.

Talossa aistii menneen ajan, sen nykyisistä asukkaista moni on kokenut Suomen ja Venäjän väliset asiat omakohtaisesti. Ympäristö on muuttunut paljon, ja talo on saanut lisärakennuksenkin. Kultaisia vuosiaan talossa viettää n. 80 vanhusta. Vanhan Helenan suojiin on asettunut myös seurakuntamme päiväkoti Pikku-Helena ja kaupungin päiväkoti Pääskylä.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 10/1992.

Muistojen koulutie

Kuva: Venäläinen kansakoulu sijaitsi Tabunovin talossa (Mannerheimintie 8).

Vanhat kuvat kertovat 3

Teksti: Timo Lehtonen

On kulunut 127 vuotta siitä, kun venäjänkielinen, ortodoksinen koulu avasi ovensa Läntisen Heikinkadun ja Andreinkadun kulmassa. Varakkaan ja lapsettoman kauppias Nikifor I. Tabunovin kaupunkitalo valmistui 1863. Tabunov lahjoitti kauniin talonsa seurakunnalle koulukäyttöön. Koulu sai virallisen suojelijan vuonna 1912, kun keisarillisen Venäjän kansanvalistusministeriö nimesi koulun Suomen sodan sankarin, Nikolai Mihailovits Kamenskin mukaan. Kauppias Tabunov, persoonallisuus ja lahjoittaja, säilytti kuitenkin nimensä talon historiassa ja vaikuttaa vieläkin stipendirahaston kautta.

Kunnianarvoinen koulutalo sai väistyä noin kolmekymmentä vuotta sitten, kun Helsingin valtasi "laatikkohysteria"; vanhaa purettiin ajattelematta rakennuskulttuurisia arvoja. Kauppias Tabunov oli varsin kaukonäköinen valitessaan talonsa paikaksi Riikinkukkokorttelin kulmauksen, sillä tänään tuo paikka on Helsingin Cityn parasta liikepaikkaa.

Venäläisen kansakoulun vasemmalle puolelle valmistui uusrenessanssitalo 1870, se tunnetaan paremmin "Uuden Suomen talona". Oletettavasti tämänkin talon rakennutti kauppias Tabunov. Aluksi talossa toimi venäläinen kimnaasi ja joidenkin tietojen mukaan kadettikoulu. Poikakimnaasille valmistui oma rakennus Arkadiankadulle v. 1913. Tämä Helsingin ainoa barokkityylinen talo oli sisältä mahtailevan juhlallinen. Koulun portaikko, juhlasali ja kirkkotila olivat rakennuksen upeimmat osat. Koulu kantoi Aleksanteri III:n nimeä.

Tytöille perustettiin oma kimnaasi Fabianinkadun ja Hallituskadun kulmaan v. 1875. Aluksi rakennus oli puinen yksikerroksinen talo, vuosisadan alussa tilalle rakennettiin kivitalo. Itsenäisyyden aikana talossa toimi mm. suomalainen tyttökoulu. Talo purettiin 1950-luvun lopulla ja paikalle rakennettiin yliopiston hallintorakennus. Näiden lisäksi kaupungissa on ollut useita pienempiä venäläisiä kouluja Vaasankadulla, Snellmaninkadulla ja Maneesikadulla ammattikoulu. Seurakunnan vanhassa puisessa pappilassa toimi 1820-luvulla alkeiskoulu ja sotilasuraa aikoville pojille kanttonistikoulu Unioninkadulla, nykyisissä sisätautiklinikan rakennuksissa.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 11/1991.

Sanansaattajilta tiedonvälitystä taivaskanaville

Teksti: Timo Lehtonen

Me uskovaiset elämme yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa vallitsee kiihkeä rahan, kaupallisuuden ja arvojen sekä ideologioiden henkimaailma. Näistä asioista meille tiedotetaan nykyajan viestintävälineillä, jotka pursuavat värikylläisyyttä, houkutuksen sanoja, mielihaluja sekä paljon muuta turruttavaa.

Edellä mainittu saattaa turruttaa meitä ortodoksejakin, sillä kirkon ja seurakunnan tiedotus hukkuu suureen massainformaatioon. Seurakunnallamme on ortodoksinen tiedotuslehti, Ortodoksiviesti, jolla Uskon Viestinä oli perinteitä; lehteä arvostetaan myös kulttuurilehtenä. Se on kokenut uudistumista, jota toivotaan lisää, niin ilmestymiskertoina kuin hengellisyyden ja tiedottamisen osalta.

Lehti on ainoastaan yksi osa tiedotuksesta. Tämän päivän tekniikka antaa myös kirkon tiedotukseen paljon uusia mahdollisuuksia, esim. puhelinvastaajat, erilaiset henkilökohtaiset kutsut, paikallisradiot, kaapeli-tv, paikallislehdistö ja ehkä tietokone-ihmisille modeemi postilaatikoineen. Paras tapa on viestiä henkilökohtaisesti. Se tosin vaatii enemmän energiaa, mutta tuottaa usein positiivisemman tuloksen kuin jokin persoonattomampi väline.

