Aada syntyi Opaskoirakoululla 7 sisaruksen pentueeseen 24 heinäkuuta 1996. Alkutaaperrusten jälkeen pentu annettiin koululta hoitoperheeseen Espooseen kasvamaan ja oppimaan kotikoiran tapoja. Perheessä oli useita lapsia, joten Aada kehittyi hyvin sosiaaliseksi ja ihmisystävälliseksi. Perheen olosuhteista johtuen jouduttiin hoitopaikkaa vaihtamaan Nurmijärvelle. Aika perheissä kului nopeasti ja oli palattava koululle oppimaan opaskoiran vaativaa ja vastuullista tehtävää. Marraskuussa sain kutsun tulla Onnelaan yhteistyökurssille kouluttautumaan koiran kanssa yhteiseksi työpariksi.

Ensitapaamisesta lahtien tuntui kaikki oikein hyvältä.

Koira hyväksyi minut kaverikseen ja minä olin kaikin puolin tyytyväinen tulevaan oppaaseeni.

Alusta alkaen meno oh vauhdikasta ja pian selvisi, että Aadalla on vahva luonne ja halu toteuttaa omia mielitekojaan. Harjoittelimme erilaisissa paikoissa, tilanteissa ja olosuhteista käyttäytymistä ja opastuksen oppimista, kuten pihapiirissa, teillä ja poluilla erilaisia esteitä kohdaten. Kaupunkiolosuhteissa kadun ylityksiä, opastuksia liikkeissä ja kulkuneuvoissa. Monipuolisen koulutuksen ohjaajana meilla oli Heli, kokenut ja hyvä kouluttaja.

Joulukuun alkupuolella katsottiin, että yhteistyömme toimii niin hyvin, että voimme lahtea kotiin toteuttamaan opittua ja lisää oppimaan.

Jälleen koiralla oli tutustuminen uuteen paikkaan ja ympäristöön. Tarkkaan nuuskittiin uusi koti ennen kuin se omaksuttiin omaksi reviiriksi. Tutustuttiin aluksi lähiympäristöön, vähitellen laajentaen yhä kauemmaksi. Opittiin tärkeimmät jokapäiväiset kohteet. Kouluttaja kävi antamassa kotipaikkakoulutusta sekä ohjaamassa reittejä.

Aadan luonne tuli esille monissa yhteyksissä kotioloissa. Antaessani käskyjä tai komentaessani, että on tehtävä näin, koira katsoi minua pitkään, alkoi haukkua, laski etupään alas ja jatkoi komentelua. Siina sitten monet kerrat katsottiin, kuka on johtaja, kuka käskee ja kuka tottelee. Kyllä me päästiin yhteisymmärrykseen, meistä tuli hyvät kaverit ja vähitellen opimme luottamaan toisiimme täydellisesti. Labradorinnoutajille tyypillisesti pitää olla jotain noudettavaa ja kun en ollut vielä hankkinut mitään leluja, niin kengät ja sukat korvasivat ne. Niitä juoksutettiin huoneesta toiseen, leikittiin, heiteltiin ilmaan ja retuutettiin kovistellen. Tuotiin eteen ja härnättiin, ota kiinni, jos saat. Oltiin selällään kenkä tai sukka käpälien välissä. Koiran elämä näytti olevan iloista ja onnellista. Tein nukkumapaikan lattialla, patja ja sen päälle täkki, minusta tuntui, että siinä oli koiralle oivallinen peti ottaa niin päiväunet kuin nukkua yökin. Aada oli toista mieltä. Yöt jotenkin nukuttiin omalla petillä, mutta päivätorkkupaikaksi Aada otti ison samettisen nojatuolin. Aina kun huomioni oli jossain muualla Aada katsoi tilaisuutensa koittaneen ja käpertyi onnellisena tuoliin. Piti varmistua, että en istunut koiran päälle,

sillä Aada ei poistunut helpolla tuolista, usein piti nostaa lattialle. Siinä sitten koira seisoi hölmistyneenä ja katsoi, minkä se isäntä taas teki pikku koiralleen.

Yöllä joskus heräsin hiljaiseen vikinään ja tunsin koiran kuonon sängyn laidalla, lupaa ei tullut ja komensin takaisin omalle petille. Kun lupaa ei tullut päätti Aada käyttää oman käpälän oikeutta ja ottaa toiset keinot käyttöön. Yöllä oli tultu niin hiljaa ja hypätty sankyyn jalkopäähän, että vasta kääntyessäni tai jalkojani siirtäessä havaitsin koiran nukkuvan kanssani sängyssä.

