Viaporin Aleksanteri Nevskin kirkon vaiheet

Timo Lehtonen ©

Artikkeli on julkaistu ORTODOKSINEN KIRKKO JA AKATEEMISEN TAITEEN IHANTEET näyttelyjulkaisussa 1994.

Nyt esillä oleva näyttely kertoo erään Suomen kauneimman ortodoksisen sotilaskirkon vaiheista. Kysymyksessä on v. 1854 rakennettu Viaporin pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko. Suomi joutui Tilsitin rauhanteossa vuonna 1807 Venäjän keisarikunnan etupiiriin ja seuraavana vuonna Haminan rauhan seurauksena osaksi suurta keisarikuntaa.

Venäläisten joukkojen myötä levisi maahamme myös ortodoksisen kirkon vaikutus. Ortodoksisuudella oli entuudestaan vankka asema Karjalassa, ja maan itäisissä osissa se oli vahvistunut jo 1700-luvulla. Venäläisten valloitusten aikoina sotilaiden jumalanpalvelukset hoidettiin aluksi siirrettävissä sotilaskirkoissa. Vasta autonomian aikana vakiintuivat ortodoksiset sotilaskirkot ja seurakunnat. Aluksi ne toimivat tilapäisissä tiloissa, mutta olojen vakiintuessa uusia kirkkoja rakennettiin runsaasti joskin pitkällä aikavälillä. Varsinaisten kirkkorakennusten lisäksi kirkkoja ja kappeleita oli sijoitettu myös kasarmeihin, sotilassairaaloihin, virkataloihin ja kouluihin. Sotilashallinnon kirkolliseksi keskukseksi muodostui vuoden 1810 jälkeen Viapori, mistä käsin hoidettiin myös Suomeen sijoitettujen joukkojen matkakirkon ja kenttäpapiston keskushallinto.

Ortodoksisuuden alku Viaporissa

Moni meistä on käynyt Suomenlinnassa tai lipunut laivalla saariryhmän ohitse. Katse on kiintynyt kirkkoon, jonka huipulla on majakka. Tuo vaaleanharmaa luterilainen kirkko kätkee kuorensa alle mielenkiintoisen rakennuksen. Ruotsalaiskaudella Helsingin edustalla oleva saariryhmä linnoitettiin Augustin Ehrensvärdin (1710–1772) suunnitelmien mukaan. Linnoitus sai nimensä Sveaborg vuonna 1750, jolloin Susisaaren linnoitustyöt aloitettiin. Ajan mittaan nimi kääntyi kansan keskuudessa Viaporiksi.

Suomen sodan ja venäläisten joukkojen edettyä Helsinkiin ja Viaporin linnoituksen antauduttua 4.6.1808 venäläisille, valtaajien mukana saarelle tuli myös ensimmäinen ortodoksinen kenttäkirkko. Varsinaiset kirkolliset olot järjestettiin saman vuoden joulukuussa Novgorodin ja Pietarin metropoliitta Ambrosiuksen vihkiessä linnoituksen kirkolle antiminssiliinan. Tästä piispallisesta luvasta alkaa Aleksanteri Nevskin kirkon toiminta.

Ensi alkuun jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset pidettiin linnoituksen satamahallinnon tiloissa. Pyhälle Aleksanteri Nevskille pyhitetty väliaikainen kenttäkirkko sijoitettiin kruunulinna Ehrensvärdin itäiseen siipeen vuonna 1813.

Kuva s. 23 Viaporin Aleksanteri Nevskin kirkko alkuperäisessä asussaan.

Vaatimattomasta alusta huolimatta vasta perustettu kirkko kiinnitti päättäjien huomion puoleensa, ja paikalliset sotilashenkilöt sekä pietarilaiset tukijat lahjoittivat sille esineistöä sekä taloudellista apua. Merkittävin huomion osoitus oli pietarilaisen luostarin, Aleksanteri Nevskin Lavran lahjoittama antiminssiliina. Ensimmäiset välttämättömät sakraaliesineet hankittiin Pietarin kirkollisten esineiden kaupoista. Väliaikaisen kirkon kellot oli saatu Amiraaliteetin talousosaston varastosta Pietarista.