Henkilökohtainen viestintä painottuu seurakunnassa ensisijaisesti papistolle ja luottamushenkilöille. Papisto on voimaton tämän haasteen edessä, ja luottamushenkilöt ovat kiinni omassa leipätyössään joten heilläkään ei ole aikaa henkilökohtaiseen yhteydenpitoon seurakuntalaisiin muutoin kuin vaalien alla. Tällä hetkellä harrastettava henkilökohtainen tiedottaminen on fakkiutunut noin 10 prosentin sisäpiirien harrasteeksi. Minkälaisen informaatiokuvan saavat loput seurakuntalaiset, jotka ovat ainoastaan lehden tiedottamisen varassa?

- Lehti ilmestyy liian harvoin, sen ajankohtaiset tiedot ovat lukijalle usein jo mennyttä aikaa.

- Postituksen viivytykset voivat vielä hidastaa lehden tuloa useilla päivillä.

- Seurakunnan toiminnan uutisointi lehdessä on vähäistä ja jättää lukijan tiedonsaannin hänen aktiivisuutensa varaan.

- Lehdestä puuttuvat papiston hengen iloa pulppuavat kirjoitukset, jotka vahvistaisivat lukijaa kilvoituksessa.

Näiden asioiden parantamisesta ovat ensisijaisesti vastuussa luottamushenkilöt ja papisto. Lehti toimii vain annettujen resurssien varassa, mutta se ottaa vastaan kaiken avun, joka liittyy lehden toimintaan.

Seurakunnan muu tiedottaminen elää pysähtyneisyyden aikaa. "Varmaan tarttis tehdä jotain" - niin pitäisi, mutta nopeasti. Ensimmäiseksi kysytään rahaa, sillä mitään ei saada nykyään tehtyä ilman rahaa. Näin ikävästi on asianlaita kirkossakin.

Seurakunnan päättäjille kerrottakoon tässä suuri liikesalaisuus, että on joitain ilmaisiakin tiedotuskanavia: paikallisradioiden ilmaiset tiedotus- ja ohjelmapalvelut.

- Paikallis- ja kaupunginosalehtien ilmaispalvelut, joita voisivat käyttää paikalliset seurakunnan piirit

- Automaattitiedottaminen, puhelinvastaaja johon luettaisiin päivittäin tai tarvittaessa tuoreimmat tiedotteet

- Erilaiset matkailu- ja neuvontakohteet, kaupungin omat ilmaisjakelujulkaisut

- Valtakunnalliset radio- ja TV-kanavat, miettiä voisi oman ohjelman saamista radioaalloille

Näiden tiedottamismuotojen lisäksi tulisi muistaa sellaisiakin seurakuntalaisia ja pyhiinvaeltajia, jotka käyvät kirkoissamme tutustumassa sekä haluavat tietoa temppeleistä ja seurakunnasta esitteen muodossa. Tällaisen esitteen puute on huutava ongelma, ja asiassa on tehtävä jotain kunnollista ja perusteellista linjanjakoa. Tulisi myös muistaa seurakuntaan muuttavia ja kirkkoon liittyviä monipuolisella tietopaketilla seurakunnan ja kirkon toiminnoista. Nämä esitteet tulisi pitää ajan tasalla, kustannukset kohtuullisina ja ulkoasu mielenkiintoisena, jotta tarjottu tieto menisi perille ja tuottaisi seurakuntaan aktiivisia jäseniä.

Kaikki osaltamme olemme vastuussa yhteisistä asioistamme ja siitä mitä seurakunnassamme tehdään ja tapahtuu. Näitä asioita voimme miettiä, ettemme turtuisi muun tehokkaamman tiedottamisen alle.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 6/1991.

(UUSI) Pyhän Kolminaisuuden kirkko

Vanhat kuvat kertovat

Teksti: Timo Lehtonen

Kortteli 43, jota kutsutaan Suomen Pankin kortteliksi, on meille kaikille tuttu, koska tontilla on seurakuntamme vanhin, C.L. Engelin suunnittelema empiretyylinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko.

Tämä väliaikaiseksi suunniteltu kreikkalais-venäläinen pyhäkkö valmistui v. 1827. Se rakennettiin lahjoituksista ja suolaverosta saaduilla varoilla.

Kirkon arvokkain kalusto ja sakraaliesineet saatiin uhrilahjana arvostetuilta Helsinkiin muuttaneilta venäläisiltä kauppiailta ja upseereilta. Kirkkoon siirrettiin myös lakkautetun Taavetin linnakkeen kirkon esineistö, josta voidaan mainita mm. kolme kirkonkelloa, evankeliumikirja vuodelta 1764, hopeinen käsiristi, Pyhän Daavid Tessalonikalaisen ikoni sekä kirkkotekstiilejä.

Kyseinen ikoni oli maalattu linnoituksen ja kirkon nimikkoikoniksi v. 1789; taiteilijana toimi Simeonskin henkivartiokaartin pappi. Ikoni siirrettiin Kolminaisuuden kirkkoon v. 1829.

Paljon olisi kerrottavaa lahjoituksista, joita on annettu temppelin kaunistamiseksi, kuin myös lahjoittajista, sekä suhteista Moskovaan, Pietariin ja keisarilliseen hoviin.

