Pyhiinvaellusmatka Aunukseen ja Syvärin luostariin syksyllä 2013

Ortodoksina tulee tehtyä vuosittain jokin pyhiinvaellusmatka luostariin tai muuhun kirkolliseen kohteeseen. Näin olen käynyt säännöllisesti, jossain päin joko Suomessa tai Venäjällä. Kohteina on ollut etenkin luostarit, joista voin mainita Vanhan Valamon ja Konevitsan luostarit Laatokalla. Olen saanut mahdollisuuden tutustua Pietarissa Johannes Rilalaisen nunnaluostariin, jonne on haudattu kunnioitettu Johannes kronstadilainen (1829 - 1908). Hänet kanonisoitiin pyhäksi 1998.

Moskovassa olen tutustunut Danielin ja Novodevitsin luostareihin ja Sagorskissa p. Sergein Lavraan. Virossa olen käynyt Kuremäen nunnaluostarissa, jossa sain palvella alidiakonina Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksein toimittamassa liturgiapalveluksessa.

Mieleen painuvin luostari oli Pihkovan Petserin luolaluostari ja mahdollisuus osallistua luostarin vuosittaiseen "Praasniekkaan" eli temppelin nimijuhlaan ja kulkea ristisaatossa paikallisten naisten kukilla ja kasveilla päällystämää tietä pitkin Uspenia juhlassa. Käynti Petserin luostarin katakombeissa oli todella kokemus. Usean sadan metrin käytävät on kaivettu hiekkapenkereeseen, sillä luostari on jokilaaksossa. Tällä matkalla oli mahdollisuus tutustua kirjailija Tito Collianderin taloon, jossa hän asui vaimonsa kanssa 1935 -luvulla, kirjoittaessaan romaania Ristisaatto. Museona toimiva talo sijaitsee luostarialueen lähellä.

Syvärinjoella olen kahdesti kulkenut isolla jokialuksella, kun tein kaksi matkaa Pietarista, Laatokan kautta Ääniselle ja Kizin saarelle.

Edellä mainittujen matkojen lisäksi tein kulttuurimatkoja Neuvostoliiton aikana Moskovan ympäristön kulttuurikohteisiin, kuten Vladimiriin, Susdaliin ja Novgorodiin. Venäjänmatkoja on kertynyt passienleimojen mukaan yli 30 reissua.

Kohti Syväriä

Tämän kertainen pyhiinvaellus suuntautui Aunukseen Aleksanteri syväriläisen luostariin.

Matka alkoi Helsingin Mellunmäen pyhittäjä Aleksanteri syväriläisen kappelilta varhain perjantai aamuna. Meitä oli 19 pyhiinvaeltajaa seurakunnasta lähdössä.

Rajamuodollisuuksien jälkeen matka jatkui kohti Viipuria, jossa nautimme paikallisen lounaan. Käytiin

ostoksilla vanhassa Viipurin kauppahallissa, josta löytyi paljon mielenkiintoista ja edullista.

Matkamme jatkui kohti Terijokea ja Pietaria. Pysähdyimme välillä entisessä Kivennavan pitäjässä, vanhan Lintulan luostarin kohdalla. Tuhoutuneen kirkon paikalle oli noussut uusi kirkko. Poikkesimme sisälle ja lauloimme Kolminaisuuden troparin, sillä kirkko on pyhitetty Kolminaisuuden muistolle eli Helluntain-juhlalle. Paikalla ollut nunna esitteli meille kirkkoa ja uudestaan alkanutta Lintulan luostarin toimintaa.

Alkuperäinen Lintulan luostari perustettiin 1894, luostarin tukijoina toimivat ruhtinas Neronov sekä tsaarin hovin rippi-isä Johannes Kronstadilainen.

Entinen luostarin kirkko tuhoutui 1939 sotatoimissa kun pommi osui kirkkoon ja nunnat pelastuivat täpärästi. Sodan jälkeen monien vaiheiden kautta vanhan Lintulan sisaristo asettui Heinävedelle. Matkamme jatkui Terijoen kautta Pietariin. Majoituimme hotelli Moskovaan, vastapäätä Aleksanteri Nevskin Lavraa - Täällä olen käynyt useasti, osallistunut palveluksiin ja ollut ryhmien kanssa vieraana.

Majoittumisen jälkeen osa porukasta riensi Nevskiin palvelukseen ja osa joukosta lähti papin kanssa ostoksille kirkollisiin kauppoihin.

Aleksanteri Nevskin Lavra, joka tarkoittaa suurta luostaria viettää tänä vuonna 300 vuotisjuhlaa.

Seuraavana aamuna bussin keula käännettiin kohti Aunusta ja Syvärin luostaria.

Matkalla poikettiin pikaisesti Ojatin naisluostariin, laulettiin "Iloitse Jumalan äiti" tropari. Kunnioitettiin pyhiksi julistettuja Aleksanteri syväriläisen vanhempia Antoninaa ja Sergeitä, jotka on haudattu luostarin kirkon sivualttarin alle.

Syväri häämöttää!

Ojatista matkasimme kohti Syväriä, ohittaen Lotinanpellon kaupungin. Syvärin joen ylityksen jälkeen tienviitta osoitti matkaa olevan luostariin 10 kilometriä.

Majoituimme luostarin uuteen hotelliin. sitten vain reppu huoneeseen ja ulos tutustumaan 300m päässä olevaan luostariin ja ympäristöön.

Varsinainen luostarialue käsittää kaksi erillistä rakennuskokonaisuutta, pyhän Kolminaisuuden ja Kristuksen kirkastumisen luostarit, jotka ovat noin 250 metriä erillään toisistaan, mutta ovat kuitenkin saman hallinnon alaisia eli yhtä luostaria

Luostari sijaitsee kauniilla paikalla, pienen Rostsinskoje-järven rannalla.

Perimätiedon mukaan pyhä Kolminaisuus ilmestyi Aleksanterille tällä paikalla, kun hän oli matkalla Valamoon munkiksi. Hänelle näin osoitettiin tulevan luostarin paikka. Valamosta palatessaan 1487 asettui paikalle, jossa p. Kolminaisuus oli ilmestynyt hänelle. Vuosien kuluessa paikasta alkoi muodostumaan hänen ympärilleen yhteisö ja vähitellen luostari, jonka perustamisen on vahvistanut 1494 Novgorodin arkkipiispa Serapion ja nimitti Aleksanteri syväriläisen tällöin luostarin igumeniksi eli johtajaksi. Alkuaan luostarin kirkot ja rakennukset olivat puista. Tämän ensimmäisen Kolminaisuuden temppelin ympärille muodostui sitten Kristuksen kirkastumisen luostarialue.

Myöhemmin puiset rakennukset korvattiin tiilisillä, rapattiin ja valkaistiin.

Arkkitehtuuriltaan luostarin kirkot ja ympärysrakennukset noudattivat pohjois-Venäläistä arkkitehtuuria.

Historian tietojen mukaan kivisen Kolminaisuuden luostarin alueen ja kirkon rakentaminen olisi aloitettu 1400 luvun lopulla ja kirkko valmistunut 1506.

Lyhyen alueeseen tutustumisen jälkeen alkoivat kumeat kirkonkellojen lyönnit kutsumaan ristikansaa juhlapalvelukseen Kolminaisuuden kirkkoon.

Pienen holvikaaren kautta kuljettiin itse Kolminaisuuden luostarin kehärakennusten ympäröivälle sisäpihalle. Alueen keskellä sijaitsi massiivinen valkoiseksi rapattu pyhäkkö.

Kellojen soiton siivittämänä noustiin korkeat portaat ylös kirkkoa kiertävälle holvikäytävälle, josta käynti itse kirkkoon tapahtui, mahtavien ovien kautta. Sisään astuessa koki itsensä pieneksi ja nöyräksi, näiden maalausten ja korkeiden pilareiden ääressä. Täällä ovat sadat ja sadat munkit kumartuneet maahan ja suorittaneet kuuliaisuustehtäviään. Tilan akustiikka ja kaikki vanhat ikonit ja freskot kertoivat pyhiinvaeltajalle niin raamatun tapahtumista kuin pyhän Aleksanterin elämästä.

Tämä yli 500 vuotta sitten rakennettu kirkko oli restauroitu sisältä lähes valmiiksi. Alkuperäiset seinämaalaukset oli puhdistettu ja konservoitu. Kuvaseinä eli ikonostaasi jossa 108 isoa ikonia oli kunnostettu. Alkuperäiset ikonit olivat säilyneet ihmeellisesti lähes vuosisadan. Ajatellen sitä aikaa, jolloin paikka ei ollut kirkollisessa käytössä. Ulkoapäin rakennuksissa on vielä paljon korjaamista. Arkkitehtuuriltaan erittäin massiivinen pyhäkkö edusti vanhaa venäläistä keskeiskirkko tyyliä.