Aamu oli aivan oma rituaalinsa. Lappiksillahan on pohjaton ruokahalu. Aadalla oli erittäin tarkka sisäinen kello, varsinkin ruoka-ajoissa, mutta myös muissa päivittäin toistuvissa asioissa. Viimeistään kuudelta aamulla vaadittiin ruokaa, vaikka voimatoimin. Ensin kuului heikkoa vikinää, joka vähitellen koveni, jos sitä ei kuultu voitiin haukahtaa. Jos sekaan ei tuottanut toivottua tulosta, olikohan isäntä tullut kuuroksi, nyt täytyi ottaa käyttöön fyysiset menetelmät. Noustiin sängyn, laidalle työnnettiin kuono naaman lähelle ja tunnusteltiin hengittääköhän se isäntä, voitiin nuolaista naamaakin. Tekeydyin joskus aivan kuuroksi, silloin alkoi puskeminen kylkeeni ja tehosteena haukkumista, että oli pakko nousta antamaan ruokaa nälkäiselle koiralle.

Kun ruoka oli saatu, kaikki hyvin. Ulos tarpeille ei ollut kovin kiirettä. Voitiin ottaa vaikka parin, kolmen tunnin torkut, jos isännällä ei ollut kiirettä minnekään.

Olin seurakunnassa töissä. Opaskoirani otettiin siellä hyvin vastaan kaikkialla, varsinkin kanslian rouvat ihastuivat vaaleaan koirakaunottareen. Liikkuessani asioilla eri paikoissa virastoa en halunnut aina pitää koiraa mukanani niin sain päiväpaikan koiralle palkanlaskijan luota. Sinne Aada halusi aina suoraan, kun tulin virastolle töihin.

Seurakunnan tilaisuuksissa Aadasta tuli "mummojen " lemmikki. Olisi tarjottu kahvipöydästä vaikka mitä herkkuja, mutta kielsin, ihan pientä silloin talloin kuitenkin. Kun ei syötävää, niin sitten alkoi tulla nukkuma-alustoja patjoja, tilkkutakkeja ja muuta pehmeää sekä leluja.

Aamulla kun menin töihin, tervehdittiin ensin koiraa ja sitten vasta huomattiin, että onhan isäntäkin mukana.

Pappilantalon ylimmässä kerroksessa on nk. Kotikirkko, jonka isännöitsijänä olin. Otin joskus koiran kirkkosalin puolelle palveluksen ajaksi työpöytäni viereen. Aadalla oli tapana laittaa maatessaan etukäpälät päällekkäin ristiin. Tämä herätti huomiota kirkkokansassa "onpa siinä kirkollinen koira" pitää tassut ristissä kirkossa, kommentoitiin.

Talon alakerran seurakuntasalin Orvokki emännästä Aadalle tosi ystävä. Sinne piti aina mennä käymään. Ovella alkoi kova vetäminen ja tassut sutivat tyhjää, kun loikittiin hyväiltäväksi ja ainahan sieltäkin jokin pieni makupala löytyi.

Seurakuntalehden toimittajan pieni valkoinen Täplä-koira oli kovasti kiinnostunut Aadasta, mutta ihmiset kiinnostivat enemmän Aadaa kuin muut koirat. Toinen ohittamaton paikka seurakuntatalossa oli Sirkka rouvan emännöimä Minikievari baari. Paikka oli kuuluisa suurista annoksistaan ja sellaisen ihan ilmaisen sai aina myös Aada, kun kävin siellä syömässä. Mukaan vielä koira sai rasiaan pihviä, makkaraa ja muuta syötävää, jota isäntäkin voi syödä, se siis ei ollut mitään ns. koiranruokaa. Iloisesti koira vei minut aina työpaikalle, sillä sieltä oli hyviä muistoja ja makuja mielessä edellisilta kerroilta.

Matkustelin Aadan kanssa paljon niin kotimaassa kuin Virossakin. Minulla oli ystäväperhe Tallinnassa Georgi ja Lidia sekä heidän poikansa Leo. Heidän luokseen vanhaan kaupunkiin tein kymmeniä matkoja Aadan kanssa. Satamasta A-terminaalista Suur-kloostrikadulle minut Aada ohjasi niin kesällä kuin talven tuiskuissa, joskus melkein umpihangessa. Tämä Suomi-ystävällinen perhe piti meitä aina vieraana kuin piispaa pappilassa. Aadalle oli varattu nukkumapaikka nojatuolista talvella peiton kanssa. Majapaikasta teimme retkiä kaupungille. Pik kadun ihanassa vanhassa konditorio liikkeessä kävimme aina ostamassa ihania leivonnaisia.