Nykyinen Suomen Pankin, entinen Orangin kortteli, jota on myös kutsuttu Tallinmäeksi, on muuttunut paljon noista ajoista, jolloin siellä oli hökkeleitä ja talleja. (Kaupungin raja kulki jossain Valtionarkiston takana). Paikka, jolla Suomen Pankki hallitsee maisemaa, oli aikanaan Narinkka eli venäläisten tori, jolta mm. J.L. Runeberg osti ensimmäiset huonekalunsa. Siellä kaupattiin hapankaalia ja muita elämän iloja markkinahintaan. Täältä sai Suomen markka v. 1882 oman palatsin – kauppiaat kojuineen ja tuoksuineen saivat uuden narinkan Simonkadun yläpäästä, Turun kasarmien takaa. Olipa pankilla ajatus purkaa kirkkokin ja siirtää se jonnekin syrjäisempään kolkkaan.

Pyhän Kolminaisuuden kirkko on kaupungin historiallisessa keskustassa, jossa kulttuuri ja hallinto antavat sille arvokkuutta. Ruumiin ja sielunhoito ovat jokapäiväistä elämää tässä ympäristössä. Pyhän Kolminaisuuden kirkko, seurakuntamme ylpeys ja kulmakivi, saisi olla avoin myös pyhiinvaeltajille, sillä kirkko on rukouksen paikka ja rukous vahvistaa vaeltajaa kivisellä tiellä.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 5/1991.

Muistelukirja

Teksti: Timo Lehtonen

Muistelukirja on pienikokoinen kirjanen tai paperilappunen, johon kirjoitetaan elävien tai poisnukkuneiden omaisten, ystävien ja niiden henkilöiden nimiä, joita halutaan muistaa esirukouksissa. Muistelukirjan voi jokainen hankkia ja kirjoittaa siihen elävien ja kuolleitten ystäviensä nimiä. Kirja tuodaan kirkkoon ja annetaan kynttilän myyjälle, joka toimittaa sen alttariin.

Esirukouksien lukeminen muistelukirjasta ei maksa mitään, se kuuluu kirkon palveluihin. Esirukouskirjat voi jättää kirkkoon alttariin jatkuvaa muistelua varten tai pyytää kirja takaisin palveluksen jälkeen omaan henkilökohtaiseen käyttöön. Esirukouksia on mahdollista lukea myös aamu- ja iltarukouksien yhteydessä (katso Rukous- ja hartauskirja).

Kirkkojen alttareissa on runsaasti seurakuntalaisten sellaisia muistelukirjoja, jotka ovat olleet siellä pitkään ja joista puuttuu kirjan haltijan nimi. Muutenkin kirjan nimistö saattaa olla tasolla, joka ei vastaa kaikilta osin nykyhetkeä. Kirjan voi koska tahansa pyytää korjattavaksi, vaikkapa nyt alkavan suuren paaston alussa. Muutama hyvä neuvo kirjan täyttämiseen:

• Kirjoita siviilinimesi muistelukirjan kanteen selvästi, vaikkapa yläreunaan, tällöin se löytyy nopeasti tarvittaessa.
• Ensimmäiselle aukeamalle voit myöskin kirjoittaa nimesi ja osoitteesi, mutta myös kirkollisen nimesi eli suojeluspyhäsi nimen, koska näin lukija muistelee kirjan omistajaa.
• Nimiaukeamalle voit kirjoittaa etunimet, esim. Matti/Matteus, Sirpa/Serafiina, papiston osalta voi menetellä kahdella tavalla, 1. munkkidiakoni ja nimi, esim. munkkidiakoni Aleksi, 2. isä ja nimi, esim. isä Aleksi.
• Kirjoita nimet selvästi, koska isien näkö on heikentynyt iän myötä. Huolehdi kirjan tiedoista, jottei lukija muistelisi poisnukkuneita elävinä.

Muistelukirjan käyttö

Muistelukirjaa käytetään seuraavissa palveluksissa: liturgiapalveluksessa, rukouspalveluksessa, panihidassa ja henkilökohtaisissa aamu- ja iltarukouksissa.

Liturgiassa muistelukirja tulee tuoda riittävän aikaisin kirkkoon, jotta kirkonpalvelija voi toimittaa sen ajoissa alttariin. Pappi toimittaessaan proskomidia lukee esirukoukset elävien ja kuolleitten puolesta näistä kirjoista. Tällöin luetaan ne kirjat, jotka ovat alttarissa jo valmiina. Muistelukirjoja voi lähettää alttariin luettavaksi suureen saattoon asti, tämän jälkeen tuodut rukouspyynnöt siirtyvät seuraavaan palvelukseen.

Seurakuntalaiset voivat pyytää esirukouksia ääneenluettavaksi ektenioissa, joko sairauden, matkalle lähtevien tai muuten apua tarvitsevien puolesta. Henkilökohtaisissa rukouspalvelupyynnöissä voi toimittavalle papille antaa muistelukirjan tai nimilistan henkilöistä, joita halutaan muistaa.

Panihidoissa käytetään muistelukirjaa samalla tavalla. Yleisinä vainajien muistelupäivinä toimitetaan yleensä parastas ja liturgian jälkeen panihida, jossa luetaan kaikki muistelukirjassa mainitut poisnukkuneet.