Iso kello torni oli myös korjattu ja vuonna 2006 sinne oli saatu 14 uutta kelloa.

Luostarin ulkokehässä kiertävät rakennukset, joissa sijaitsevat veljestön keljat, keittiö, trapeesa eli ruokasali ja muut yhteiset tilat olivat osittain keskeneräiset, osittain myös täydellisessä rappiotilassa. Peltikatot oli uusittu, ulkoseinät rapattu ja kalkittu. Parhaillaan oli menossa ikkunoiden uusiminen ja tilojen sisäpuoliset korjaukset.

Pyhiinvaellus matkamme osui Juliaanisen kalenterin mukaan Jumalan synnyttäjän syntymän juhlaan. Lauantai iltana vietettiin juhlan aattoa.

Luostarissa toimitettiin juhlavigilia kestäen yli 3 tuntia. Kyllä siinä jalat oli kovilla. Toki itse kävin muutaman kerran istumassa kirkon perällä olevilla penkeillä.

Upeata oli kuunnella tuota veljestöstä koostuvaa munkkikuoroa, jossa laulajia oli 30. Ikään kuin enkelikuoro olisi laulanut, miesäänissä oli mahtavuutta, mutta myös herkkyyttä.

Aika ajoin tuntui ikään kuin olisi jossain konsertissa, niin upealta tuo munkkien veisuu kuulosti.

Saimme palveluksen aikana siunauksen igumeenilta. Kunnioitimme juhlan ikonia ja saimme kirkkoleipää juhlan kunniaksi.

Meidän lisäksi paikalle oli saapunut Ilomantsista ortodoksiryhmä. Paikallista kirkkokansaa ja joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia oli kanssamme juhlaa viettämässä.

Palveluksen lopulla poistuin kirkosta ja suuntasin askeleet kohti Kirkastumisen luostarin kirkkoa, jossa oli mahdollisuus käydä kunnioittamassa pyhittäjä Aleksanteri syväriläisen reliikkejä.

Reliikit palautettiin luostarille 1998, kun luostari uudelleen avattiin. Reliikkejä oli neuvostovallan aikana säilytetty Pietarissa ateismin museossa.

Pyhät reliikit oli asetettu kauniiseen hopeiseen sarkofagiin, uskovaisten kunnioitettavaksi.

Kirkastumisen luostarin kirkot ja sen ympärillä olevat rakennukset ovat 1550 luvulta. Pihan keskellä on Kirkastumisen muistolle pyhitetty iso pääkirkko. Tämän yhteyteen on rakennettu pieni Sakariaan ja Elisabetin muistolle omistettu kappeli, jossa säilytetään pyhän Aleksanterin reliikkejä.

Toisella puolella, lähes kiinni isomassa kirkossa, on pieni p. Kolminaisuudelle pyhitetty kirkko ollen luostarialueen vanhin, alkuaan puinen. Pihalla on 1600 luvulta barokkityyliin rakennettu korkea kellotorni. Alueen keskellä on vanha hautausmaa, ja jäljellä on muutamia ristejä.

Lisäksi pihalla on pieni kappeli, siinä paikassa, jossa Aleksanterille ilmestyi p. Kolminaisuus hänen matkatessaan Valamoon.

Rakennuskehässä olevat rakennukset ovat osittain kaksi- kolmikerroksisia. Kirkastumisen luostarin tiloissa on toiminut 1790-luvun alusta Aunuksen hiippakunnan keskus ja pappiseminaari, jonka toiminta päättyi 1801 siirtyen Arkangeliin.

Nykyään veljestö asuu korjatussa Kirkastumisen luostarin tiloissa.

Neuvostoliiton aikana rakennuksissa oli mielisairaala sekä kehitysvammaisten suljettu laitos. Kolminaisuuden luostarin tilat ovat olleet vankileirinä vuodesta 1918 aina 1960 luvulle.

Paluumatkalla Kirkastumisen kirkosta poikkesimme nauttimassa pyhitettyä vettä luostarin kaivosta. Lauantai Ilta päättyi yhteiseen iltaruokailuun hotellin ruokasalissa.

Matkan kohokohta

Sunnuntaina oli aikainen herätys kello 6, sillä varhaisliturgia alkaa jo kello 7 Kirkastumisen luostarin kirkossa. Koska olemme pyhiinvaellusmatkalla, on tarkoitus osallistua Ehtoolliseen. Tätä varten piti käydä paikallisen pappismunkin pakeilla "riehkillä" eli synnintunnustuksella, sillä tämä on käytäntö Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Vuorollaan sitten kukin papin kanssa keskustelemaan, jonka jälkeen "poklona" maahan kumarrus ja siunauksen pyytäminen.

Näin lupa oli saatu, osallistua yhteen tärkeimmistä asioista pyhiinvaellusmatkalla, eli ehtoollisen sakramenttiin.

Liturgiassa palveli kolme diakonia sekä useampi pappismunkki. Munkkiveljestö lauloi palveluksessa mutta laulajia oli nyt vähemmän, kuin vigiliassa. Paikalla olevien munkkien laulu oli kaunista kuultavaa ja vei ajatukset pois maalisista asioista.

Vaikuttavin ja mieleen painuva kerubiveisu, "Heittäkäämme pois, siis kaikki maalliset huolet ..."

vei ajatukset palveluksessa rukoukseen.

Liturgiassa myös kansa osallistui yhteisiin veisuihin kuten uskontunnustukseen ja Isä meidän rukoukseen. Ehtoollisen jakamisen aikana kirkkokansa lauloi eli nämä ihanat "mummot" huivipäiset naiset, joilla on kaunis ja rukouksellinen laulun sävel, laulu tulee sydämestä ja hartaudella korostamatta mitään.

Vaikka kaikkea ei ymmärtänyt, niin kirkossa oli rukouksellinen tunnelma. Kuuntelin myös papin ja diakonien resitointia. Jokainen sana, viimeinenkin tavu kuului aina kirkon perälle asti, ei tarvinnut höristää korviaan, mitä pappi lausuu. Ei tarvinnut äänentoistoa, vaikka kirkko oli iso ja korkea.

Liturgia kesti lähes kaksi tuntia. Tämän jälkeen saimme yksinkertaisen aamiaisen hotellin ravintolassa.

Vain pari palaa leipää, juustoa, makkaraa ja pienipala munakasta, kahvia tai teetä. Sitten vain kiiruusti matkamuisto ostoksille ja repunhakeminen huoneesta.

Aika oli lähteä kohti Suomea. Ennen lähtöä vielä yhteinen valokuva ja siunaus luostarin johtajalta.

Vaikka tälläinen pitkähkö bussimatka ottaa voimille, niin kokemus, sisäinen mielenrauha ja hengellinen anti antavat voimia tulevaan arkiseen ahertamiseen.

Kotimatka

Jäi hiukanhaikea tunne, kun ylitimme Syvärin joen.

Pysähdyimme paluumatkalla Staraja Ladogassa Uspenian nunnaluostarissa, jossa meille esiteltiin sen kaksi kaunista kirkkoa.

Tämä luostari on syntynyt nyt 2000 luvun alussa eikä sillä i ole aikaisempaa historiaa.

Staraja Ladoga on Viikinki aikainen linnoituspaikka. alueella on vielä jäljellä vanhan linnoituksen raunioita ja muurien jäänteitä.

Matkamme jatkui Kiirovin valtatietä pitkin kohti Pietaria. Koska aikataulu oli tiukka, ajoimme Pietarin ohitustien kautta Suomenlahden poikki vievälle patotielle, joka lähtee Suomenlahden eteläpuolelta Puskinin kaupungin kohdalta kohti Terijokea. Keskikohdalla ajoimme Suomenlahden ali tunnelissa. Tässä kohtaa ovat ne patosulut, joilla myrskyn aikana suljetaan Suomenlahden pohjukka ja näin vältetään veden nousu Pietarin kaduille.

Terijoen puolella pysähdyimme ruokailemaan mukavaan rantaravintolaan, oli nautinnollista herkistellä laineiden liplatuksen tunnelmassa ilta-auringossa. Aika oli jälleen matkata pyhiinvaeltajana ja viimeinen pitkä taival täältä Viipurin kautta rajalle alkoi.

Kotona Vuosaaressa olin maanantain vastaisena yönä kello 01.30.Tämän jälkeen vielä hain koiran hoidosta. Väsyneenä, mutta hyvällä mielellä ja monta asiaa ja elämystä rikkaampana!

Taustaa miksi Syväri?

Olen kirjoittanut kirkkokunnan Aamun Koittoon artikkelin Syvärin luostarista. Miksi juuri Syväri? Tein vuonna 1998 juttua Suomessa asuvasta uniaattipapista, isä Roobert Caluwestä, joka täytti silloin 80 vuotta.