Viaporin linnoituksen kirkko

Venäläisten tarkoituksena oli alusta lähtien ollut rakentaa kirkkorakennus Viaporin linnoitusyhdyskuntaan. Suomeen komennetun Insinöörikomennuskunnan piirtäjät luonnostelivat ensimmäisen Viaporin kirkon, mutta 1820-luvun alkupuolella tehtävä annettiin arkkitehti C.L. Engelille (1778–1840), Helsingin keskustan rakentajalle. Engel suunnitteli mahtavan kirkko- ja kasarmikompleksin nykyisen kirkon paikalle. Hanke ei koskaan toteutunut, syytä tähän eivät asiakirjat kerro, mutta nähtävästi se oli liian suurisuuntainen ja kallis. Kirkkohankkeesta ei kuitenkaan luovuttu, vaan sitä kypsyteltiin kirkon ja armeijan piirissä.

Helsingin pyhän Kolminaisuuden kirkon vihkimisen (1827) jälkeen Tallinnan piispa Nikador vieraili Viaporin väliaikaisessa kirkossa, ja hän toimitti siellä ensimmäisen piispallisen jumalanpalveluksen sotilaspapiston avustamana. Helsingin ortodoksisella seurakunnalla ja Viaporin kirkollisella toiminnalla oli muutenkin yhteyksiä toisiinsa. Aleksanteri Nevskin kirkon diakonista Aleksander Malozemovista tuli Helsingin seurakunnan ensimmäinen esimies.

Viaporin kirkkohanke oli ajankohtainen jälleen vuonna 1837, jolloin Insinöörikomennuskunnan piirtäjät saivat tehtäväkseen suunnitella uutta kivikirkkoa saarelle. Hanke eteni keisarikunnan pääkaupunkiin, mutta keisari Nikolai I ei vahvistanut suunnitelmaa, vaan antoi tehtävän pääkaupungin silloiselle johtavalle arkkitehdille Konstantin Thonille (1794–1881). Samanaikaisesti Viaporin kirkon kanssa Thon suunnitteli kahta suurta rakennusta Moskovaan, Suurta palatsia (1839–1849) Kremliin ja Kristus Vapahtajan kirkkoa (1839 1882) kaupungin keskustaan.

Arkkitehti Thonin Pietariin suunnittelemista kirkoista ja asuintaloista voidaan mainita mm. nunnaluostarin kirkko Vasilin saarella sekä asuintalo lähellä Iisakin kirkkoa. Keisari Nikolai I hyväksyi Aleksanteri Nevskin kirkon piirustukset vuonna 1848. Töiden valvojaksi määrättiin pietarilainen Ivan Varnek. jonka ehdotuksesta suunnitelmiin tehtiin joitakin parannuksia. Varnek sai tehtäväkseen suunnitella myös lopullisen kirkon sisäinteriöörin. Töiden urakoitsijana toimi helsinkiläinen kauppias Johan Lindroos. Ennen kuin päästiin varsinaisiin rakennustöihin piti tulevan kirkon paikalta siirtää ja purkaa useiden linnoituksen marketenttien eli sotilaskauppiaiden talot. Myös oluttehtailija Nikolai Sinebrychoff joutui siirtämään kapakkansa kirkon tieltä.

Kirkko päätettiin rakentaa samalle kumpareelle, jolle Engel oli suunnitellut oman ehdotuksensa. Lopulta kirkon rakennustyöt voitiin aloittaa. Thonin piirtämä kirkko edusti vanhavenäläistä viisikupolista keskeiskirkkoa. Tyylillisesti sitä voitaneen verrata Kristus Vapahtajan kirkkoon. Pohjakaavaltaan se oli neliön muotoinen. Tilaa pidensivät itäpäädyn puolipyöreä alttariosa ja pääsisäänkäynnin eteistila. Kirkko muotomuurattiin tiilestä ja rapattiin. Ulkoseinät jaettiin puolipilariryhmillä osiin, jotka päättyivät kirkon seinää kiertävään friisilistaan. Koristelua oli myös tornien seinissä sekä ovien ja ikkunoiden kehyksissä. Kirkon huippukorkeus oli 35,5 m, pituus 27,3 m ja leveys 18,7 m.

