Lukijalle

Kuva: Tuusulan sotilaskirkon eteläinen profiili.

Vaienneet kellot -kirja kertoo Suomeen autonomian aikana rakennetuista sotilaskirkoista ja siitä, miten ne syntyivät, rakennettiin ja sisustettiin. Mitä kirkoille ja kirkkojen omaisuudelle tapahtui vuoden 1917 jälkeen? Kirjan synty alkoi vuodesta 1983, kun tein seurakunnan lehteen artikkelisarjaa Helsingissä olleista sotilaskirkoista yhdessä Markku Kinkin ja Hertta Rovion kanssa. Tuolloin tiedot perustuivat seurakunnan historiikkiin, arkistolöytöihin ja Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmiin. Tiedonjano kasvoi sitä mukaa kun uutta tietoa ja valokuvia löytyi museoiden ja arkistojen kätköistä.

Vuosien kuluessa tutkiminen muodostui kokopäiväiseksi harrastukseksi. Kansallisarkiston venäläiset sotilasasiakirjat toivat uutta tietoa kirkoista, hautausmaista, esineistöstä ja kirkonkirjoista. Toisena innoituksen lähteenä olivat venäläiset sotilaskirkkojen piirustukset. Valtaosa materiaalista oli venäjänkielistä, joten niiden suomentaminen tuli eteen. Pääsin tutkimaan kirkkojen asiakirjoja venäjänkielen kääntäjän avulla. Museoviraston kokoelmista ja historian kuva-arkistosta löytyi kuvia kadonneista sotilaskirkoista. Museon esinekokoelmista löytyi esineistöä venäläisistä sotilaskirkoista. Vaikka tuossa vaiheessa näköni oli vain kapean putkimainen, pystyin lukutelevision suurennusohjelmalla lukemaan asiakirjoja ja tutkimaan piirustuksia.

Vuosien kuluessa olen kirjoittanut paljon artikkeleita näistä sotilaskirkoista. Tutkimuksen tuloksina on julkaistu kirjat Tuusulan ja Hangon kirkoista. Helsingin seurakunta 175 vuotta -juhlakirjassa on artikkeli Helsingin puretuista kirkoista. Venäjän valtion sotilashistoriallisesta arkistosta löytyi kirkkojen asiakirjoja ja piirustuksia. Sanotaan, että rahalla saa, niinpä tässäkin tilanteessa sain joukon piirustuksia ja mikrofilmiaineistoa Moskovasta monien mutkien kautta.

Tutkimustyön kuluessa olen päässyt käymään lähes kaikissa entisissä venäläisissä sotilaskirkoissa, jotka ovat edelleen kirkkoina tai muussa käytössä. Olen pyrkinyt kokoamaan kirjaan olennaisen tiedon ja runsaasti valokuvia sekä ennen julkaisemattomia piirustuksia. Työn aikana olen tallentanut muistitietoa ja haastatellut eri paikka kunnilla asukkaita, joilla on ollut omakohtaista tietoa kirkoista. Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ja kirkollishallituksen arkistot ovat olleet tärkeä tiedonlähde. Kirjan kirjoittamisen aikana löytyi vielä harvinaisia piirustuksia Mikkelin maakunta-arkistosta. Kirjassa on 51 kirkon tai kenttäkirkon tiedot. Olen tiivistänyt ne kirjaan keräämästäni 2,4 hyllymetriä sisältävästä aineistostani.

Olen tahtonut kertoa, miten arkkitehtonisesti arvokkaita ja sisustuksellisesti upeita kirkkoja rakennettiin vuosina 1809-1917. Erityisesti haluan korostaa neljän kirkon kulttuurillista arvoa. Ne olivat Viaporin Aleksanteri Nevskin, Tuusulan Pyhän Nikolaoksen, Hämeenlinnan kolmialttarisen Aleksanteri Nevskin ja Lappeenrannan Kristuksen syntymän kirkot. Mikäli Viipurin Pietarin ja Paavalin tuhannen hengen kirkko olisi toteutunut, se olisi ollut arkkitehtonisesti myös hyvin merkittävä. Kirjassani tuon esiin, mitä kirkoille ja niiden omaisuudelle tapahtui vuoden 1917 jälkeen.