Hän toimi Ekumeenisessa keskuksessa Espoossa. Keskustelumme kuluessa tuli esille myös Syvärin luostari. Tällöin hän antoi minulle nipun mustavalkoisia valokuvia, jotka oli kuvattu Syvärin luostarista 1942 - 1943. Kuvien innoittamana tein silloin jutun Syväristä lehteemme. Näin silloin vielä hiukan, joten pystyin tutkimaan kuvia luku-TV:n avulla. Sain tällöin käsityksen luostarista, kirkoista ja sisäinteriööreistä. Sen jälkeen ajatuksissa pohdin miten päästä tuonne Aunukseen ja Syvärin luostariin,

Seuraava kohde on joko Solovetskin luostari Vienanmeressä tai Kreikkaan Athosvuoren luostari tasavalta.

Pyhiinvaellustervehdyksin ipodiakoni Timo

Pyhiinvaellus Athosvuorelle 4.-12.10.2018 

Viime keväänä päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni pyhiinvaelluksesta Athosvuorelle. Otin yhteyttä Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiöön ja ilmoitin sekä itseni että avustajani matkalle. Koska olen sokea, tarvitsen mukaani avustajan, joka toimii oppaana. Toukokuussa sain alustavan matkaohjelman, jonka perusteella osasin aavistaa mielenkiintoista ja hengellisesti tärkeää matkaa.

Athosvuorella on 20 luostaria ja useita niiden alaisia skiittoja. Kaikissa näissä on useita ihmeitätekeviä ikoneja sekä pyhäinjäännöksiä eli pyhiä reliikkejä. Tärkeimmäksi päämääräksi asetin itselleni pyhiinvaelluksen, osallistumiset palveluksiin sekä mahdollisuuden osallistua liturgiassa ehtoollisen sakramenttiin. Nämä tulisivat olemaan kokemisen arvoisia asioita, joita voi sitten vanhana muistella.

Hankin kestävät vaelluskengät ja tilavan rinkan, jonka täytin sekä tarpeellisilla että tarpeettomiksi osoittautuneilla tavaroilla. Matkan lähestyessä jännitys kasvoi, hienoinen pelkokin hiipi sisääni. Mietin, miten selviän näkövammaisena kirkoissa ja palveluksissa, kun kirkollinen käytäntö on erilainen kuin Suomessa. Käsitin myös, että kaikki ulkoinen kuvailu on avustajan näkevien silmien varassa. Valmistauduin hengellisesti lukemalla alueen historiaa ja pyhien isien kirjoituksia heidän kilvoittelustaan Athosvuorella. Sain rippi-isältäni luvan osallistua ehtoolliseen. Fyysisen kunnon kohentamiseksi kävin koko kevään viikoittain kuntosalilla.

Pyhiinvaelluksen ajankohdaksi valikoitui lokakuun alkupuoli, jolloin lämpötila vastasi Suomen kesää. Lufthansan koneeseen astui kahdeksan pyhiinvaeltajaa, johtajanaan teologian tohtori Hannu Pöyhönen. Lensimme Münchenin kautta Thessalonikiin, mistä jatkoimme kahdella taksilla 160 kilometrin matkan Ouranoupoliin. Vaatimattoman hostelliyön jälkeen oli kahden ja puolen tunnin merimatka Dafniin, Athosvuoren pääsatamaan.

Päiväohjelma oli nopeatahtinen ja jumalanpalvelukset pitkiä. Yöunet jäivät neljästä kuuteen tuntiin. Palvelukset alkoivat puoli kolmen ja neljän välillä yöllä päättyen aamukahdeksaan mennessä. Jumalanpalveluksen jälkeen tarjottiin luostarin ruokasalissa eli trapesassa aamiainen, jota Athosvuorella kutsuttiin lounaaksi. Iltapäivällä kello 16 toimitettiin ehtoopalvelus, jonka päätteeksi syötiin päivän toinen ateria. Päivällisen jälkeen palvelus jatkui ja sen päätyttyä tuotiin kirkossa esille reliikit, joita pyhiinvaeltajat jonottivat kunnioittamaan. Päivärytmi oli lähes kaikissa luostareissa samanlainen, yöllisten palvelusten aloitusaika vain vaihteli.

Vierailimme Athosvuorella kymmenessä luostarissa, joista kuudessa yövyimme. Kohteisiin tutustumiseen jäi melko vähän aikaa. Siirtymiset luostareiden välillä tapahtuivat pääosin autolla, mutta teimme myös neljä patikkaretkeä skiitoille ja erakkojen luokse. Luostariin saapuessamme piti esittää viisumi, jonka tiedot kopioitiin vieraskirjaan. Pyhiinvaeltajille tarjottiin vierastalossa tomusokerilla päällystettyä kuutiomaista lukumia eli pehmeää marmeladia. Lisäksi saimme kylmää vettä, ouzoa ja tummaa kahvia. Munkki kertoi luostarin säännöistä ja jumalanpalveluksista. Luostarin portit suljettiin auringonlaskun aikaan. Majoituimme vaatimattomissa 2-8 hengen huoneissa, joiden vuoteet piti itse pedata. Luostareissa oli yleensä mahdollisuus käydä suihkussa, mutta lämmintä vettä ei aina tullut.

Paastoruoka oli yksinkertaista mutta silti hyvää. Aterioilla tarjottiin kreikkalaista salaattia, johon sai itse leikata fetajuustoa. Oliivit olivat paikallisia ja tuoreita. Pääruokana oli pastaa eri muodossa. Juomaksi sai vettä ja paastottomina päivinä myös punaviiniä, jota nautittiin vasta kellon kilahdettua. Aterioiden aikana ei keskusteltu, vaan kuunneltiin päivän pyhien muistoa lukevaa munkkia. Jälkiruokana oli yleensä omena, joka piti itse kuoria. Lopuksi munkki jakoi kaikille ortodokseille kolivaa eli muisteluvehnää. Ruokailu päättyi kellon kilahdukseen: kaikki nousivat seisomaan, luettiin rukous ja veljestö lauloi päivän juhlaveisun eli troparin. Pyhiinvaeltajat poistuivat trapesasta munkkien jälkeen. Seuraavaan luostariin siirryttiin joko jalkaisin, autolla tai kerran päivässä kulkevalla laivalla.

Lähtö

Matkamme alkoi kokoontumisella aamu neljältä Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Lensimme ensin Müncheniin ja jatkoimme toisella koneella Thessalonikiin, jonne saavuimme iltapäivällä. Ryhmämme jakautui kahteen taksiin, jotka hurjastelivat kapeita ja kiemuraisia vuoristoteitä pitkin. Ylinopeus tuntui korvissa ja olo oli kuin vuoristoradassa, kun taksimme viiletti 60 kilometrin nopeusalueella jopa 120 kilometrin tuntivauhtia. Maantien varrella oli useita valkoisia ristejä muistutuksena tapahtuneista kuolonkolareista. Saavutimme Ouranoupolin eli taivaan kaupungin noin kahdessa tunnissa.

Vauhdikkaan matkapäivän päätteeksi oli ihanaa istua vaatimattoman hostellin neljännen kerroksen parvekkeella ja kuunnella Egeanmeren rauhoittavaa kohinaa. Hetkellinen hengähdystauko tuli kuin tilauksesta, sillä matka oli ollut pitkä ja raskas. Pimeyden laskeuduttua merimaiseman ylle kokoonnuimme hostellin edessä ja menimme lähellä sijaitsevaan rantaravintolaan, missä nautimme päivällisen ja tutustuimme toisiin matkalaisiin lähemmin.

Seuraavana aamuna heräsimme varhain, jotta ehdimme hakea viisumit ja laivaliput. Viisumi oli tärkeä asiakirja, sillä se piti esittää laivaan noustessa ja luostareihin saavuttaessa. Neljän allekirjoituksen ja sinisen leiman koristama A4-kokoinen paperi oli niin kaunis, että se ansaitsi tulla kehystetyksi. Ihailimme asiakirjoja terassilla, missä nautimme aamiaiseksi tuoremehua, kahvia ja rapeaa pinaattipiirasta.

Aamupalan jälkeen kävelimme laiturille ja nousimme hieman Suomenlinnan lauttaa suurempaan laivaan, jonka keskelle mahtui pari kuorma-autoa. Sää suosi merimatkaamme ja koko pyhiinvaellustamme. Oli mukavaa istua kannella meren kohinasta nauttien ja kreikankielistä puhetta kuunnellen. Pysähdyimme eri luostareiden laitureissa, jolloin osa pyhiinvaeltajista astui maihin ja uusia tuli tilalle.