Myyjärouvat kehuivat kuinka viisas ja kaunis koira.

Jos kävin ilman koiraa oppaan kanssa, kysyttiin heti: onko "juhtkoira" mukana, nukkumassako, onko terveenä?

Toinen paikka, missä aina kävimme, oli Puiesten Apteekki siellä farmaseutit ottivat meidän aina iloisina vastaan ja tervehtivät koiraakin. Pettymys oli suuri, jos koira ei ollut mukana. Kysyttiin: onko terveenä ja onko mukana, miksi ei tullut tänne. Ystäväperheessä tutustuin rovasti Augustiin, viron kirkon historian asiantuntijaan. Ensimmäisestä makkarapalasta lahtien Aada oli Augustin kaveri. Useita kertoja Augustin vieraillessa luonani Helsingissä menin häntä aina vastaan Länsi-satamaan ja koira oppi tietämään, kuka sieltä tulee.

Kotona sitten alkoi taskujen haistelu missä se makkara on ja ainahan se sieltä löytyi. Rovastin yöpyessä luonani, ystävyys oli niin suurta koirantaholta, että piti nukkuakin vieressä. Kierrettiin Viron maaseutuakin. Tehtiin viikon matka Saarenmaalle oppaana August. Tutustuttiin moniin seurakuntiin ja vanhoihin historiallisiin kirkkoihin. Kaikkialla vastaanotto oli lammin ja koira sai ihailuja ja ihmettelyä, sillä opaskoira, juhtkoira oli Virossa silloin vielä harvinainen ja useimmille ensimmäinen tapaaminen.

Toisen 4 paivan pituisen matkan tein Aadan kanssa kaakkois-Viroon Saatseen, setukaisten asuttamalle alueelle.

Tallinnassa jouduimme ensin odottamaan linja-auton lähtöä useita tunteja. Täällä Aada herätti huomiota aseman kulkijoissa ja moni tuli juttusille. Vanhalla linja-autolla matka Saatseen aivan Venäjän rajalle kesti kaikkine mutkineen ja pysäkkeineen lähes kuusi tuntia. Yrittäessäni maksaa matkaa kuljettaja selitti, että saamme ilmaisen "ei maksa mitä". Illalla majoituimme kirkon isännöitsijän luo ja kylvin savusaunassa. Rovasti August oli oppaanani matkalla. Seuraavana paivana vietettiin "Päätnitsa-juhlaa" setukaisten kirkollista kesäjuhlaa. Kylän koirat olivat Aadasta kiinnostuneita haukkuivat tervehtien, mutta Aada hoiti opastuksen niistä välittämättä. Perinteisiin kuuluu käydä haudoilla ja muistella poisnukkuneita. Papit kiertelivät haudoilla toimittaen litania-rukouksia ja vihmoen pyhitetyllä vedellä haudoille tuodut ruuat. Augustin kanssa minut ja koira kutsuttiin monille haudoille, joissa aina tarjottiin ruokaa ja vodkaa palan painikkeeksi. Taisin jo loppupäivästä syyllistyä valjasjuoppouteen. Iltapäivällä juhlat jatkuivat iloisena kyläjuhlana. Tallinnan TV teki juhlasta ohjelmaa ja Aadaa kuvattiin moneen otteeseen, niin minulle kerrottiin. Paikalliseen lehteen Aada erikoiskoirana sai myös kuvansa. Lähdimme illansuussa junalla Tarton kautta Tallinnaan. Isäntä torkkui kohmeloisena ja koira väsyneen kylläisenä, sillä aina siellä huomioitiin oppaankin suu. Paluumatka Tallinnaan oli myös ilmainen, olikohan se Aadan ansiota?

Suomessa matkustin Aadan kanssa mm. kaksi matkaa Jyväskylään ja toisella matkalla poikettiin myös Korpilandelle Timon vanhemman lapsuuden kodissa. Siellä rotukissa Ramseksen kanssa ei ystävyys päässyt alkuun nain lyhyellä vierailulla. Iltapala rantagrillillä toi muutaman makoisan suupalan kuitenkin. Muita matkoja oli koiraporukalla käynti Hangossa ja Tallinnassa. Yksittäisiä matkoja tehtiin Valamoon, Haminaan, Kotkaan ja Hameenlinnaa sekä Turkuun äitini luo, jossa kävimme noin parin kuukauden välein. Nämä matkat olivat Aadalle mieluisia, sillä se tiesi aina hyvää ruokaa ja vapaata nuuskimista ja oleilua isolla omakotitalon tontilla. Äitini muuttaessa kerrostaloon ja Pirtan tullessa kuvioihin matkat jatkuivat Aadalla sitten koiraseurassa.