Sisältä kirkko oli ristiholvattu ja keskikupolia kannatti neljä pilaria. Alttari oli kohotettu 6 askelmaa korkeammalle kuin kirkkosali, ja sen alle kellariin tuli huonetila, jonne voitiin kulkea sekä alttarista että ulkoa. Kirkon lämmitys oli järjestetty kuumailmalämmityslaitteilla, ja alttarissa oli lisäksi pieni kamina veden lämmittämistä varten. Lattia oli päällystetty graniittilaatoilla. Kirkkoon oli kolme sisäänkäyntiä. Kuorolehteri oli läntisen sisäänkäynnin yläpuolella, josta pääsi myös kulmatorniin, jonne kellot oli asennettu.

Sisäväritykseltään kirkko oli vaalea, puuosat oli sävytetty tammea jäljitellen. Ikonostaasi oli valkoinen ja siinä oli runsaasti kultakoristelua. Kuvaseinä oli nelikerroksinen, varsinaiset pyhäinkuvat maalattiin kankaalle öljyväritekniikalla. Alunpitäen kupolit piti maalata taivaansinisiksi ja niihin kultaisia tähtiä, mikä jäi kuitenkin toteutumatta. Kupolien peltiosat maalattiin vihertävällä maalilla, ristit ja niiden alla olevat pallot kullattiin. Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko valmistui vuonna 1854. Työt olivat kestäneet kaiken kaikkiaan viisi vuotta.

Kirkollinen elämä Viaporissa

Uusi temppeli pyhitettiin, samoin kuin aiempi kenttäkirkkokin oli pyhitetty, Aleksanteri Nevskin pyhäinjäännösten siirtämisen muistolle. 1) Meri- ja sotilaspapiston rovasti vihki kirkon muun papiston ja Helsingin seurakunnan papiston avustamana 30.8.1854. Vihkimisestä ja juhlallisuuksista on olemassa mielenkiintoinen ja laaja asiakirja, joka valaisee hyvin tapahtumien kulkua ja seremonioita.

Kirkon valmistumisen myötä vakiintuivat olot myös Viaporin Aleksanteri Nevskin sotilasseurakunnassa. Ennen kirkon valmistumista ja seurakunnan muotoutumista Viaporin linnoituksen ortodoksit ja papisto olivat olleet alistettuina Suomeen sijoitetun esipapin alaisuuteen. Aleksanteri Nevskin sotilasseurakuntaan kuului armeijan varoilla palkattu rovastin arvoinen esimies sekä pappi ja diakoni. Seurakuntaan kuului vuodesta 1868 lähtien myös kolme psalminlukijaa, joista yksi oli kuitenkin sijoitettu Pietarissa sijaitsevaan Ohtinskin ruutitehtaan kirkkoon. Kirkonpalvelijoina, joita olivat ponomari, kirkonisäntä, kirkonvanhin (starosta) ja kirkkoleivänpaistaja, toimivat alemmat sotilasvirkamiehet.

Kirkkokuoro koottiin linnoituksen upseerien lapsista sekä kantahenkilöstön keskuudesta. Kirkon papisto ja virkamiehet pitivät linnoituksessa alkeiskoulua ja eräänlaista jatkokoulua. Lisäksi linnoituksessa toimi lastentarha ja pienimuotoinen hengellis-siveellinen kirjasto. Myöhemmin Viaporin Aleksanteri Nevskin kirkon alaisuuteen kuuluivat myös kirkot Santahaminassa 2) ja Helsingissä Katajanokan merikasarmilla 3).

Kuva s. 26 Pyhien ikoni Aleksanteri Nevskin katedraalin ikonostaasin edessä vasemmalla (23)

Linnoituksessa tiedetään lisäksi toimineen muiden joukko-osastojen kirkollisia tiloja, jotka sijaitsivat kruunulinna Ehrensvärdin läntisessä siipirakennuksessa vuosina 1856–1874. Sen jälkeen ne siirrettiin Susisaarelle Tenalji von Ferseniin. Tässä tilassa toimi kaksi erillistä kirkkosalia. Asiakirjojen mukaan toinen kirkko olisi ollut vankien ja toinen linnoitukseen väliaikaisesti sijoitettujen joukkojen käytössä. Pikku Mustasaaren sairaalarakennuksessa toimi tiettävästi vuodesta 1835 alkaen kirkko. Se oli pyhitetty Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistolle ja esineistön se oli saanut tyhjilleen jääneestä Aleksanteri Nevskin kenttäkirkosta.