Saavuimme Dafniin, Athosvuoren pääsatamaan, josta pääsee maantietä pitkin Kariekseen, alueen hallinnolliseen keskukseen. Dafnin satama sijaitsee niemimaan länsirannalla etelätuulilta suojassa ja sieltä liikennöi pieniä aluksia koko niemimaan ympäri. Astuimme pienen odottelun jälkeen pienempään laivaan, jolla pääsimme muutamassa tuokiossa perille Pyhittäjä Gregorioksen luostariin.

Pyhittäjä Gregorioksen luostari

Astuimme maihin. Tuntui hyvältä nousta Athosvuoren maaperälle, Jumalanäidin puutarhaan. Pyhittäjä Gregorios Siinailaisen oppilas Gregorios Hesykasti rakensi luostarin rantajyrkänteen partaalle vuonna 1310. Nimikkopyhänsä lisäksi luostari on omistettu Pyhälle Nikolaokselle. Athosvuoren hierarkiassa luostari on järjestyksessä 17. Munkkeja täällä on yli 80.

Vierastalo sijaitsi sataman vieressä. Sisällä munkki huomasi valkoisen keppini, kosketti minua olkapäähän ja ojensi lukumivadin eteeni. Istuimme hetkeksi kuuntelemaan kreikankielistä selostusta luostarin päiväjärjestyksestä ja jumalanpalveluksista. Majoituimme kahteen yläkerran huoneeseen. Munkki opasti meidät perille ja lähtiessään kosketti jälleen minua olkapäähän merkiksi poistumisestaan. Se oli miellyttävä tunne, lämmin ailahdus jossain sisälläni. Munkki huomioi sokeuteni. Loin mielessäni hahmotelman majapaikastamme ja löysin käytävän toiselta puolelta peseytymistilat. Rinkan purkamisen ja välipalatankkauksen jälkeen nousimme kivettyjä muulinportaita pitkin luostarin portille.

Pyhittäjä Gregorioksen luostarissa on kaksi sisäpihaa. Ulkoportilla on Pyhän Nikolaoksen ikoni ja sisäportilla Pyhän *Gregorioksen mosaiikki-ikoni. Porttien välissä sijaitsevalla laajahkolla sisäpihalla on marmorinen vedenpyhitysallas eli fiali. Sisäportista astutaan vanhemmalle sisäpihalle, jota hallitsee vuoden 1761 tulipalon jälkeen rakennettu luostarin pääkirkko. Vedenpyhitysallas ja pääkirkko on rakennettu athoslaisen tyylin mukaan. Pyhälle Nikolaokselle omistettu pääkirkko jakaa sisäänkäynnin ja eteisen oikealla puolellaan olevan Pyhittäjä Gregorioksen kirkon kanssa.

Pääkirkkoa vastapäätä on ruokasali eli trapesa. Sisäpihan toisella sivustalla on uudempi vierastalo sekä luostarin toimistoja ja munkin asumuksia eli keljoja. Pihapiirin länsipäässä sijaitsee Pyhän Anastasia Roomalaisen muistolle omistettu pieni kirkko, joka on rakennettu vuonna 1775. Luostari paloi vuonna 1761, minkä jälkeen se rakennettiin uudestaan entistä ehompana.

Pappismunkki johdatti meidät pääkirkkoon kunnioittamaan pyhiä ja kuulemaan luostarin vaiheista. Kävimme luostarin vaatimattomalla hautausmaalla, joka sijaitsi muurien ulkopuolella korkealla jyrkänteellä. Turkoosi meri välkehti ilta-auringossa. Paluumatkalla ehdin istahtaa hetkeksi penkille ja kuunnella luostarin hiljaisuutta sekä jossain kaukana sirkuttavia lintuja. Kun kello lähestyi neljää, alkoi munkki kutsua veljestöä ja pyhiinvaeltajia rukoukseen. Hän kolkutti nuijalla puulautaa ja kiersi pihaa. Lopuksi vetäistiin kellotorniin johtavasta narusta, jolloin kuului kolme kellonlyöntiä merkiksi alkavasta ehtoopalveluksesta.

Lakkaamaton rukous

Kolme toisuskoista pyhiinvaeltajaa, henkilökohtainen avustajani mukaan lukien, joutuivat jäämään eteiseen eli ulkonartheksiin, kun ainoastaan ortodoksit päästettiin sisälle kirkkoon. Yksi ortodokseista lupasi avustaa minua kirkossa. Kävimme kunnioittamassa ikoneja ja istuimme kirkkotuoleihin. Jumalanpalveluksen hahmottaminen oli minulle vaikeaa, kun en ymmärtänyt kreikkaa tai nähnyt mitä kirkossa tapahtui.

Kuulohavaintoni mukaan palveluksessa lauloi kaksi kuoroa, jotka veisasivat vuoron perään antifonisesti. Diakoni lausui välillä anomusrukouksia eli ektenioita, joihin kuoro vastasi laulaen "Kyrie eleison". Suitsutuksessa nousi tuoksuvaa savua ja kuului pienten tiukujen helinää, kun diakoni kiersi nopeasti ympäri kirkkosalia. Palveluksen päätteeksi munkit ja pyhiinvaeltajat kävivät suutelemassa kirkon etuosan juhlaikoneja. Oppaani otti minua kädestä ja ohjasi kulloinkin kunnioitettavan ikonin kohdalle.

Kirkosta kiiruhdettiin trapesaan ruokailemaan. Puolituntisen aterian aikana eräs luostarin veljistä luki päivän pyhän muistoa. Päivällisen jälkeen kaikki palasivat pääkirkkoon, missä jumalanpalvelus jatkui. Pappismunkki toi kirkon keskelle reliikit, joita pyhiinvaeltajat kävivät kunnioittamassa. Hän nosti reliikin kerrallaan suudeltavakseni kertoen samalla, kenen pyhäinjäännös oli kyseessä. Auringon vaipuessa mailleen oli bysanttilaisen kellon mukaan alkamassa uusi päivä. Ennen nukkumaanmenoa luimme ehtoolliseen valmistautumisrukoukset. Tunsin Athosvuorella pyhyyden läsnäolon. Mieleni valtasi turvallisuuden ja rauhallisuuden tunne. Haaveeni oli toteutunut!

Herätys koitti jo kello neljältä. Avustajani kanssa siirryimme portaita pitkin kirkkoon, missä sain taas ortodoksin oppaakseni. Kirkossa oli meneillään aamupalvelus ja liturgia, jotka kestivät yhteensä neljä tuntia. Menimme aluksi istumaan ja hieman myöhemmin jonoon, jotta voisin heti veljestön jälkeen osallistua ehtoolliseen. Liturginen kaava oli ajoittain erilainen kuin Myllypurossa. Tunnistin vain ekteniat ja evankeliumin lukemisen kohdan. Kuoro lauloi kauniisti athoslaiseen tyyliin. Ehtoolliseen osallistuminen oli pyhiinvaelluksen päämäärä. Palveluksen lopussa ristillä kävivät vain ne pyhiinvaeltajat, jotka eivät käyneet ehtoollisella, ja heille jaettiin vahvistukseksi kirkkoleipää. Kirkosta poistuttaessa munkki jakoi eteisessä pyhitettyä vettä kaikille ortodokseille.

Lounastimme kello kahdeksalta trapesassa. Tapasimme suomalaisen veli Aleksin, joka oli tullut luostariin joksikin aikaa kilvoittelemaan. Hänen tehtävänään oli suitsutuspihkan valmistaminen. Poikkesimme luostarin kirjansitomossa, missä saimme kahvia ja keskustelimme paikallisen munkin kanssa. Aika riensi ja lähdimme laivalla kohti Dafnia, missä meitä odotti minibussi.

Vatopedin luostari

Matka luostariin kesti noin 40 minuuttia. Ajomatka oli nousua ja laskua. Mutkien ja jyrkkien kääntymisten jälkeen mahanpohjassa ja päässä oli tunne kuin olisi ollut Linnanmäellä. Penkistä piti pitää lujasti kiinni ja tehdä ristinmerkkiä. Onneksi en nähnyt millaisessa maisemassa ajoimme.

Vatopedin luostari sijaitsee Athoksen niemimaan itärannikon pohjoisosassa hyvin lähellä rantaa. Se muistuttaa lähinnä pientä kaupunkia. Luostari on pyhitetty Jumalanäidin ilmestymiselle ja hierarkkisessa asemassa se on toisena. Meidät ohjattiin vastaanottoon vierastalon kolmanteen kerrokseen, jossa munkki tarjosi lukumia ja ouzoa. Vatopedi on hyvin toimeen tuleva luostari, mikä näkyi siisteytenä ja rakennusten ensiluokkaisena kuntona. Luostariin oli saapunut viikonlopun myötä runsaasti kreikkalaisia pyhiinvaeltajia.