Henkilökohtaisessa rukouselämässä voi muistelukirjaa myöskin käyttää tai tehdä erillisen listan niistä, joita haluaa muistella esirukouksissa.

Liturgiassa voi jokainen kirjan tuoja varata itselleen kirkkoleivän eli prosforan, jonka saa sitten pyytäessään muistelukirjan takaisin. Esirukouksien lukeminen ja pyydetyt palvelukset sekä kirkkoleipä ovat ilmaisia. Vapaaehtoisen kiitollisuudenosoituksen voi antaa kolehtiin tai osoittaa kirkon kaunistukseen, ja näin kirkko muistaa rukouksissa lahjantuojia ja kirkonkaunistajia.

Julkaistu Uskon viestissä 2/1991.

Museo vai toimitila?

Kuva: Aleksanteri Hotovitskin kryptakappeli Uspenskin katedraalissa.

Teksti: Timo Lehtonen

Helsingin seurakunnassa on pitkään herätelty ajatusta saada kirkkotaiteen museo kaupunkiin. Asia tuli julki Uskon Viestin numerossa 1/90, jossa seurakunnan esimies kertoi suunniteltavan Uspenskin kryptatiloihin pysyvää ikoni- ja kirkollisten esineitten näyttelyä. Tämä korvaisi kirkkomuseon.

Seurakunnassa on asiaa jo vuosia valmistellut ns. kryptatoimikunta, joka on tehnyt erinäisiä hankintoja ja suurisuuntaisia rakennussuunnitelmia katedraalin kryptatilojen muuttamiseksi.

Olen eri mieltä museon sijoittamisesta Uspenskin katedraalin kryptaan.

Kannatan itse museoajatusta lämpimästi. Museota on kehitettävä yhteistyössä museoviraston, Helsingin kaupunginmuseon, yliopiston ortodoksian laitoksen ja niiden yksityisten henkilöiden kanssa, jotka voisivat vaikuttaa museon perustamiseen ja sen kokoelmiin.

Tämänlaajuiselle erikoismuseolle Helsingissä olisi tarvetta. Sitä osoittavat ne kävijämäärät, jotka ovat käyneet täällä olleissa kirkollisissa näyttelyissä. Esimerkiksi seurakunnan näyttelyssä "Kultaiset kupolit" kävi viiden viikon aikana yli 28 000 ihmistä.

Kirkkotaiteen museon perustaminen Helsinkiin ei mitenkään tule vähentämään ortodoksisen kirkkomuseon merkitystä ja sen harvinaisten kokoelmien arvoa. Uskon museoiden lisäävän ihmisten mielenkiintoa ortodoksiseen kulttuuriperinteeseen ja näin vain täydentävän toisiaan harvinaisuuksilla ja erikoiskokoelmillaan.

Edellä mainittujen laitosten ja museoiden hallussa on paljon arvokasta, historiallisesti mielenkiintoista kirkollista esineistöä ja ikonikokoelmia. Helsingin seurakunnalle on 160 vuoden aikana myös kertynyt museoitavaa esineistöä ja puvustoa, joita säilytetään katedraalin kryptassa.

Alkuaan katedraalin kryptatila on ollut pannuhuoneena ja muina huoltotiloina. Se muutettiin kokoontumis- ja pukuvarastotilaksi, ja siellä oli myös vahtimestarin asunto 1970-luvulle asti. Näin tähän kellaritilaan on hankala sisääntulo, eikä paikka täytä muutenkaan lain vaatimaa varauloskäynnin ehtoja.

Kryptatila on matala holvikaarinen, useaan lokerikkoon jakautuva, museoksi kelpaamaton tila.

Toimikunta on kyllä tehnyt suurisuuntaisia suunnitelmia tilan muuttamiseksi näyttely- ja museotilaksi. Mutta muutossuunnitelmia on teetetty henkilöllä, jolla ei tietääkseni ole alan asiantuntemusta.

Suunnitelmien mukaan lisää tilaa on tarkoitus saada kirkon alle louhimalla lattiaa ja siirtämällä seiniä. Uusi sisäänkäynti tulisi Kanavakadulta tunnelia pitkin kryptaan. Tämänlaatuiset louhinta- ja muutostyöt kirkon perustassa voivat olla hyvin kohtalokkaita, sillä Uspenskin katedraali on rakennettu osittain kivipengerrykselle.

Kirkon alta on aiemmin tehty räjäytystöitä louhittaessa väestönsuojaa. Mitä tällaiset järeät toimet aiheuttavat vanhalle massiiviselle tiilirakennukselle, sitä toivoisi rakentajien ajattelevan.

Mielestäni kirkon tontin epäselvät omistussuhteet ja muut rakennusmääräykset tuottavat niin suuria vaikeuksia, että museon väkisin ahtaminen tähän tilaan, tuntuu vain rahan haaskaukselta ja toimikunnan kunnianhimoiselta unelmalta. Karut tosiasiat on unohdettu.

Toimikunnan suunnitelmiin kuuluu perustaa konservointilaitos museon yhteyteen. Siinä kunnostettaisiin Helsingin seurakunnan ja mm. Vanhan Valamon ostettuja pukuja, joita seurakunta siirtäisi museoon.