Seurakunnan ja kirkon tulot olivat suhteellisen hyvät, sillä kirkon varoja oli talletettu Pietarissa valtionpankkiin. Kirkolla oli käytössään myös käteisvaroja. Kertyneillä varoilla hankittiin kirkkoon kalustoa, pukuja ja jumalanpalveluskirjoja. Aleksanteri Nevskin seurakunnan jäsenmäärä vaihteli 2300–7000 sotilaaseen. Siviiliväestöä oli noin 100 henkeä. Pyhäkköä korjattiin useampaan kertaan vuosina 1873, 1890 ja 1913. Vuonna 1890 rakennettiin kellokatos kirkon pohjoiselle sivulle, jonne hankittiin Moskovan Suomentehtailta 6.680 kg painava kello, Sotilas- ja merivoimien rovasti esitti pyhälle Synodille, että Viaporin Aleksanteri Nevskin kirkko korotettaisiin katedraaliksi. Näin tapahtuikin 18.5.1891 Synodin päätöksellä nro 2028.

Romanov-suvun viettäessä 300-vuotisjuhliaan vuonna 1913 katedraalia korjattiin ja maalattiin. Juhlia varten kirkon sivuseinille pystytettiin suurikokoiset (7,5 x 9,7 m) V. Presevusktin maalaamat historialliset maalaukset, joista toinen esittää pyhittäjäisä Sergei Radonezilaista siunaamassa suuriruhtinas Dimitri Donskoita Kulikovon taisteluun vuonna 1 380 ja toinen Aleksanteri Nevskiä, jota metropoliitta Kirill siunaa hänen palatessaan ruotsalaisia vastaan Suomeen tehdyltä sotaretkeltä vuonna 1256.

Esineistö

Kirkon esineistö kertoo tutkijalle paljon menneisyydestä, seurakuntalaisista ja myös kirkollisten esineitten valmistajista aina Pietaria ja Moskovaa myöten. Uskovaiset ovat aina halunneet antaa kirkolle lahjoja esirukouksien suorittamisesta, mutta myös kiitokseksi korkeimmalta saamastaan avusta. Keisarivallan aikana erityisesti tsaarit perheenjäsenineen ja sukulaisineen tekivät huomattavia lahjoituksia kirkoille, myös sotilaskirkoille. Moskovan ja Pietarin varakkaat kauppiaat lahjoittivat esineistöä rakennettaviin pyhäköihin. Upseerikunta, sotilas virkamiehet ja joukko-osastot osoittivat paikallisille varuskuntakirkoille rakkauttaan lahjoittamalla erilaisia esineitä kirkolleen. Mutta ei suinkaan pidä unohtaa tavallisia uskovaisia, jotka varsinkin siviiliseurakunnissa antoivat kirkon ja papiston ylläpitoon vähäiset kopeekkansa.

Kirkon sisällä huomiomme kohdistuu heti komeaan kuvaseinään eli ikonostaasiin, jonka suunnittelija oli arkkitehti ja taidemaalari Ivan Varnek. Se on nelikerroksinen ja se valmistettiin Pietarissa vuoden 1853 aikana ja tuotiin osina Viaporiin. Sen ikoneista 22 oli taiteilija Ikovin maalaamia, 7 pyhäinkuvaa maalasi Pietarin kaudellaan 1850–1854 taidemaalari Vital de Gronckel (1820–1890). Pietarin taideakatemian oppilaat maalasivat 14 työtä, joista 10 kuvaseinään ja 4 evankelistaa keskikupolien holvien seiniin.