Majoittumisen jälkeen lähdettiin tutustumaan luostarin ulkopuolella sijaitsevaan Demetrioksen skiittaan ja siellä asuvaan erakko Nektariokseen. Kävelymatkaa arvioitiin olevan noin 30 minuutin verran. Matkan pituutta en osaa arvioida, mutta ehkä kolmesta viiteen kilometriä. Reitin alkupää oli tasaista polkua, mutta puolivälin jälkeen maasto muuttui vaikeakulkuiseksi. Mitä pidemmälle kuljimme, sitä hankalammaksi kävi maasto. Lopuksi polku muuttui lähes pelkäksi uraksi: nousua, laskua, valtavia kiviä ja heti perään kapea reunama, jonka toisella puolella oli jyrkkä pudotus. Sokeana matka tuntui ikuisuudelta. Vaikka kuinka yritti nostaa jalkoja, niin aina kenkä lipsui ja nivelet olivat kovilla.

Kun pääsimme Nektarioksen majalle, erakko ei ollutkaan paikalla. Ilmeisesti hän oli mennyt toista reittiä luostariin osallistuakseen viikonlopun palveluksiin. Lepäsimme hetken ja kuivattelimme hikeä, sillä ainakin minun paitani oli litimärkä. Palasimme takaisin samaa reittiä; samat kivet ja kuopat kuin mennessäkin. Tämä oli sitä pyhiinvaeltamista! Athosvuoren maisemat olivat kuulemma upeita. Tunsin vaeltaneeni - ja etenkin nilkkani tiesivät osallistuneensa! Palattuamme takaisin oli jo aika lähteä kirkkoon: kuivan paidan vaihto ja Buranaa kipuun sekä nilkan venähdykseen.

Vatopedin luostarissa asuu 120 munkkia, joista valtaosa on Kyprokselta. Noin 30 kilvoittelijaa on Romaniasta. Luostarin historia alkaa 970-luvulta, mutta paikalla tiedetään olleen esikristillinen kaupunki Dion, josta on säilynyt useita marmoriesineitä. Perimätiedon mukaan keisari Konstantinus Suuri rakensi vuonna 321 Vatopedin alueelle kirkon, jonka hänen seuraajansa Julianus Luopio tuhosi. Theodosius Suuri kunnosti kirkon kiitoksena poikansa Arkadiuksen pelastumisesta merihädästä. Perimätietoa pidettiin pitkään legendana, kunnes viimeaikaisissa kaivauksissa luostarin nykyisen pääkirkon alta löydettiin varhaisemman kirkon rauniot, jotka arkeologit ovat ajoittaneet 300-luvulle.

Vanhin kirjallinen tieto luostarista on vuodelta 985. Luostarin perustajina pidetään kolmea Adrianoupoliksesta tullutta munkkia, Athanasiosta, Nikolaosta ja Antoniosta, jotka halusivat rakentaa Pyhälle Vuorelle uuden luostarin. Luostarin suuria hyväntekijöitä olivat myös Serbian pyhät Simeon ja Savva, jotka kilvoittelivat Vatopedissä 1100-luvun lopussa ennen kuin siirtyivät luostariksi muuttamaansa Hilandariin. Pääkirkkoa vastapäätä sijaitseva trapesa on rakennettu 1100-luvun alussa. Salin marmoriset pöytälevyt on perimätiedon mukaan tuotu Konstantinopolista Studionin luostarista. Pöytiin, joiden pinta on koverrettu syvennyksellä, mahtuu kerrallaan kymmenen ruokailijaa.

Palveluksen ja päivällisen jälkeen meille esiteltiin pääkirkkoa, jossa on useita ihmeitätekeviä ikoneja ja reliikkejä. Koko Athosvuoren merkittävin reliikki on Neitsyt Marian vyö. Saimme muistoksi nauhan, joka oli siunattu Neitsyt Marian vyön päällä. Se kuulemma auttaa kipuihin. Olin päättänyt jo Suomesta lähtiessäni, että osallistun kaikkiin mahdollisiin jumalanpalveluksiin. Vähäinen yöuni ja rankat kävelyt kuitenkin verottivat voimiani. Jalat tuntuivat pettävän, mutta jostain sain aina uutta voimaa!

Aurinko oli jo laskenut ja pimeys vallitsi luostarin pihapiirissä, joka oli hiljentynyt pyhiinvaeltajista. Ainoastaan pari pientä pihalamppua ja kirkon ikkunoista heijastuvat lampukoiden kajot viitoittivat matkaamme alkavaan palvelukseen. Lauantai-illan palvelus alkoi iltayhdeksältä ja päättyi kello yhdeltä aamuyöllä. Olisin ehkä jaksanut valvoa palveluksen loppuun asti. Katsoin kuitenkin parhaaksi mennä nukkumaan. Lyhyiden unien jälkeen osallistuimme aamupalvelukseen, hetkiin ja liturgiaan, jotka kestivät kello kahdeksaan asti.

Nautimme varhaisen aterian historiallisen ruokasalin marmoripöytien ääressä. Sunnuntain lounas oli monipuolinen ja maittava, vaikka se oli paastoruokaa. Ruokailun päätteeksi jaettiin palanen Jumalansynnyttäjän kirkkoleivästä eli prosforasta. Ovella seissyt igumeni siunasi pyhiinvaeltajat, kun poistuimme ruokasalista ja Jumalansynnyttäjän veisu kaikui veljestön laulamana. Oli aika lähteä ja kiittää vieraanvaraisuudesta.

XXX

Ivironin luostari

Saavuttuamme Iuostariin ja odotteltuamme hetken pappismunkki Jeremias tuli esittelemään meille luostarin kirkkoja, kertoen luostarin vaiheita sekä esitteli meille tärkeimmät kirkot sekä ihmeitä tekevät ikonit. Luostarin pappismunkki kuljetti meitä sivukirkkoon, jossa säilytettiin luostarin reliikkejä, joita oli runsaasti. Täällä reliikit olivat lasikannen alla.

Ivironin luostari sijaitsee niemimaan itäpuolella, jonkin matkaa rannasta. Luostari on pyhitetty Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle. Pyhän vuoren hierarkkiassa luostari kolmantena. Ivironissa asuu noin 40 munkkia.

Iviron tunnetaan erityisesti Panagia Portaitissa ("Porttia vartioiva Jumalanäiti") ikonista, jota pidetään Pyhän Vuoren suojelijana.

Ivironin luostarin perustivat vuonna 980 georgialaiset pyhät Johannes, Euthymios ja Georgios.
Luostarin pihapiirissä on Portaitissan kappeli, joka nykyasussaan on vuodelta 1680, sijaiten heti sisäportin vasemmalla puolella, vanhan pääportin paikalla. Luostarin Pääkirkko on rakennettu avaran piha-alueen keskelle, ollen yksi Pyhän Vuoren kauneimmistakirkoista ja samalla myös luostarin vanhin säilynyt rakennus, valmistunut vuonna 1030. Kirkko kunnostettiin perusteellisesti vuonna 1513. Sitä on laajennettu pariinkin otteeseen lisäämällä siihen vuonna 1622 sisä-ja ulkoeteiset ja vuonna 1795 lasitettu eteinen. Luostarin alueella on ainakin 20 kirkkoa.

Ivironista jatkoimme matkaa seuraavaan luostariin, jossa yövyimme.

Karakallloksen luostari

Karakalloksen luostari sijaitsee niemimaan keskellä vehmasta metsämaisemaa kahdensadan metrin korkeudella merenpinnasta. Apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetty luostari on pieni, viehättävä ja rauhallinen kehärakennusten ympäröimä. Hierarkkisessa järjestyksessä Karakallos on yhdestoista. Veljestöön kuuluu 50 kilvoittelijaa, joista yksi on suomalainen isä Prodromos . luostari on ollut olemassa todistettavasti jo vuonna 1018. Sen nykyinen nimi juontunee Bysantissa tunnetusta Karakallosten suvusta, johon luostarin perustaja on saattanut kuulua. Ihastuin tähän viehättävään paikkaan, sillä paikassa oli jotain kodikasta ja rauhoittavaa. Pihapiiri oli kooltaan pieni ja sen pystyi kiertämällä hahmottamaan. Kirkkokin vaikutti kodikkaalta, vaikka taisikin olla melkoisen kookas. Majoittumisen jälkeen osa ryhmästämme lähti kävelemään ja tutustumaan puolentunnin kävelymatkan päässä sijaitsevaan Filotheoksen luostariin. Luostari sijaitsee niemimaan itäpuolisella tasangolla, 330 metrin korkeudella meren pinnasta. Luostari on pyhitetty Jumalanäidin ilmestykselle ja on Athoksen hierarkkisessa järjestyksessä neljästoista. Kilvoittelijoita on noin 60 veljestön jäsentä. Luostarin perustajana pidetään yleisesti pyhää Filotheosta, joka oli pyhän Athanasios Athoslaisen aikalainen.