Eikö konservointityöt voisi siirtää Uuteen Valamoon, jossa on hyvät tilat ja laitteet mahdollisen Helsingin museon tarpeisiin.

Sen sijaan Uspenskin katedraalin krypta voitaisiin kunnostaa pienin muutostöin ja kustannuksin seurakunnalliseksi toimitilaksi. Kryptaan tulisi uusia keittiö- ja sosiaalitilat, valaistus ja rakentaa kunnollinen pukujen huolto- ja säilytystila. Varsinaista kryptasalia voitaisiin käyttää kokoustilana ja harrastuspiirien tarpeisiin. Sunnuntaisin palvelusten aikana siellä voisi toimia esimerkiksi lastenkerho tai pyhäkoulu ja yleensäkin kryptan käyttöä voisi tehostaa.

Kirkkomuseo tulisi siis saada Helsinkiin, mutta laajemmalle ja vakaammalle pohjalle. Museo ei synny hetkessä eikä kahdessa, vaan siinä tarvitaan aikaa, suunnittelua ja yhteistyötä eri laitosten ja museoiden kanssa sekä kirkkokuntamme siunaus.

Ulkomaiset vieraat ja pyhiinvaeltajat saapuvat maahamme etupäässä Helsingistä. Siksi täällä oleva edustava, hyvässä tilassa toimiva ja vanhassa keskustassa sijaitseva museo olisi ensikosketus itäiseen kulttuuriperinteeseen, jota sitten voisi täydentää kirkkomuseossa Kuopiossa ja syventää Uudessa Valamossa.

Helsingissä olevien laitosten ja museoiden kokoelmissa ja varastoissa on suuri määrä taiteellisesti ja historiallisesti mielenkiintoista esineistöä, joka tulisi saada näytteille yhtenäisiin ajanmukaisiin tiloihin.

Mieluiten museolle tulisi etsiä paikka empirekeskustasta, esimerkiksi vanhoista sairaalarakennuksista Unioninkadun varrelta, jossa vapautuu tiloja lähimmän viiden vuoden aikana. Seurakunnan taloa vastapäätä olevat klinikat vapautuvat myös ja sieltä voisi ajatella tiloja valtion ja kaupungin kanssa yhteistyössä.

Näyttelyesineistä tulevalla museolla ei ole puutetta, sillä jo yksistään museoviraston varastoissa on huomattava määrä kirkollista esineistöä, kuten vanhoista sotilaskirkoista saatua esineistöä, esimerkiksi keisarillisen palatsin kotikirkon koko sisustus.

Lähivuosilta tunnettu ns. tullihallituksen ikonikokoelma on myös jouduttu sijoittamaan varastoon. Monilta tahoilta saataisiin ikonit, kirkkoesineet ja puvut suuren yleisön ihailtaviksi taidokkaina menneen ajan käsityön edustajina.

Julkaistu Aamun Koitossa 15/1990.

Uspenskin tienoo

Kuva: Uspenskin katedraali vuonna 1868.

Vanhat kuvat kertovat 2

Teksti: Timo Lehtonen

Uspenskin katedraalin ympäristö Katajanokalla on runsaan vuosisadan aikana muuttunut huomattavasti. Maisemaa on hallinnut alueen korkeimmalla kohdalla sijaitseva Uspenia-katedraali jo 122 vuoden ajan.

Katajanokka on entiseltä nimeltään Kalastajamäki. Siellä asui aina katedraalin valmistumisen aikoihin asti Helsingin köyhintä väkeä ja kalastajia. Niemelle johtavaa tietä ja mäkeä katedraalin kohdalla kutsuttiin Narinkkamäeksi, sillä mäen sivuja kiersivät venäläisten sotilaskaupustelijoiden makasiinit.

Rakennukset olivat hökkelimäisiä viime vuosisadan puoleenväliin asti. Ensimmäisiä kivirakennuksia oli Engelin suunnittelema Merikasarmi. Suomen saatua oman rahan, markan, sen lyömistä varten rakennettiin rahapaja tulevan katedraalin naapuriin v. 1862. Kuusi vuotta myöhemmin valmistui A.M. Gornostejevin suunnittelema Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen kirkko, jota kutsuttiin katedraaliksi vaikka piispanistuin tuli Helsinkiin vasta viime sotien jälkeen. Kirkon tiilet ovat osittain peräisin Bomarsundin räjäytetystä linnoituksesta, Ahvenanmaalta ja Leppäkosken tiiliruukista. Sisätilan suuret graniittipilarit ovat Ytterin saarelta, joka on jäänyt Jätkäsaaren satamalaiturien alle. Kirkon vesikatto oli alkuaan valkoinen ja kupolit eli Pyhän Hengen liekit risteineen oli kullattu elohopealiekitysmenetelmällä.

Niemi erotettiin mantereesta kanavalla 1840-luvulla ja sen rannalle valmistuivat ensimmäiset punatiiliset makasiinit 1860-70-luvulla. Kirkon ja makasiinien ohella maisemaa hallitsi Norrmenin linna, jonka rakennutti pankinjohtaja Alfred Norrmen 1897 T.H. Höijerin piirustusten mukaan. Tämä maisemaan sopiva arvorakennus sai valitettavasti väistyä 1960-luvulla, jolloin vanhaa rakennuskulttuuria ei arvostettu. Tilalle rakennettiin lasi-, metalli- ja marmorilaatikoita. Tänään näkymää Katajanokalle hallitsee vanha punatiili ja uusi valkoinen marmori.