Kuvaseinän takana oli alttari, jossa oli aluksi vain välttämätön sakraaliesineistö. Väliaikaisesta kenttäkirkosta oli tuotu joitakin esineitä, kuten antiminssiliinat, ristit, evankeliumikirjat ja ehtoolliskalusto. Kirkon puiset, kankaalla verhoillut alttari- ja uhripöydät katettiin vuonna 1891 vaalealla marmorilla, jossa oli kullatut kaiverruskoristeet.

Ajan mittaan saatiin lisää esinelahjoituksia, ja esineistöä myös täydennettiin hankinnoilla. Suurikokoiset kiotakaapit kirkon pylväiden juurella oli saatu lahjoituksena eri joukko-osastoilta. Alttarin portaiden edessä oli temppelin juhlaikonit. Oikealla puolella oli pyhän Aleksanteri Nevskin ikoni, joka oli päällystetty kullatulla hopeariisalla eli vaipalla. Ikonin oli lahjoittanut linnoituksen komendantti Aleksej Sorokin hänen pelastuttuaan pommituksesta vuonna 1855. Vasemmalla puolella oli Smolenskin Jumalanäidin ikoni niinikään kullatussa hopeariisassa. Sekin oli saatu lahjoituksena linnoituksen komendantilta Aleksej Sorokinilta, Suomeen sijoitetun tykistön entiseltä päälliköltä Aleksander Barantsovilta, 5. linjapataljoonan komentajalta Aleksej Brjakileviltä ja koko 5. linjapataljoonan virkamiehiltä vuonna 1855. Nämä molemmat arvokkaat ikonit olivat hopeisilla analogeilla.

Kirkon valaisimet olivat pronssia alttarissa olevaa kristallikruunua lukuun ottamatta, jonka Viaporin linnoituksen komendantti Jakov Alopeus oli lahjoittanut 22.6.1876. Valaisimia täydennettiin vuonna 1900 hankitulla suurikokoisella pronssikruunulla, joka sijoitettiin keskikupoliin. Temppelin harvinaisuuksiin kuuluivat myös pyhien Moskovan metropoliittojen Pietarin (k. 1326) ja Filipin (k. 1569) sekä Novgorodin arkkipiispan Joonan (k. 1470) pyhäinjäännökset eli reliikit. Ne oli saatu kirkkoon vuosien 1854–1885 välisenä aikana. Reliikit oli sijoitettu Pyhälle pöydälle kuusikupoliseen arkkuun. Asiakirjat eivät kerro, miksi kaukaisessa Suomessa sijaitsevaan Viaporin sotilaskirkkoon lahjoitettiin näin arvokkaat reliikit.

Kirkossa oli kaikkiaan toistatuhatta esinettä, jotka kaikki on luetteloitu. On valitettavaa, että vain murto-osa niistä on säilynyt. Kirkolla oli vielä erillinen kirkollisten esineiden varasto, josta se antoi esineistöä pappien käyttöön heidän liikkuessaan joukkojen mukana. Kirkon esineistö tuli näyttelemään merkittävää osaa pyhäkön hävittämisen yhteydessä. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että Aleksanteri Nevskin katedraalin esineistö oli erittäin arvokasta niin taiteellisesti kuin kulttuurihistoriallisestikin. Hopeaesineet kuten sakraaliesineet, lampukat ja kynttilänjalat olivat pietarilaisten mestareiden työtä.

Tarkasteltaessa ikoneja sekä niiden kiotoja, voidaan yleisesti todeta, että ikonien taso vaihteli riippuen aikakauden, tilaajan ja hankintaan varattujen määrärahojen mukaan. Kuitenkin on merkillepantavaa, että suurin osa katedraalin pyhäinkuvista oli päällystetty hopeariisalla. Suuret kiotakaapit olivat aikansa mestareiden luomuksia. Ne olivat yleensä mahonkia, mutta niitä oli valmistettu myös sypressistä, pähkinäpuusta ja koivusta.

Katedraalissa oli luonnollisesti myös arvokkaita jumalanpalveluspukuja sekä muita kirkkotekstiilejä. Kulta- ja hopeabrokadipukuja oli useita. Samettia ja erilaisia silkkikankaita oli käytetty myös peitteissä. Arkisin ja kenttäoloissa käytettiin vihreästä ristikuvioisesta brokadista valmistettuja pukuja ja tekstiilejä. Kangas oli suunniteltu varta vasten Venäjän valtion virallisia tilaisuuksia ja sotilaskirkkoja varten. Kirkossa oli monia mattoja. Matoista osa oli valmistettu ristipistotyönä, ja ne oli saatu lahjoituksena seurakuntalaisilta.