Esitän kiitokset kaikille minua monin eri tavoin avustaneille yksityisille henkilöille sekä ystävilleni. Teille kaikille, jotka annoitte aikaanne minulle lukien ja kuvaillen aineistoa. Kiitos teille, jotka olitte oppaina mahdollistaen tutustumisen kohteina oleviin kirkkoihin. Kiitän arkistojen ja museoiden toimihenkilöitä, jotka auliisti neuvoitte ja opastitte tiedon lähteille.

Ilman taloudellista tukea tämä tutkimustyö ja kirja ei olisi toteutunut. Kiitokset toisaalla kirjassa mainituille kulttuurirahastoille, säätiöille ja kaupunkien museo- ja kulttuurilautakunnille. Erityiskiitokset kirjan taittajalle ja ulkoasun suunnittelijalle.

Helsingissä Aleksanteri Nevskin juhlapäivänä 2015

Timo Lehtonen

alidiakoni

Johdanto

Kuva: Alas laskettu Riihimäen sotilaskirkon kello noin vuonna 1922.

Ensimmäiset tiedot venäläisistä sotilaskirkoista Suomessa ajoittuvat Suuren Pohjan sodan (1700-1721) aikaan. Vähäiset tiedot perustuvat osittain paikallishistorioihin ja muulta osin venäläisiin historioihin. Sotaväen mukana olleista kirkoista ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä juuri lainkaan. Tiedämme kuitenkin jotakin venäläisten mukana siirtyneistä kenttä- eli matkakirkoista.

Varhaisimmat tiedot sotaväen kirkoista ovat Käkisalmesta jo vuosilta 1695-1710 sekä Viipurista ja Savonlinnasta vuoden 1710 jälkeen.

Tsaari Pietari I Suuri (virassa 1682-1725) oli 1700-luvun alussa aloittanut kirkon hallinnon uudistamisen, johon armeijan ja laivastonkin kirkollinen toiminta kuului. Suuren Pohjan sodan jälkeen ei vallattuun maahan vielä perustettu pysyviä sotilaskirkkoja, ainoastaan aiemmin mainittuihin rajalinnoituksiin ne jäivät pysyviksi.

Ranskan ja Venäjän Tilsitissä vuonna 1807 solmiman etupiirisopimuksen ja vuosina 1808-1809 käydyn Suomen sodan seurauksena Ruotsin alainen Suomi joutui Venäjän keisarikunnan alaisuuteen. Vuoden 1808 jälkeen sotilaskirkot tulivat armeijan mukana eri puolille maata. Tänne tulleiden sotilaiden mukana levisi myös ortodoksinen usko.

Sotaväen perässä Venäjältä tulivat kauppiaat ja virkamiehet palvelusväkineen. Sitä mukaa kun joukot vuosina 1808-1809 etenivät, siirtyi myös ortodoksinen kirkko aina Ahvenanmaalle ja Tornioon saakka. Vuosina 1810-1815 venäläistä sotaväkeä liikkui runsaasti, ja siinä mukana kenttäkirkot pastoreineen. Kirkko pystytettiin paikalle, johon sotaväki pysähtyi. Kenttäkirkko sijoitettiin leiripaikalla joko vapaana olevaan rakennukseen tai ulkosalle telttakatokseen.

Pastorien ohjeissa määrättiin palveluksien pitämisestä säännöllisesti sotaväelle. Sotilaspapistolle oli annettu ohjeet palvelusten toimittamisesta ja miten sotilaiden tuli osallistua niihin. Pastorit joutuivat kulkemaan pitkiäkin matkoja hoitaessaan kirkollisia tehtäviään oman rykmenttinsä sotilaille, joita oli sijoitettu eri puolille maata.

Vaikeutena on ollut selvittää eri rykmenttien kenttäkirkkojen sijoituksia ja pyhityksiä, koska rykmenttien nimet ja tunnukset vaihtuivat siirtojen yhteydessä ja joukkojen uudelleen järjestelyissä. Vuoteen 1830 mennessä venäläinen sotaväki oli asettunut kaupunkeihin ja linnoituksiin, jolloin voitiin kenttäkirkonkin toiminta vakiinnuttaa.