Jäin Karakallokseen lepäämään muiden lähtiessä Filateokseen. Saapuessani Jarin matkassa kirkkoon, meitä tervehti eteisessä Suomeksi isä Prodromos. Hän kyseli mistä olemme tulleet ja olemmeko ortodokseja. Hän ohjasi minut sitten kirkkotuoliin. Ehtoopalveluksen päätteeksi toimitettiin panihida eli vainajan muistopalvelus. Tässä palveluksessa veljestö muisteli pois nukkunutta pappismunkkia neljänkymmenen päivän jälkeen.

Panihidan alkaessa joku munkki toi käteeni kookkaan tuohuksen, käyden sen myös sytyttämässä. Ilallisen jälkeeen osallistuimme täälläkin ikonien ja reliikkien kunnioittamiseen . Isä Prodromos, joka on kilvoitellut Karakalloksessa 20 vuotta lupautui meille esittelemään luostaria ja sen pyhäkköjä. Hän kertoi, että edelllisenä päivänä luostarissa oli vieraillu ryhmä kuuroja. Kävimme hänen opastuksellaan hautausmaan Kaikkien pyhien kirkossa sekä luostarin siipirakennuksessa sijaitsevissa kirkoissa

Päivä oli mennyt mailleen, aurinko laskenut, joten luostari hiljentyi.

Tääläkin Jumalanpalvelus alkoi varhain, kello kolme yöllä. Meistä osa meni vasta viideksi liturgian alkuun. Luostarit odottavat pyhiinvaeltajien osallistuvan palveluksiin. Aamiainen nautittiin kello seitsemän trapesassa, siihen osallistuivat vain pyhiinvaeltajat, sillä maanantai on luostareissa paastopäivä ja veljestö ei osallistu tällöin ruokailuun. Aterian jälkeen, varhaisen aamun hetkenä kävimme myös avustajan kanssa kuvaamassa auringon nousua ja luostarin rakennuksia aamuauringon valossa. Luostareissa oli paljon kissoja, niin myös Karakalloksessa. Pihalla kissanpennut leikkivät minun valkoisen keppini kärjen kanssa, yrittivät purra sitä ja pitää siitä kiinni. Luostarin porttien avautumisen jälkeen, kävelimme läheiselle näköalapaikalle ihailemaan maisemia ja auringon nousun säteitä, kun ne valaisivat Athosvuoren maisemaa. Jätimme jäähyväiset Karakallokselle sekä isä Prodromokselle joka tuli meitä saattamaan autolle ja toivottamaan meille siunaustaan.

Pyhiinvaellus jatkui Athoksen kuoppaisia teitä. Ensimmäinen maantie saatiin Athokselle vuonna 1963, jolloin vietettiin Athoksen perustamisen 1000 vuotis juhlaa. Tällöin rakennettiin tie Dafnista Suureen Lavraan. Myöhemmin on sitten tieverkkoa laajennettu. Uudet tiet seurailevat etupäässä maastossa vanhoja polkuja mukaillen. Matkamme kulki kohti Johannes Kastajan skiittaa eli sivuluostaria.

Johannes kastajan Skiitta

Paikka Sijaitsee niemimaan kaakkoiskolkassa 250 metrin korkeudella merenpinnasta, kuuluen Suuren Lavran alaisuuteen. Skiitta on romanialaisten asuttama yhteiselämäskiitta, jossa kilvoittelee noin 25 munkkia. Skiitta on rakennettu neliön muotoon, niin että se näyttää aivan yhteiselämä luostarilta. Viehättävä pihapiiri on avara, sitä koristavat monet korkeat sypressit, jotka samalla antavat hieman suojaa auringon porottaessa kuumimmillaan. Pääkirkko, joka on pyhitetty Herran kasteen muistolle, sijaitsee pihan keskellä. Kirkko valmistui vuonna 1866 oltuaan rakenteilla lähes kymmenen vuotta. Kirkkosali on verraten iso ja sen sisustusta hallitsee vasemmalla puolella ikonitelineessä oleva käsittätehty Jumalanäidin ikoni (Panagia Prodromitissa), joka on vuodelta 1863. Suomalaisten kannalta skiitta on merkittävä siksi, että siellä kilvoitteli jonkin aikaa romanialaissyntyinen pyhä Antipa Valamolainen (k. 1882), jonka ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni on nykyisin Uuden Valamon luostarin pääkirkossa. Skiitalla on myös hänen pyhäinjäännöksensä lahjana Laatokan Valamosta.

Saapuessamme Johannes Kastajan skiitan pihapiiriin, ensimmäisenä huomionani oli kiivaat rakentamisen ja työkoneiden äänet, yritin saada käsityksen luostarin koosta, sen rakennuksista, arkkitehtuurista sekä pihapiirin laajuudesta. Olimme ajoissa skiitalla, joten jätimme matkatavaramme lähelle vastaanottoa, koska saisimme huoneen vasta iltapäivällä. Avustajani kuvaili luostarin rakennuksia ja pihamaan keskellä sijaitsevaa kaksi kupolista, punertavaa kirkkoa.

Erakkojen Patapioksen ja Joosefin vieraana.

Ohjelmamme jatkui tutustumalla luostarin hautausmaahan, josta matkamme jatkui kasvimaiden läpi kahden erakko kilvoittelijan vieraaksi. Reippaan kävelyn jälkeen saavuimme erakkoisän Patapioksen majan portille. Paikka oli selkeästi aidattu ja sen alueen keskellä sijaitsi pieni kirkko sekä keljarakennus. Alueella on kasvimaita ja niiden välitse kiemurtelee kapeita polkuja. Ryhmämme mahtui tähän pieneen kirkkoon juuri ja juuri, joka oli kooltaan noin 3x4 metriä. Sisältä pyhäkkö oli kuvauksen mukaan todella kaunis, sen seinille oli maalattu freskot. Ulkona pienen matkan päässä oli varsinainen isä Patapioksen kelja jossa oli ainakin kaksi huonetta, käsittäen pienen kotikappelin sekä hänen nukkumistilan. Eteinen toimi pyhiinvaeltajien vastaanottotilana, siinä oli esillä hänen valmistamansa myytävät tuotteet. Minua yllätti se että, rakennukset olivat kuitenkin suhteelisen kookkaita, kun puhuttiin majasta tai keljasta. Rakennukset oli muurattu kivestä ja rapattu. Erakkoisät tulevat pitkälti omillaan toimeen, viljelevät maata, saaden sieltä kasvikset ja muu tarpeellinen ostetaan luostarista tai Karieksesta. Tuloja erakot saavat myymällä pyhiinvaeltajille valmistamiaan käsityötuotteita. Näitä ovat mm. rukousnauhat, ikonit, suitsutuspihka ja kaiverretut puutyöt. Itse ostin muistoksi kauniin käsin kaiverretun kirkkoleipäsinetin. Erakko isillä on apunaan muutamia luostarista lähetettyjä nuoria munkkeja eli keljapalvelijoita. Nämä toimivat erakkoloissa kuuliaisuustehtävissä ja auttavat ikääntyneitä erakoita. Erakkomunkki Patapios kertoi meille itsestään ja elämästään Athoksella. Hän myös antoi meille elämän ohjeita. Arvelin hänen olevan iältään noin 75 -80 vuotias. Hannu Pöyhönen toimi tulkkina.

Lähtiessämme isä Patapios antoi meille pienet ikonit muistoksi, jolloin pyysin häneltä myös siunauksen. Hän teki ristinmerkin pääni yläpuolella ja laski lopuksi kätensä pääni päälle. Matkamme jatkui erakko Joosefin majalle, joka sekin oli melkoisen kävelymatkan päässä. Matkalla pysähdyimme ihailemaan Athosvuorta ja sen rinteillä sijaitsevia erakkomajoja. Isä Joosefin kelja oli tehty kallioiseen maastoon, sinne laskeuduttiin portaita alas. Hänenkin keljassaan oli kirkko.viivyimme jonkin aikaa, sillä hän halusi tarjota meille kahvia ja lukumia. Kävimme täälläkin hengellistä keskustelua ja saimme hengellisiä ohjeita omaan kilvoitukseemme. Palasimme pääluostariin, poiketen viklassa eli Pyhän Athanasios athoslaisen luolalla, sinne oli erittäin jyrkät luononkiviset portaat alaspäin. Jäin suosiolla odottamaan läheiselle kivelle istumaan, kun muu joukko laskeutui alas luolalle, jonne oli rakennettu kirkko.