Väliaikaisesta kenttäkirkosta oli vuonna 1854 siirretty viisi kelloa uuden kirkon lounaiskulmatorniin, kuudes kello hankittiin myöhemmin ja sijoitettiin paikoilleen erilliseen kellokatokseen. Muistitieto kertoo kellojen soiton kuuluneen aina kaupunkiin saakka. Sunnuntaisin Helsingissä ennen vallankumousta kuultiin Uspenskin, Kolminaisuuden, sotilassairaalan ja Aleksanteri Nevskin kellojen kumina - se oli tehnyt kuulijaansa mahtavan vaikutuksen.

Jumalanpalveluselämä

Kirkollinen elämä oli vilkasta, mistä on osoituksena vakinaisen papiston ja kirkon työntekijöiden runsas lukumäärä. Arkiviikonloppuisin ja kirkkovuoden suurina juhlina toimitettiin asiaan kuuluvat vigiliat ja liturgiat.

Kuva s. 29 Viaporin varuskunnan lippujuhlaa vietettiin Smolenskin Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin muistopäivänä heinäkuun 28. päivänä (vanhan ajanlaskun mukaan).

Tsaarin sekä keisarillisten perheenjäsenten merkkipäivinä toimitettiin erilaisia rukouspalveluksia. Lisäksi paraateissa ja valanvannomistilaisuuksissa toimitettiin jumalanpalveluksia. Viaporin linnoituksen vuosijuhlaa, Smolenskilaisen Jumalanäidin ikonin päivää vietettiin heinäkuun 28. päivänä (vanhan ajanlaskun mukaan, 10.8. uutta ajan laskua); silloin kirkossa toimitettiin juhlallinen liturgia ja rukouspalvelus. Kirkosta siirryttiin ristisaatossa Nikolainvallille, jossa toimitettiin vedenpyhitys ja lopuksi laulettiin veisu "monia armorikkaita vuosia". Tapahtuman kruunasi tykeillä ammutut kunnialaukaukset.

Aleksanteri Nevskin katedraalin kohtalo ja lopullinen tuho

Tiedot Viaporin linnoituksen katedraalin olosuhteista vuosina 1917–18 ovat epätarkkoja. Jumalanpalvelustoiminta ilmeisesti lakkasi helmikuussa 1917, jolloin papisto alkoi poistua maasta. Tässä yhteydessä katedraalin arvokkain esineistö ja reliikit todennäköisesti vietiin Neuvostovenäjälle. Katedraali oli ilman hallintaa ja valvontaa saman vuoden joulukuun loppuun saakka. Linnoitukseen jääneet seurakunnan siviilijäsenet yrittivät valvoa ja hoitaa seurakunnan omaisuutta. Vuoden 1917 lopulla Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko anoi kaikkien entisten sotilaskirkkojen omaisuutta haltuunsa, kuitenkaan sitä saamatta. Silloinen senaatti perusti Sotasaalis-Keskusosaston, joka otti haltuunsa kaiken venäläisen omaisuuden.

Sotasaalis-Keskuosaston käskystä paikalliset poliisiviranomaiset kävivät ottamassa valtion huostaan entiset sotilaskirkot, hautausmaat, koulut, kirjastot ja muun kirkollisen omaisuuden. Näin tapahtui myös Viaporissa 17.4.1918. Kirkko muutettiin saman vuoden toukokuun 12. päivänä luterilaiseksi sotilaskirkoksi.

Katedraali tyhjennettiin vuonna 1918 nopeasti. Ensiksi esineistö siirrettiin linnoituksen tiloihin, joista se edelleen siirrettiin Sotasaalis-Keskusosaston varastoon Kaasutehtaankadulle Sörnäisiin. Esineistöä joutui silloisen Muinaistieteellisen Toimikunnan haltuun, joka siirsi oman osuutensa takaisin Suomenlinnaan, tarkoituksenaan perustaa sinne ortodoksinen museo. Tästä esineistöstä pieni osa myytiin 1920-luvun lopulla opetusministeriön päätöksellä Yksityiselle Kreikkalais-Katoliselle Seurakunnalle.