Ensimmäinen venäläinen siviiliseurakunta perustettiin Helsinkiin, jonne vuonna 1827 rakennettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkko.

Sotilashallinnon rakennustoiminta

Sotaväen tarpeisiin perustettiin insinöörikomennuskunta vanhan Suomen alueelle jo vuonna 1805. Sotilasinsinöörien tehtävänä oli laatia linnoituksiin, varuskuntiin ja kaupunkeihin majoitettujen sotilaiden tarpeisiin kasarmeja, sairaalarakennuksia sekä erilaisia huolto- ja talousrakennuksia.

Säilyneiden piirustusten avulla voidaan todeta, että venäläiset ovat suunnitelleet ja rakentaneet valtavasti uutta rakennuskantaa.

Insinöörikomennuskunnat saivat tehtäväkseen laatia myös suunnitelmia kirkollisten tilojen sijoittamisesta yksityisten tiloihin, sairaaloihin ja kasarmeihin ja suunnitella jopa varsinaisia kirkkojakin. Tsaarin ja sotilashallinnon näkemyksenä oli kirkon rakentaminen jokaiseen isompaan kaupunkiin, linnoitukseen tai myöhemmin rakennettaviin varuskuntiin. Paikallinen insinööriosasto huolehti paikkakunnan sotilasalueen korjauksista, rakennustöistä ja tulevasta uudisrakentamisesta.

Suomessa olevien varuskuntakaupunkien osalta kirkkojen suunnitelmia pyydettiin myös tunnetuilta arkkitehdeilta. Näistä voidaan mainita Jakov Perrini (-1800), Carl Ludvig Engel (1778-1840), N.A. Lvov (1753-1804), Konstantin Ton (1794-1881) ja L.T.J. Visconti (1791-1853). He saivat tehtäväkseen laatia piirustukset isoihin kaupunkeihin rakennettavien kirkkojen projekteista. Lisäksi voidaan mainita 1900-luvun merkittävistä arkkitehdeista veljekset Vasili (1862-1921) ja Georg (1872-1925) Kosjakov, jotka suunnittelivat kirkkoja Lappeenrantaan ja Viipuriin.

Näiden merkittävien hankkeiden suunnitelmat on usein vahvistanut tsaari, jolloin rakentaminen on rahoitettu joko hallitsijan myöntämillä varoilla tai Pietarin sotaneuvoston sotilaspiirin rakennusrahastosta. Piirustukset toimitettiin tsaarin hyväksymisen jälkeen insinöörikomennuskunnalle, joka laati työ- ja kustannuslaskelmat. Pietarissa oli tehty alustava kustannuslaskelma rakennuskuluista.

Suomesta etsittiin sanomalehti-ilmoituksin urakoitsijoita rakentamaan kirkkoja sotilashallinnolle. Rakentajat olivat etupäässä paikallisia ammattimiehiä, kuten muurareita, kirvesmiehiä, maalareita tai kivimiehiä. Pietarista hankittiin erikoisosaajia, etenkin isojen kirkkojen muuraukseen muurarimestareita ja sisustamiseen puuseppiä.

Sotilaskirkkojen rakentamiseen tarvittiin valtava byrokratia, sillä kirkkojen suunnitelmia saatettiin käsitellä pitkään sotilashallinnossa ja Pietarin sotaneuvostossa. Paperisota ja kirjeenvaihto oli valtavaa, kun esitykset kiersivät monen virkaportaan kautta. Tätä lisäsivät vielä Pyhän synodin näkemykset ja lausunnot.

Kirkon rakennustontin hankinta tuotti suomalaisessa hallinnossa usein vaikeuksia ja monenlaista kiemuraa. Pakkolunastus tuli kysymykseen, mikäli varsinaista kauppaa ei saatu aikaan maanomistajan kanssa. Jos tontin tai alueen omisti kaupunki tai valtio, niin silloin käytettiin pakkoluovutusta. Yleensä kaikista sopimuksista ja asiakirjoista tehtiin kahdet tai kolmetkin kopiot. Paikallinen insinöörikomennuskunta määrättiin osallistumaan pakkolunastustoimitukseen ja laatimaan tarvittavat karttapiirrokset.