Julkaistu Uskon viestissä 7/1990.

Myllyjärven ekumeeninen keskus

Hiljentymisen ja ikonimaalauksen paikka

Teksti: Timo Lehtonen

Espoossa noin parinkymmenen kilometrin päässä Helsingin keskustasta sijaitsee kauniilla paikalla Suomen ainoa ekumeeninen keskus. Keskuksessa on kirkko, kokoontumistilat ja iso kirjasto.

Toimintaan kuuluu ikonimaalausta, luentoja ja ekumeenisia jumalanpalveluksia. Kaikesta tästä vastaa rovasti Robert de Caluwé. Hän on toiminut Suomessa vuodesta 1941 lähtien ja tehnyt merkittävää työtä mm. ikonimaalauksen hyväksi.

Hollannista Roomaan ja papiksi

Isä Robert 86 v. on syntynyt Hollannissa, suku on alkuaan flaamilainen ja lähtöisin Bruggestä 1310-luvulta. Alkuaan hän kuului katoliseen kirkkoon ja toimi paikallisessa seurakunnassa. Myöhemmin hän rupesi noudattamaan bysanttilaista liturgista järjestelmää.

Koulutukseltaan isä Robert on kansakoulun opettaja. Nuoren miehen kiinnostus maailman tapahtumiin ja varsinkin Stalinin kohdistamat vainot uskovaisiin Etelä-Venäjällä vuosina 1931-32 herättivät isä Robertin auttamaan ja tukemaan hengellisesti uskonveljiä.

Etelä-Venäjällä asui runsaasti talonpoikia eli kulakkeja, jotka olivat niin ortodokseja kuin katollisia sekä uniaatteja. Nämä vainot ja loukkaukset kuohuttivat nuoren miehen mieltä siinä määrin, että hän kääntyi oman rippi-isänsä puoleen. Neuvoksi tuli lähteä lukemaan Roomaan papiksi, sillä näin hän voisi parhaiten olla auttamassa ja tukemassa uskovia Venäjällä.

Tämän johdosta isä Robert pyrki Roomassa olevaan pappisseminaariin vuonna 1934 syksyllä jonne hän pääsikin. Isä Robertille seminaari avasi uuden maailman, hänen kurssillaan oli opiskelijoita eri Euroopan kansallisuuksista. Seminaariajalta hän mainitsee kahden olevan elossa, nimittäin hän ja Novosibirskissä asuva opettaja.

Seminaariaika oli eräällä tavalla kaksijakoinen, siitä on jäänyt paljon iloisia muistoja. Toisaalta ankara kuri, pitkät päivät ja vähäinen vapaa-aika koettelivat kestävyyttä. Oppilaita oli majoitettu myös jesuiittaveljien taloon jotka noudattivat erittäin ankaraa kuria ja järjestystä.

Opintojen edetessä tuli eteen kysymys valitako perhe-elämä ja toiminta kirkon tehtävissä vai papin ura ja selibaatin noudattaminen. Tämän johdosta monet keskeyttivät opintonsa.

Seminaari kesti kuusi vuotta, jona aikana he saivat opetusta niin lännen kuin idänkin teologiasta ja kulttuureista. He saivat paljon tietoa myös Venäjän kulttuurihistoriasta, sillä luennoitsijoina kävi paljon emigranttiprofessoreja niin Pariisista kuin Roomastakin.

Opiskelu päättyi toisen maailmansodan syttymiseen. Isä Robert De Caluwé vihittiin papiksi Roomassa 25. joulukuuta 1939. Silloisella paavilla Pius XII:llä oli ajatuksena kasvattaa ja kouluttaa pappeja katollisen kirkon tarpeisiin Venäjälle.

Uusi kotimaa Suomesta

Maailmantilanteen seurauksena isä Robert joutui Suomeen, sillä toinen maailmansota esti mahdollisuuden siirtyä suunnitellulle toiminta-alueelle Venäjälle. Jouduttuaan jäämään Suomeen ja jäätyään vaille selkeää toimintaa, heräsi hänellä ajatus ja toimintamuoto siitä mikä Suomessa voisi yhdistää uskovia.

Tämän perusteella hän vuonna 1941 avasi ensimmäisen ekumeenisen kappelin Helsinkiin Fredrikinkadun varrella olevaan huoneistoon. Täältä toiminta siirtyi Rekolaan jossa työ jatkui kaksikymmentä vuotta. Nuo alkuajat olivat vaikeita, huokaa isä Robert.

Hänellä oli kuitenkin mahdollisuus tavata venäläisiä sotavankeja joita oli yleensä sijoitettu kartanoihin ja suurille maatiloille. Heidän kanssaan hän kävi keskustelemassa ja antamassa hengellistä lohtua.