Muinaistieteellinen Toimikunta luetteloi kaikki esineet ja nimesi ne luterilaisen terminologian mukaisesti. Kaasutehtaan ja Toimikunnan varastoissa oleva esineistö kiinnosti sekä Suomen kreikkalaiskatolista kirkollishallitusta että Helsingin kreikkalaiskatolista seurakuntaa. Kumpikin anoi Suomen valtiolta esineistöä itselleen. Seurauksena oli pitkällinen kiista opetusministeriön ja em. tahojen kanssa. Asia johti jopa oikeustoimiin ja opetusministeriö joutui puuttumaan asiaan ratkaisun saamiseksi.

Ratkaisu tapahtui kirkollishallituksen eduksi, jolle esineistöä luovutettiin vuosina 1927 ja 1929. Esineistö siirrettiin Sortavalaan ja Laatokan Valamoon kirkollisten esineitten varastoihin. Helsingin seurakunnan piti luovuttaa Viaporista ja muista sotilaskirkoista saamansa kirkollinen omaisuus. Tästä omaisuudesta kuitenkin vain osa siirtyi kirkollishallituksen hallintaan. Aleksanteri Nevskin katedraalin rahavarat, jotka olivat kirkon kassassa, katosivat vallankumouksen tiimellyksessä. Venäjän valtionpankkiin sijoitetut 15.800 ruplaa jäivät uuden valtion käyttöön.

Pyhäkön tyhjennyttyä ortodoksisesta kirkollisesta esineistöstä sitä alettiin muuttaa luterilaiseen asuun. Ikonostaasi katkaistiin keskeltä kahtia, alaosan ikonit vietiin varastoon, kuvaseinän yläosa sijoitettiin alttariksi apsikseen siten, että taakse jäi tilaa pienelle sakastille. Kirkonkellot siirrettiin Helsingissä olevaan Turun kasarmin varastoon, jonne oli koottu lakkautettujen sotilaskirkkojen kellot. Viaporin kellojen kohtalosta voidaan mm. mainita, että yksi myytiin Iisalmen luterilaiselle kirkolle 5 markan kilohinnalla.

Kuva s. 31 Kenraalikuvernööri Bobrikov ottaa vastaan paraatin Viaporissa.

Ulkoisesti rakennus koki muutoksia vuoden 1919 jälkeen, jolloin pienet kupolit typistettiin ja sipulit poistettiin, lisäksi suuren kupolin kullattu kattoristi muutettiin luterilaiseksi. Lopullisen kohtalonsa tämä kaunis ja merkittävä katedraali koki, kun se arkkitehti Einar Sjöströmin piirustusten mukaan muutettiin vuonna 1928 täysin uuteen ulkoasuun. Moni on jäänyt kaipaamaan Aleksanteri Nevskin katedraalin mahtavaa siluettia Suomenlinnan vallien yllä. Mikä näky olisikaan, jos kirkko yhä tervehtisi Euroopasta tulijaa alkuperäisessä asussaan.

Viitteet

1) Pyhän Aleksanteri Nevskin pyhäinjäännökset siirrettiin 30 elokuuta vuonna 1724 Vladimirista Pietariin rakennettuun Aleksanteri Nevskin Lavraan.

2) Santahaminaan eli Leirisaareen rakennettiin pyhän Serafim Sarovilaisen muistolle pyhitetty puukirkko vuonna 1907. Kirkon rakensi lähes omilla varoillaan Aleksanteri Nevskin katedraalin kirkon starosta eli isännöitsijä Aleksander Nedonoskov. Pyhäkön vihki Suomen ja Viipurin arkkipiispa Sergei 7.1.1908. Leirisaaren temppeli rakennettiin Viaporin kapinan muistoksi.