Esineistöstä

Varsinkin isoihin sotilaskirkkoihin esineistö tilattiin Pietarista kirkollisten tavaroiden kaupoista. Kirkkoihin tarvittavan perusesineistön hankinta sisältyi rakennuksen kustannusarvioon. Se käsitti ikonostaasin ikoneineen, pyhä- ja uhripöydän, perusikonit ja kellot. Kirkon ympärille muodostuneen sotilasseurakunnan jäsenet huolehtivat muista hankinnoista, kuten sakraaliesineistä, ikoneista, puvuista ja muusta käyttötavaroiden ostamisesta. Seurakunnan alueella toimineet upseerit ja joukko-osastot lahjoittivat arvokkaita, usein oman yksikkönsä nimikkoikoneita.

Pietarissa ja Moskovassa oli useita kirkollisia kauppahuoneita. Sama kauppahuone saattoi myydä koko kirkkoon tarvittavan perusesineistön kirkkotekstiilejä myöten. Samaan kauppaan saattoi kuulua vielä kellojenkin hankinta. Pietarissa toimi useita ikonitaidemaalaamoja ja yksittäisiä taiteilijoita, jotka maalasivat ikoneita ja muita uskonnollisia maalauksia. Tunnetut kauppahuoneet pystyivät välittämään muun muassa valmiita ikonostaaseja ja kokonaisia juhlaikonisarjoja. Ikoneita oli saatavilla niin puulle, kankaalle kuin metallillekin maalattuina. Samoista kaupoista pystyi ostamaan kirkkoihin kaikkea muutakin tarpeellista, kuten kynttilöitä, suitsutuspihkaa, kirkkoleipäsinettejä ja Jumalanpalveluskirjallisuutta.

Ikonostaasien puurungot valmistettiin etupäässä männystä ja lepästä. Ikonostaasien hinnat vaihtelivat paljolti riippuen puulajista, koristelusta ja kultauksesta. Kirkkojen ikonostaasien koristeet oli veistetty leppäpuusta. Ikonien kehyslistat, sädekehät, kyyhkyset ja muu koristelu kullattiin ja paikoin kiiltokullattiin, jolloin saatiin kultaukseen elävyyttä. Ikonostaasien pylväät olivat usein pystyuurrettuja tai barokkikierteisiä ja kapiteelit rikkaasti koristeltuja. Ikonostaasin perusosat oli maalattu valkoiseksi tai käsitelty tammea jäljitellen. Toki ikonostaaseja on valmistettu täysin tammestakin. Ikonit olivat 1800-luvulla yleensä kankaalle ja osin puullekin maalattuja. 1900-luvulle tultaessa ikonostaasien ikonit olivat useasti pellille maalattuja ja kullattuja.

Sakraaliesineet olivat pääsääntöisesti kullatusta 84 prosentin hopeasta valmistettuja, kuten myös käsiristit ja evankeliumikirjojen kannet. Kirjan etukanteen oli kiinnitetty emali-ikoneita ja muuta koristelua. Osa lampukoista ja suitsutusastioista oli hopeaa. Isoissa sotilaskirkoissa erilaiset juhlaikonit ja lahjoituksena tulleet pyhäinkuvat oli usein varustettu kullatulla hopeavaipalla eli riisalla.

Kenttäkirkot tai matkakirkot olivat kaikin puolin yksinkertaisempia, niin ikonostaasin kuin muunkin esineistön osalta. Ikonostaasit olivat kokoontaitettavia ja ikonit yksinkertaisia kankaalle maalattuja tai painokuvia. Kaikki riippui kyseisen kenttäkirkon ja sotilasseurakunnan varallisuudesta ja saaduista lahjoituksista.

Sotilaskirkkojen kelloista

Rakennettaviin sotilaskirkkoihin kellot tilattiin joko Pietarista, Moskovasta, Rostovista tai Jaroslavista, joissa oli tunnettuja kellovalimoita. Kellotilauksen yhteydessä ilmoitettiin kellojen määrä ja käytettävissä olevan metallin määrä, josta riippui valmistettavien kellojen paino. Tilauksen yhteydessä nimettiin ne ikonit ja psalmin sanat, mitkä tuli valaa kelloihin. Yleisesti kelloihin tarvittava metalli saatiin tai ostettiin armeijan varastosta. Se oli käytöstä poistettua hylsyromua.