Varsinaisen ekumeenisen keskuksen perustaminen syntyi vuonna 1961, jolloin hän kävi Roomassa ja sai siunauksen suunnitelmalleen perustaa tällaisen keskuksen Suomeen. Roomasta hänen mukanaan tuli pappi isä Teodor avuksi ja henkiseksi tueksi.

Tätä ennen oli isä Robert luonut paljon ekumeenisia suhteita Suomessa. Uuden toimintakeskuksen käynnistäminen tapahtui vuonna 1963, jolloin ostettiin tontti asianajaja Ramsaylta. Varat tontin ostamiseen hän sai kääntämällä yliopistollisia väitöskirjoja Suomesta eri kielille.

Tulevan keskuksen rakentamiseen varat tulivat Rekolan tontin ja rakennusten myynnistä. Hankitulla uudella tontilla oli rakennuslupakin, joten samana vuonna alkoivat rakennustyöt.

Toimintakeskuksen rakennukset suunnitteli saksalainen arkkitehti, lahjoituksena. Itse rakentaminen tehtiin pitkälti talkootyönä. Ensimmäiset ammattimiehet tulivat Hollannista. Talkooryhmiä tuli myös Itävallasta ja Saksasta.

Suomalaisia oli myös mukana, mutta heistä suurin osa halusi olla töissä ainoastaan viikonloppuisin. Isä Robert katsoi kuitenkin, että viikonloput tuli pyhittää lepopäiviksi. Näillä talkoovoimilla nousi ekumeeninen keskus noin vuoden kuluessa, mikä oli merkittävä saavutus.

Ekumeenisen keskuksen toimintaa

Rakennustöiden päätyttyä alettiin käynnistää varsinaista toimintaa. Ensi alkuun oli paljon erilaisia luentoja teologisista kysymyksistä, joista puhuivat eri kirkkokuntien edustajat. Tilaisuuksissa kävi runsaasti kuulijoita. Toisena mielenkiinnon kohteena olivat jumalanpalvelukset. Näihin osallistui paljon väkeä eri uskontokunnista.

Alkuaan isä Robertilla oli ajatus, että tällaisia ekumeenisia keskuksia voisi olla yliopistojen läheisyydessä jossa opiskelijat voisivat käydä hiljentymässä ja tutustumassa ekumeeniseen toimintaan. Kirkosta tuli merkittävä symboli keskukselle.

Ikonimaalari Ulla Vaajakallio maalasi isot seinäikonit talkootyönä, asuen sen ajan paikanpäällä. Isä Robert maalasi ikonostaasin. Sirkku Lehtinen toimii keskuksessa taloudenhoitajana ja paikan emäntänä. Taitavana ikonimaalarina hän on tehnyt töitä keskuksen tiloihin ja kirkkoon.

Päältäpäin vaatimaton puukirkko on sisältä koruton ja yksinkertaisen juhlava. Isot seinäikonit luovat syvyyttä ja vievät rukoilijan katseen pyhien maailmaan. Ehtoollisella kirkossa voi käydä kukin vakaumuksensa mukaan, ottaen huomioon kirkkonsa ehtoolliskäytännön.

Pääsiäinen on suurin kirkkopyhä, jolloin ehtoollisella käy noin 120, heistä enemmistö luterilaisia. Kirkko on pyhitetty apostoleille Pietarille ja Paavalillle. Terijoelta kotoisin oleva henkilö lahjoitti keskuksen kirkkoon hopeisen sakramenttilippaan, jossa on korkokuvina apostolit Pietari ja Paavali, joten tämän mukaan tuli paikan pyhityskin.

Lippaan historia on mielenkiintoinen, sillä lahjoittaja oli hankkinut sen osto- ja myyntiliikkeestä, jonne sen oli myynyt kalastaja jonka verkkoihin se oli tarttunut. Keskuksella on laaja kirjasto, noin 8000 nidettä, käsittäen erikielistä hengellistä, teologista ja ikonimaalaukseen liittyvää kirjallisuutta. Kirjasto on kävijöiden käytössä. Täällä voi tutustua monipuoliseen ja laajaan ikonograafiseen työpiirustuskokoelmaan.

Isä Robert ja ikonimaalaus

Rooman opiskelun aikana isä Robert tutustui Pariisista tulleeseen emigrantti-ikonimaalariin Pimen Sofronoviin, joka oli vanhauskoinen Pihkovan seudulta. Hän oli kuuluisan ikonimaalarin Pimen Frolovin oppilas. Isä Robert toimi Sofronovin tulkkina ja avustajana, joten hän pääsi läheltä seuraamaan ja oppimaan ikonimaalausta.

Tämä oli minulle suuri lahja, mainitsee isä Robert. Alusta lähtien sain oppia munatemperatekniikan ja maalaamisen tärkeitä vanhoja perinteitä. Suomeen tultuaan Robert de Caluwé maalasi ensimmäisenä ison deesisryhmänikonin Fredrikinkadun kappeliin. Tänä päivänä tuo ikoni on ekumeenisen keskuksen isossa salissa.

Muiden toimintojen lisäksi otettiin ekumeenisen keskuksen toimintaan myös ikonimaalaus. Keskuksessa toimii oma ikoniateljee ja isä Robertilla on vuosien mittaan ollut paljon oppilaita Suomessa kuin myös ulkomaillakin. Tänä päivänä hänellä on noin kaksikymmentä oppilasta jotka käyvät kaksi kertaa viikossa luennoilla ja maalaamassa.