Palattuamme skiitalle meidät otti vastaan vierasmajan hoitaja, tarjoten kahvia ja perinteisen mukaiset tarjoamiset. Hän sijoitti meidät nukkumaan toiseen kerrokseen. Saatuamme reput sisälle, kutsui kellonsoitto ehtoopalvelukseen. Muuten ilta sujui luostarin järjestyksen mukaan, ruokailut ja palvelukset.

Luostarissa toimitettiin Johannes Teologin juhlan johdosta koko öinen palvelus. Alkaen illalla kello 21 ja päättyen tiistaiaamuna kello 7.30.

Päätin osallistua tähän kokoöiseen palvelukseen. Avustajani oli ihmeissään, jotta jaksanko valvoa koko yön? Sanoin hänelle, jotta hän voi nukkua ja kerätä voimia uuteen päivään. Hän kysyi vielä, pitääkö hänen olla mukana. Totesin ettei, kunhan joku vie minut kirkkoon ja hakee aamulla pois. Unet jäivät kuitenkin vähiin, sillä ennen yöpalvelusta ehdin vain tunnin torkkumaan. Osallistuminen romaniankieliseen palvelukseen oli hieno kokemus, jossa oli mahdollisuus hiljentyä rukoukseen. Palveluksessa oli ilo kuunnella kahden munkkikuoron taidokasta laulua, josta välittyi rukous, nöyryys ja ilo. Romaniankielinen palvelus oli hiukan helpompi ymmärtää ja seurata kuin kreikankielinen. Palveluksessa luettiin paljon Johannes Teologiin liittyviä tekstejä. Välillä diakoni kävi kirkkosalissa suitsuttamassa, jolloin noustiin seisomaan. Meidän porukasta oli muutama muukin mukana koko öisessä palveluksessa. Heiltä sain merkin olkapäähäni, jos tuli nousta seisomaan. Aika ajoin taisin torkkuakin, etenkin lukijan lukuosuuksien aikana, mutta kuoron vahva laulu taas herätti. Aamuyöstä toimitettu liturgia oli kaunis, munkkien veisut, diakonin anomusrukoukset ja Evankeliumin lukeminen. Liturgiassa osallistuin muiden suomalaisten kanssa Ehtoolisen sakramenttiin, joka sekin oli hengellisesti voimaannuttava kokemus. Aamuöisen palveluksen Liturgian jälkeen olo oli kuin Pääsiäisyön palveluksen päätteeksi nautittu juhla ater Helsingissä. Ennen lähtöä jäi aikaa ottaa pienet unet, jota jatkoin torkkumisena autossa vuoristoisella tiellä.

Maisemia en tällä matkalla päässyt ihailemaan, mutta oli aikaa miettiä edellisen päivän kokemuksia sekä tuntemuksia.

Jatkoimme matkaa suurta Lavraa kohti ja sieltä sitten pyhän Andreaksen skiitalle.

Suuri Lavra sijaitsee Pyhän Vuoren eteläkärjessä meren äärellä, vuorta kohti loivasti nousevalla tasangolla 40 metrin korkeudessa. Lavra on Pyhän Vuoren vanhin yhteiselämäluostari. Historiallisen merkityksensä vuoksi se on aina sijoitettu hierarkkisessa järjestyksessä ensimmäiseksi Pyhän Vuoren luostareiden joukossa. Lavra on nykyisellään pyhitetty perustajalleen Athanasios Athosvuorelaiselle, joka perusti Lavran vuonna 963. Veljestöön kuuluu 30 munkkia. Rakennukset ovat massiiviset, käsittäen valtavan kokonaisuuden, ollen 200 metriä pitkä ja 80 metriä leveä. Luostarin perustamisen teki mahdolliseksi keisari Nikiforos Fokaksen ja keisari Johannes Tsimiskin avokätisyys, sillä he rahoittivat rakentamista ja lisäksi myönsivät vuotuisen avustuksen luostarin elinkustannuksiin. Suuri. Lavra sai nauttia koko Bysantin ajan keisarien erityisestä avusta ja suopeudesta. Se kukoisti 1000-luvulta 1300-luvulle asti, jonka lopulla siellä kilvoitteli yli 700 munkkia.

Lavran pääkirkko on toiminut mallina kaikille myöhemmille Athoksen luostareiden pääkirkoille. Lavrassa on useita tunnettuja ihmeitätekeviä ikoneita, joista mainitkoon Jumalanäiti Taloudenhoitaja

ja Kukuzeliksen Jumalanäiti.

Pysähdyimme Lavrassa vain hetkeksi, kävimme kirkossa kunnioittamassa ikoneita ja kumartamassa Pyhän Athanasioksen haudalla. Paikalla olleelta kreikkalaiselta piispalta kävimme pyytämässä siunauksen. Kohdallani hän teki ristinmerkin pääni päällä ja lopuksi kosketti kädellään päätäni. Pihassa pysähdyimme valtavan sypressin kohdalle, ottamaan kuvia luostarista. Perimätiedon mukaan sypressin oli istuttanut luostarin perustaja. Jatkoimme matkaa Andreaksen skiitalle.

Pyhän Andreaksen skiitta

Saavuttuamme perille veimme rinkat ja reput vierasmajan tiloihin. Pihalla meitä tuli Suomeksi tervehtimään pappismunkki Joosef ja toivottamaan meidät tervetulleeksi skiitalle. Heti syntyi lämmin tunne, jota vielä lisäsi, kun saimme hyvää lähes suomalaista kahvia ja juuri paistettua rapeaa vanilijalta maistuvaa piirakkaa. Aurinko paistoi pihamaalle, mieli oli kevyt kaikesta edellisen yön palveluksesta ja hengellisestä kokemisesta.

Pyhiinvaeluksemme jatkui seuraavalle etapille. Karies, Kutmulusin luostari ja Panacudan maja

Pyhän Andreaksen skiitalta noin viidenminuutin kävelyn jälkeen saavuimme Athoksen hallintokeskukseen Kariekseen. Paikka on suhteellisen vaatimaton, käsittäen keskusaukion ja pääkadun. Tämän varrella oli kauppoja, eri luostareiden edustat. Sen verran nykyaikainen, että varrella sijaitsi erilaisia kirkollisia kauppoja sekä oli poliisi, posti, terveysasema, pankkiautomaatti ja ravintola sekä kaksi vaatimatonta hotellia. Suuntasimme kuitenkin kohti Karieksen kirkkoa*. Kirkkoon emme päässeet sen ollessa suljettuna*.

Cutmulusin luostari

Karieksesta lähdettyämme oli kulkumme jatkuvasti alamäkeä. Mitä pitemmälle kuljimme, sitä jyrkemmäksi kävi maasto. Matkamme suuntautui Kutlumusionin luostariin ja sieltä vielä alemmaksi meren rantaan Panacudan majalle. Täällä aikanaan asui ja kilvoitteli Pyhä Paisios. Muutama tieto Kutlumusin luostarista.

Luostari on pyhitetty Kristuksen kirkastumisen muistolle. Pyhän Vuoren hierarkkisessa järjestyksessä se on kuudentena. Veljestöön kuuluu noin 30 munkkia.

Kutlumusionin luostarin tarkkaa syntyhistoriaa ei tiedetä. Tutkijoiden mielestä Kutlumusion on perustettu jo ennen vuotta 988, näin ollen se kuuluisi Athoksen vanhimpiin luostareihin. Perimätiedon mukaan keisari Aleksios I Komnenos (1081–1117) tuki avokätisesti sen rakentamista. Luostarin sisäpihaa hallitsee athoslaiseen tapaan pääkirkko, joka on vuodelta 1540 ja rakennettu varhaisemman kirkon paikalle. Kirkko on viisikupolinen ja sen sisä-ja ulkonarteks ovat kirkkosalia selvästi matalampia. Sisänarteksin ja kirkkosalin seinämaalaukset ovat kirkon rakentamisajalta ja kreetalaisen koulukunnan työtä

Luostarimuurien sisäpuolella on pääkirkon lisäksi 6 sivukirkkoa ja luostarin läheisyydessä, ulkopuolella 4 kirkkoa.

Saapuessamme Kutlumusioniin, oli meitä vastassa tuttu veli Sakarias Helsingistä. Jälleeen näkemisen ilo ja kunnon rutistukset. Sakari esitteli meille luostarin kirkkoja ja harvinaisia ihmeitätekeviä ikoneita. Minun toiveeni oli päästä kunnioittamaan suojeluspyhäni apostoli Timoteuksen reliikkejä, mutta tämä ei toteutunut koska olimme päivällä liikkeellä. Jätimme siis hyvästit Sakarille ja Kutlumusionin luostarille.