Kirkkojen kullatut kattoristit tilattiin esim. Nobelin tehtaalta Pietarista. Sotilaskirkkojen rukouksen liekkiä kuvaavat kupolit ja tornien liekkipäätteet kullattiin. Yleensä käytettiin tulikultausmenetelmää, jossa kupolin pinnalle sivellään kulta-amalgaamia, elohopean ja kullan seosta, jota kuumennettaessa elohopea haihtuu ja kulta kiinnittyy pintaan. Tällä saatiin kestävä kultaus, mutta työ oli vaarallista haihtuvan elohopean vuoksi.

Useiden kirkkojen ristien jalustassa oli kullattu pallo maailmaa kuvaten ja islamin puolikuu ylösalaisin sekä sen päällä ylinnä ortodoksinen risti. Joissakin kirkoissa ristien pitkistä sakaroista lähtivät ketjut kohti kupolia, kuvaten Pyhän hengen vuodattamista.

Kaupunkien kirkkoja käyttivät niin kaupungissa oleva sotaväki kuin sen siviiliasukkaatkin. Sotaväestä kirkoissa kävi paikallinen upseeristo, tavallisille rivisotilaille pidettiin palvelukset yleensä kasarmien ruokasaleissa ja kenttäjumalanpalveluksena ulkona. Tsaarin sotilaille järjestettiin heidän uskontunnustuksensa mukaisia palveluksia. Suurin osa sotilaista ja sotilasvirkamiehistä oli ortodokseja, mutta joukossa oli myös roomalaiskatolilaisia, islaminuskoisia ja juutalaisia. Viaporissa oli venäjänuskoisten, luterilaisten ja katolilaisten kirkko sekä synagoga ja moskeija. Eri uskontokuntien pastorit joutuivat kiertämään varuskunnasta toiseen hoitaakseen kirkolliset toimitukset sotilaille.

Varuskuntakirkot 1900-luvulla

Mielenkiintoinen aika kirkkojen rakentamisessa ajoittuu vuoden 1901 jälkeen, kun Suomen sotaväki lakkautettiin ja maahan sijoitettiin runsaasti venäläisiä joukkoja. Kiristyneen maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi Pietarin sotilaspiiriin perustettiin 16 uutta rykmenttiä. Näistä osa oli perustettu jo vuonna 1892 Pietarissa.

Suomeen tuoduille joukoille tarvittiin uudet varuskunnat kasarmeineen. Varuskunnat päätettiin sijoittaa pääosin Etelä-Suomeen ja osin Pietari-Helsinki -rautatien tuntumaan. Entisiä Suomen sotaväen varuskuntia otettiin myös käyttöön muun muassa Tampereella, Lappeenrannassa, Kuopiossa, Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Vaasassa, Oulussa ja Viipurissa.

Uudet varuskunnat rakennettiin Hennalaan, Riihimäelle, Kouvolaan, Korialle sekä Tammisaareen, jota rannikkopaikkana pidettiin strategisesti tärkeänä. Uusien varuskuntien rakentaminen aloitettiin vuoden 1910 alussa ja kaikkiin tehtiin kirkko tai kirkollinen tila ruokasalien yhteyteen.

Uusien rakennettavien kirkkojen suunnittelussa otettiin käyttöön sotaministeri Aleksei Kuropatkinin (1848-1925) esittämät tyyppipiirustukset. Ehdotuksessa haluttiin yhdenmukaistaa kirkkojen rakentaminen koko Venäjällä, sillä näin uskottiin säästettävän rakennuskustannuksissa (tyyppipiirustuskirkon arvioitiin maksavan noin 40 000 ruplaa). Tyyppipiirustuksilla rakennettiin Suomeen kirkot Riihimäelle, Kouvolaan ja Hennalaan. Kirkkojen piirustuksia ei noudatettu tarkkaan, vaan pieniä paikallisen insinöörihallinnon laatimia muutoksia tehtiin.