Ikonimaalauksen tulokset näkyvät kirkossa, mutta tiedämme isä Robertin merkittävän panoksen ikonimaalauksen hyväksi myös ulkomailla. Hän on julkaissut monia ikonimaalauksen oppikirjoja ja pitänyt monia ikoninäyttelyitä Suomessa. Isä Robert maalaa vieläkin lähes joka päivä.

Ikoneita on myytävänä ja tuotto käytetään ekumeenisen keskuksen hyväksi. Hän mainitsee, ettei ikonia saa siunata ennen sen myyntiä. Ikoneissaan hän ei käytä kultaa, sillä hänen mielestään kulta tulee käyttää köyhien hyväksi.

Vuosittain Robert de Caluwé käy ulkomailla opettamassa ikonimaalausta Hollannissa sekä Ruotsissa usealla kurssilla. Tässä taannoin hän oli Belgiassa tutustumassa ikoninäyttelyyn ja tapasi siellä kaksi rouvaa, joilla oli ikoni mukanaan. Tiedusteltuaan missä he ovat oppineet ikonimaalauksen, rouvat vastasivat olleensa 40 vuotta sitten Belgiassa hänen ensimmäisellä maalauskurssillaan.

Isä Robert on toiminut myös matkaoppaana, siihen antavat hyvät edellytykset hänen laaja kielitaitonsa. Eurooppalaisten yleiskielten lisäksi hän osaa vanhoja jo häviämässä olevia sivistyskieliä.

Hän toteaa, että näiden vuosien aikana kun hän on ollut Suomessa, on ollut paljon vastustajia ja vastakohtia, joten luottamus Jumalaan on kasvanut. Olen varma siitä, että tämä keskus on katolisen kirkon kannalta uskonnollinen keskus, kuin myös kulttuurikeskus.

Espoon kaupunki arvostaa keskuksen toimintaa kulttuurikohteena ja tukee myös taloudellisesti. Tänä päivänä täällä käy erilaisia ryhmiä, kuten koululuokkia. Kuitenkin on merkille pantavaa, että koulut ovat vähentäneet käyntejä samassa määrin kuin on koulumäärärahoja supistettu.

Isä Robert on kuulut kerrottavan, että ekumeeninen keskus on jo kuulemma käsite Suomessa, tästä hän on erittäin iloinen. Keskustelumme kääntyy tulevaisuuteen, miten toiminta jatkuu. Paikka ja rakennukset siirtyvät aikanaan katolisen kirkon hallintaan, mutta irtaimisto siirtyy toisaalle, josta se varmasti löytää oikean paikan jonne se on tarkoitettu. Miten sitten palvelukset jatkuvat keskuksessa selviää aikanaan.

Elämme kuitenkin tässä ja nyt. Keskuksella on kuitenkin paljon ystäviä, tukijoita ja vaapaaehtoisia ryhmiä jotka hoitavat erilaisten tapahtumien ja luentojen järjestelyitä. Läheisestä Kaisakodista on tehty vierailuja keskukseen, varsinkin tiistaiset luennot olivat suosituja, mutta sitten väki väheni, ja Kaisakodin johtaja ehdotti ajan siirtämistä tunnilla eteenpäin.

No, miksi kysyin. Kun TV:stä tulee ne Kauniit ja Rohkeat. Tämä on ekumeenisen keskuksen nykypäivää. Me pyrimme kertomaan ja näyttämään ihmisille, että voi elää ekumeenisessa hengessä, hyväksyä kaiken mikä lähentää meidät Kristukseen, eri tavalla ja muodolla.

Julkaistu Aamun Koitossa.

Hevosen kortteli

Kuva: Signe Brander valokuvasi Unioninkatu 39:n vuonna 1907. Talo oli papiston asuntona vuodesta 1834. Apteekki tuli taloon vuonna 1923.

Vanhat kuvat kertovat 1

Teksti: Timo Lehtonen

Helsingin kreikkalaiskatolinen seurakunta perustettiin 1827. Samana vuonna valmistui Pyhän Kolminaisuuden kirkko. Unioninkatu oli avattu 1819 ja nimetty Suomen Venäjään liittämisen muistoksi. Tämän kadun varrelle, Unioninkatu 39, valmistui puinen empiretyylinen asuin- ja liiketalo kauppias Nikolai Korostileville. Seurakunta hankki talon papistolle virkataloksi v. 1834. Talon oli suunnitellut arkkitehti A.F. Granstedt v. 1829. Se purettiin 1930-luvulla ja tilalle nousi v. 1937 nykyinen liike- ja asuintalo. Nykyinen pappilantalo valmistui v. 1905 lahjoitusvaroilla arkkitehti Sebastian Gripenbergin piirustusten mukaan.

Unioninkatu 41:een seurakunnan vanhan puutalon viereen, rakennettiin v. 1892 kaunis kivitalo, joka tiettävästi paloi sisäosiltaan Helsingin pommituksessa. Tämä rakennus purettiin 1950-luvulla.

Julkaistu Uskon viestissä 4/1990.