3) Katajanokan meriväen kasarmin sisätiloissa on toiminut moneen otteeseen paikallisten sotilasyksiköiden käyttämiä ortodoksisia kirkkoja. Vuoden 1902 jälkeen toimi upseerisiivessä pieni kirkko, joka oli pyhitetty Aleksanteri Nevskille ja pyhälle Nikolaokselle. Asiakirjoissa sitä kutsutaan nimellä Kotikirkko. Kirkon esineistö oli alkuaan jostain sotalaivan kirkosta. Kirkko lakkautettiin vuonna 1918 ja sen esineistö joutui Helsingin ortodoksisen seurakunnan haltuun ja sijoitettiin hautausmaalle 1850 luvulla valmistuneeseen kappeliin.

Kuva s. 32 Suomenlinnan evankelisluterilainen kirkko kuvattuna vuonna 1964. Museovirasto, rakennushistorian osasto, Suomenlinna.

Arkistolähteet:

Helsingin evankelis-luterilainen seurakuntayhtymä, Helsinki

Arkisto

Helsingin ortodoksinen seurakunta, Helsinki

Historian arkisto

Viaporin kirkon asiakirjat (srk:n kirjasto)

Mikkelin maakunta-arkisto, Mikkeli

Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraalin kirkonkirjat

197. Lesnoin jalkaväkirykmentin kirkonkirjat

Museovirasto, Helsinki

Kulttuurihistorian osasto:

Historian kuva-arkisto

Orimattilan keskusvarasto

Rakennushistorian osasto:

Piirustusarkisto

Rakennushistorian osasto, Suomenlinna:

Piirustusarkisto

Sota-arkisto, Helsinki

Sotarovastin arkisto

Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, Kuopio Leo Kasangon arkisto

Kalustoluettelot

Kuva-arkisto

Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkisto, Kuopio

Diaarit

Pöytäkirjat

Kirjelmät

Arkkipiispan kanslian arkisto

Valtionarkisto, Kuopio

Opetusministeriön arkisto

Sotasaalis-Keskuosaston arkisto

Santarmihallituksen arkisto

Venäläiset sotilasasiakirjat

Senaatin arkisto

Rakennushallituksen arkisto

Kirjallisuus:

Hällström, Olof af, 1987. Sveaborg Viapori Suomenlinna. Helsinki.

Kauppi, Ulla-Riitta, 1984. Kruunulinna Ehrensvärdin siipirakennukset. Rakennus historiallinen katsaus. Helsinki.

Knapas, Rainer, 1976. Ortodoksiset sotilaskirkot. Ortodoksia nro 25. Helsinki. S. 30–45.

Koukkunen, Heikki - Kasanko, Mikael, 1977. Helsingin ortodoksinen seurakunta 1927–1977. Helsinki.

Lampinen, Marja-Liisa (toim.), 1984. Venäläisyys Helsingissä 1809–1917. Helsinki.

Moskova, 1980. Lyhyt matkailuopas, Moskova.

Moskva Zlatoglavaja, 1979. Moskva.

Pietarin kultainen katu, 1991. Otava, Keuruu.

Pulkkinen, Pertti, 1979. Kirkkoarkkitehtuuri 1850-luvulta nykypäiviin. Ortodoksinen kirkko Suomessa. Lieto. S. 490–511.

Pöykkö, Kalevi, 1990. Carl Ludvig Engel 1778–1840. Pääkaupungin arkkitehti. Helsingin kaupunginmuseo. Helsinki.

Rovio, Hertta. Historiallinen taidelöytö. Kaksi tsaarinaikaista maalausta päivänvaloon ullakolta. Uskon Viesti, Helsingin ortodoksisen seurakunnan lehti 1983, 10. S. 14–16.

Santavuori, Matti - Salokangas, Sakari, 1969. Viapori Suomenlinna, Sotasokeat. Helsinki.

Thomenius, Kristina (toim.), 1988. Heijastuksia keisarihovista. Muistoesineitä ja hallitsijoiden lahjoja Laatokan luostareista. Ortodoksisen kirkkomuseon näyttely 26.11.1988 – 31.8.1989. Helsinki.

Tjapugin, Gisela Maria, 1993. Viaporin uskonnollinen elämä 1812–1857 Aleksanteri

Nevskin kirkon kirkonkirjojen valossa. Ortodoksia nro 42. Pieksämäki. S. 152–167.