Uusien rakennettavien varuskuntien ja kirkkojen rakennusmateriaalina alettiin käyttää tiiltä, joka oli kestävä, tyylikäs ja helppohoitoinen. Rakennettavat kirkot edustivat romaanis-bysanttilaista tyyliä, jossa seinäpinnat oli koristeltu tiiliornamentiikalla. Tornien jalustoissa käytettiin puolikaarevaa kokosnik-koristelua. Seinäpinnoissa käytettiin jonkin verran myös vaaleata rappausta tietyissä kohdin antaen rakennukselle vaihtelevaa keveyttä.

Suurin osa uusista varuskuntakirkoista oli pitkänomaisia ja kaksitornillisia. Sisältä kirkot olivat rapattuja ja yleensä vaaleaksi maalattuja. Sotilaskirkoissakin käytettiin ortodoksiseen tapaan ornamenttikoristelua, etenkin holvikaarissa, kupolissa ja osittain seinäpinnoissa. Alttarin kaareen oli usein maalattu raamatunlauseita. Poikkeuksen teki kuitenkin Mikkelin kirkko, jossa oli alttarin seinäpinnoille maalattu uskonnollisia kuva-aiheita ja apsikseen Herra Sebaot. Ikkunoissa oli usein takorautaiset ristikot ja lattiat tehtiin värikkäistä klinkkerilaatoista kuvioimalla.

Kirkot rakennettiin yleensä varuskuntien keskelle. Uudet kirkot valmistuivat Hämeenlinnaan ja Tuusulaan vuonna 1900, Lappeenrantaan ja Viipurin Tervaniemelle 1914. Näiden kirkkojen arkkitehtuurin muotokieli edusti rikkaampaa ja yksilöllistä arkkitehtuuria. Nämä edellä mainitut kirkot eivät olleet varuskunnan alueella, vaan näkyvällä ja keskeisellä paikalla ympäristössään.

Hämeenlinnan kirkko oli Suomen ainoa kolmialttarinen, ja sellainen olisi tullut myös Tervaniemeen, jos se olisi valmistunut ajallaan. Kirkosta olisi tullut valmistuttuaan suurin 1000 hengen sotilaskirkko. Kaikki nämä sotilaskirkot olivat yksilöllisesti rakennettuja ja sisustettuja.

Poikkeuksellisia kirkollisten tilojen sijoituksia edustivat ruokasalien yhteydessä olevat alttaritilat. Kuopion Niiralan kasarmilla ruokasalissa alttari oli sijoitettu ruokasalin sivulle. Tammisaaressa alttari oli vastaavasti ruokasalin päädyssä. Mikkelin suunniteltu alttaritila jäi toteutumatta.

Itsenäistymisen jälkeinen aika

Vuoden 1917 aikana venäläisiä joukkoja alkoi poistua maasta. Tänne jäi kuitenkin paljon Venäjän sotilaita vuoden 1918 kevääseen, jolloin osa sotilaista poistui maasta ja osa liittyi kapinallisiin. Varuskuntien olot olivat erittäin sekavat. Kirkollinen toiminta oli lakannut. Suurin osa sotilaspapistosta oli komennettu ensimmäisen maailmansodan rintamille. Osa papistosta jäi Suomeen toimittamaan palveluksia uusille tänne tuoduille joukoille.

Venäläisten poistuttua alkuvuodesta 1918 varuskunnissa jäivät kirkot vaille valvontaa ja pastoreita. Alkuun paikalliset venäläiset huolehtivat näistä sotaväen jättämistä kirkoista. Vuoden 1918 alussa perustettiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän kanssa Sotasaaliskomissio, jonka tehtävänä oli selvittää, mitä omaisuutta venäläisiltä jäi tänne ja mitä Suomelta jäi Venäjälle.

Kaikki tänne jäänyt keisarikunnan omaisuus katsottiin sotasaaliiksi. Suomen senaatti määräsi 17.4.1918, että kaikki kreikkalaiskatoliset kirkot, kiinteistöt ja omaisuus katsottiin sotasaaliina kuuluvaksi valtiolle, kunnes kreikkalaiskatoliset seurakunnat pystyivät osoittamaan omistusoikeuden kirkkoihin, pappiloihin, kouluihin ja hautausmaihin. Senaatti määräsi, että kaikissa entisissä venäläisissä varuskunnissa sijaitsevat sotilaskirkot, joilla ei ollut omistajaa, otetaan valtiolle. Sotilaskirkkojen hallinta siirrettiin senaatin päätöksellä kirkollis- ja opetusasiainministeriölle 1919. Sotilaskirkkojen ylläpito ja korjaukset kuuluivat Yleisten rakennusten ylihallitukselle.