Varsinainen vapaus koitti koiralle, kun pääsi Villinkiin. Kyllä Aada otti kaiken ilon irti. Noutajan sukua, kun oli niin kaikenlaisten risujen, keppien ja mitä maasta irti sai, niiden juoksuttaminen oli mielipuuhaa. Jos ei heti irronnut niin muristiin ja revittiin, että vihdoin irtosi, silloin sai varoa jalkojaan. Rutiineja koiralle muodostui monien kesien aikana. Sellainen oli aamunavaus majojen takaisella kalliolla. Siena oli juoksurata, jota Aada kiersi keppi suussa joka aamu sammaleet pöllyten. Vuosia karttui, ikä hiljensi, tuli Pirta tilalle ja jatkoi samalla radalla Aadan perinnettä. Monia saarelaisia Aada piti kavereina. Yksi sellainen oli Antti, jolla oli ollut samanlainen Napo-koira. Myrskykallioille tehtiin monia retkiä, ja vaikka vettä oli matkan varrella sekä perillä, Aada ei ollut innokas uimari, kahlasi joskus. Kesan vietto lomakodilla Villingissä oli koiralle mieluisaa pitkän talven jälkeen. Aada oli innokas autoilija, kova hinku oli päästää farmariauton tavaratilaan ja sieltä seurata ohi viliseviä maisemia.

Monina kesinä kävin Aadan kanssa Porvoon Sannaisissa Unton kesämökillä. Siellä koiralla oli vapaus luonnossa toteuttaa mielihalujaan ja sen Aada teki heti rypemällä savikuopassa. Oli siinä pesemistä, että saatiin koira puhtaaksi. Siena oli vapaus juosta ulos ja sisälle ja seurata, missä milloinkin syötiin sisällä tai puistomajassa grillattaessa. Keittiö täälläkin oli suurimman mielenkiinnon kohteena. Tein joskus semmoisia matkoja, joihin koiran ottaminen mukaan ei ollut asiallista. Silloin tuli avuksi Eija. Pikku-Huopalandessa oli hyvät ulkoilualueet, hoito- ja huolenpito oli hyvää ja sallivaa ja sen Aada huomasi ja otti siitä kaiken irti. Ulos lenkille koira halusi vähän väliä ja aina se toteutui taluttimen päässä, oli vedettävänä joko Eija tai Irma, jolla vielä ei ole omaa koiraa, mutta hoitaa toisten koiria. Tuntui siltä, että Aada sai molemmat ns. tassunsa alle. Luonteeltaan hyvin ystävällisenä Aada valloitti kaikki, jotka sen kanssa antautuivat lähempään tuttavuuteen.

Eläinsairaalassa Aadalla todettiin v.2004 munuaisen vajaatoimintaa se aiheutti väsymistä lyhyelläkin matkalla. Selvisi myös, että oli korkea verenpaine ja keliakia. Määrättiin lääkitys ja diettiruoka loppuelämaksi. Nämä helpottivat jonkin verran, mutta vuoden 2005 lopulla opaskoirakoulun taholta suositeltiin Aadan jäämistä eläkkeelle.

Mistä Aadalle eläkekoti. En halunnut antaa uskollista palvelijaani mihinkään tuntemattomaan paikkaan, josta en ollut varma, että koira saa turvallisen ja parhaan mahdollisen hoidon loppuvuosilleen.

Sellainen löytyi aivan läheltä, kun avustajani lupautui ottamaan Aadan. Nyt tiesin, että Aada saa parhaan mahdollisen kodin. Eläkkeelle siirtyminen ei koiralle tuntunut oikein missään, sillä Aada oli päivittäin vuosien ajan tavannut avustajani, vain ruuanantaja ja nukkumapaikka muuttuivat noin 100 metrin päähän. Saatuani uuden Pirta koiran Aada tapasi meidät päivittäin. Tutustumiskiistojen jälkeen koirista tuli ystävät ja viihdyttiin hyvin yhdessä aina, kun tapasivat vapaina. Pirta koiraani verrattuna, Aada oli aivan eri luonteinen. Tässä lyhyesti pääpiirteittäin kerrottuna Aadan opaskoira-aikaisia tapahtumia.

Hyviä oppaita molemmat, voin sanoa kummastakin koirasta.