Sotilaskirkot tyhjennetään

Vuosina 1918-1924 kirkkojen esineistö koottiin sotasaaliskeskukseen, jonne kerättiin kaikki kirkollinen esineistö, ikonit, ikonostaasit, sakraaliesineet ja kynttilänjalat. Lisäksi varastoon kerättiin kaikki tänne jäänyt asiakirjamateriaali. Muinaistieteellinen toimikunta (nykyisin Museovirasto) halusi tutkia ne kirkolliset esineet, joilla se katsoi olevan historiallista merkitystä. Muinaistieteellisellä toimikunnalla oli tarkoitus perustaa Suomenlinnaan museo.

Sotilaskirkkojen esineistöä halusi Suomen kreikkalaiskatolinen kirkollishallitus. Helsingissä olevien sotilaskirkkojen esineistö oli annettu vuoden 1918 alussa paikalliselle kreikkalaiskatoliselle seurakunnalle. Tästä omaisuudesta käytiin pitkällinen kiista ja selvittely, kenelle omaisuus kuuluu ja missä sitä säilytetään.

Sotilaskirkkojen kellot jäivät tyhjillään oleviin kirkkoihin. Opetusministeriö päätti myydä halukkaille luterilaisille seurakunnille kelloja viiden markan kilohinnalla. Kelloja annettiin myös ilmaiseksi köyhille seurakunnille.

Useita kirkkoja yritettiin muuttaa luterilaisiksi sotilaskirkoiksi, joista parhaiten ja pisimpään on toiminut Suomenlinnan kirkko. Monia entisiä kirkkoja ehdotettiin muutettavaksi arkisto- ja museokäyttöön. Näin tapahtui Tornion ja Viipurin kirkkojen osalta. Kaikista näistä kirkoista riisuttiin kreikkalaiskatoliset piirteet ja tunnusmerkit pois. Erittäin monet arkkitehtonisesti arvokkaat kirkkorakennukset tuhottiin näkemättä niiden rakennushistoriallista tai kulttuuriarvoa.

Suomeen jääneet asiakirjat

Suomeen jäi venäläisiltä valtava määrä asiakirjoja sekä piirustuksia. Alkuun niitä säilytettiin Suomenlinnan kosteissa kasemateissa, joista niitä katosi pulavuosina asukkaiden käyttäessä niitä lämmitykseen. Suomeen jäi pitkälti asiakirjojen kopioita.

Näiden Suomeen jääneiden asiakirjojen perusteella on saatu tietoja kirkkojen rakentamisesta ja toiminnasta. Asiakirjat ovat erittäin huonokuntoisia ja osin käsin kirjoitettuja. Niiden suomentaminen oli työlästä, varsinkin kun teksti oli kieliasultaan vanhaa venäjää ja usein käsin kirjoitettua koukeroista hallintokieltä.

Laaja arkistoselvitys

Kirjaan on koottu nyt käytössä olevien tietojen mukaan kaikki Suomeen 1700-luvulla ja autonomian aikana rakennetut sotilaskirkot ja tilapäiset kenttäkirkot. Tutkimusprojekti on perustunut kiinnostukseen kyseiseen autonomian ajanjaksoon sekä kirkkojen vaiheisiin Suomessa.

Kirjan aineisto perustuu tehtyyn laajaan arkistoselvitykseen Kansallisarkistossa. Kävin venäjänkielen kääntäjän kanssa läpi kaikki venäläiset sotilasasiakirjat, joita oli noin 18 000 aktia. Sotilaskirkkojen rakentamiseen ja toimintaan liittyvät dokumentit löytyivät selvityksen perusteella.

Vaienneet kellot -kirja kertoo vuosien 1809-1917 ajanjakson, jolloin Suomi kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. On ollut mielenkiintoista todeta, miten paljon Venäjän keisarillinen hallinto käytti varoja Suomeen rakennettuihin sotilaskirkkoihin ja niiden sisustamiseen.