Matkamme jatkui aina vain alamäkeen kohti merenrantaa ja Panacudan majaa. Mitä lähemmäksi tulimme kyseistä majaa, sitä jyrkemmäksi kävi maasto ja kulku sen myötä. Matkalla keppini katkesi, joku katkaisi käyttööni kuivuneen puukarahkan. Päästyäni alas majalle olin ihan poikki. Tutustuimme täällä vuonna 1994 kuolleen tunnetun kreikkalaisen ohjaajavanhuksen Paisioksen keljaan. Majassa oli kaksi huonetta joista toiseen oli sisustettu kirkko, siellä oli Pyhän Paisioksen vuode ja kirkkotuoli. Ennen takaisin kiipeämistä oli pakko levätä, sillä voimani olivat huvenneet. Ajattelin siinä istuessani, etten pääse takaisin omin voimin Andreaksen skiitalle. Paluumatka olikin sitten tuskien tie, ylöspäin kiipeämistä kivikkoisessa maastossa ja huteran puusillan ylittäminen. Puoliväliin tultaessa voimat hupenivat ja verensokeri nähtävästi laski täydellisesti. Matka oli todellinen pyhiinvaeltajan kilvoituksentie! Nousu ylös Kariekseen taisi kestää toista tuntia. Pysähdyimme vetämään henkeä Karieksesssa jossa sain vahvistukseksi tölkin CocaColaa ja kauniin pyhiinvaeltajan sauvan katkenneen keppini tilalle, kiitos. Loppumatka skiitalle tuntui kuitenkin ikuisuudelta. Skiitalla saimme huoneet, majoituimme ja hetki lepoa. Loppu aika skiitalla sujui kuten muissakin luostareissa, kirkossa ja illallisella. Ostin kirkkokaupasta käsinmaalatun Pyhän Panteleimonin ikonin. Tapasimme illalla isä Joosefin, joka tuli tapaamaan meitä. Hän on kilvoitellut Athoksella lähes 20 vuotta. Siinä sitten ilta hupeni keskusteluiden myötä, pappismunkki Joosefin puhuessa rukouksesta ja luostari elämästä. Lähtiessään hän kysyi minulta, olenko ensimmäistä kertaa Athoksella, johon vastasin kyllä. Hän totesi minulle, nyt osaat tulla tänne uudestaan, reitti on sinulle jo tuttu! Kiitin häntä tästä ja mieltäni se lämmitti.

Päivien rasitukset alkoivat jo tuntumaan fyysisesti ja henkisesti väsymyksenä, mutta siitä huolimatta olin aamulla varhain kirkossa. Onneksi kirkossa oli kirkkotuolit, jossa saattoi välillä levätä. Varhaisen lounaan nautittuamme aikaa jäi vielä kuvien ottamiseen ja ennen lähtöä katselimme luostaria ja sen kirkkoja. Pappismunkki Joosef tuli meitä vielä hyvästelemään odottaessamme autoa.

Skiitalla on vaiherikas historia, joka alkaa vuodesta 971. Paikalla oli aluksi kelja jonka laajentamisen seurauksena se sitten muodostui skiitaksi. Vuonna 1840 Skiitalle asettautui kaksi venäläistä munkkia. 1849 sinne alkoi virrata runsaasti venäläisiä kilvoittelijoita, joista monet olivat lähtöisin aristokraattisista piireistä. Heidän ja muiden vauraiden venäläisten varoilla skiittaa laajennettiin rakentamalla muun muassa nykyiseen luostarineliöön kuuluvat rakennukset. 1900-luvun alussa skiitalla oli eri arvioiden mukaan 400–800

munkkia. Skiitan viimeinen venäläinen munkki kuoli 1971 jonka jälkeen paikka oli autiona yli kaksikymmentä vuotta. Skiitalle muutti vuonna 1992 kaksi kreikkalaista munkkia, jotka alkoivat konservoimaan siellä ikoneita. Nykyinen veljestö 15 munkkia saapui skiitalle vuonna 2001 Filotheoksen luostarista. Pihassa on Balkkanin suurin kirkko, sinne mahtuu 5000 rukoilijaa, käsittäen päääkirkon lisäksi kaksi sivualttaria. Ne on pyhitetty apostoli Andreaalle, Aleksanteri Nevskille ja Magdalan Marialle. Kirkon kryptassa sijaitsee trapesa. Skiitan yhteydessä on aikanaan toiminut munkkien vanhainkoti. Muurin ulkopuolella toimii myös Athos-koulu eli Athoniada, joka on keskiasteen oppilaitos erityisesti orvoille ja köyhien perheiden pojille. Skiitan lähihistorian suurista hahmoista mainittakoon munkki Innokenti Sibiriakoff (1860–1901), joka oli yksi aikansa rikkaimpia venäläisiä. Jo nuoresta pitäen hän avusti harvinaisen avokätisesti niin yksityisiä ihmisiä, hyväntekeväisyysjärjestöjä kuin luostareitakin. Hän muun muassa rakennutti Valamoon kaksi skiittaa (Kristuksen ylösnousemuksen skiitan ja Kaikkien Pyhien skiitan),

Lahjoitti Lintulan luostarille arvokkaan talon ja kustansi Athoksella Pyhän Andreaan skiitan pääkirkon, 210 metriä pitkän viisikerroksisen pohjoissiiven.

Athokselle munkki Innokentti tuli 34-vuotiaana.

Panteleimonin luostari

Pyhiinvaeluksemme viimeinen kohde oli Pyhän Panteleimonin luostari. Saavuimme luostarin etupihalle, josta oli vielä matkaa itse luostariin ja sen vierastalolle. Tämä sijaitsee luostarineliön ulkopuolella rannassa suoraan vastapäätä luostarin pääporttia. Paikan suuruudesta voidaan todeta, että vieraita voidaan majoittaa lähes tuhat pyhiinvaeltajaa. Samoin ruokasaliin mahtuu 1000 ruokailijaa syömään saman aikaisesti. Jätimme reput ja tavarat vierastalon säilytykseen ja kävimme maistamassa luostarin prändiä. Tuo tujaus vahvisti alkavaa vaellusta Pyhän Ksenofonin luostariin. Matkan pituudesta todettiin sen kestävän noin 30 minuuttia. Tällä matkalla ei ollut onneksi mitään vaikeata maastoa, mutta matkan pituus kuitenkin yllätti. Tietysti oli vaikea itse arvioida pituutta, kun ei nähnyt ympäristöä tai kiinnekohtia. Reitti kulki osittain merenrantaa, osittain metsäisessä maastossa. Reilun tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Ksenofoniin joka on rakennettu vuoren rinteeseen.

Luostari sijaitsee Athoksen niemimaan länsirannikon keskivaiheilla. Athoksen hierarkkisessä järjestyksessä se on 16. Kilvoittelijoita täällä on noin 72 joista yksi on suomalainenpappismunkki Damaskinos.

Pääportista nousimme ensin ylös muulinportaita vierastaloon ja sieltä edelleenkin pääkirkkoon, joka on pyhitetty pyhälle Georgiokselle. Vastaanottamassa oli pappismunkki, jolta pyysin siunauksen. Pääkirkon yhteydessä on ainakin kaksi sivukirkkoa. Kävimme kunnioittamassa ikoneita. Yhden ikonin vieressä oli kookas risti jalustassa, kyseinen pappismunkki otti kädestäni kiinni ja ohjaten sen ristille, jotta voin sitä tunnustella. Siinä oli paljon korkokuvioita. Nähtävästi ristin sisällä oli reliikki, sillä hän ohjasi pääni sitä kohdin, jotta suutelisin ristiä. Ennen kirkosta lähtöä ryhmämme lauloi yhteisesti Iloitse oi Jumalansynnyttäjä!

Paluumatka oli yhtä pitkä ja epätasainen, voimia kysyvä, koska kaikilla oli kiire perille Panteleimoniin. Neljän hengen huoneet saatiin toisen kerroksen pitkältä käytävältä. Ennen palvelusta ehti vaihtaa kuivan paidan. Väsymyksestä huolimatta oli ihana mennä kirkkoon uupuneena. Sisään päästyäni kuului kaunista slaavinkielistä veisua munkkikuoron laulaessa Ehtooveisua. Palveluksessa istuin ja nousin kun kuulin muidenkin nousevan. Palveluksen päätyttyä menimme ruokailemaan tähän valtavaan trapesaan. Tilan suuruuden pystyi hyvin aistimaan sen perusteella. Ruokailun aikana tapahtuva lukeminen kuului kaiuttimien kautta. Syömisen jälkeen palasimme jälleen rukoilemaan kirkkoon, jonka päätteeksi oli maahan kumarrukset. Lihakseni olivat tuossa vaiheessa niin jäykät ja kankeat etten tahtonut päästä maahan enkä myöskään ylös! Kävimme muiden mukana kunnioittamassa ikoneita sekä pyhäinjäännöksiä. Päätteeksi kaikki kävivät pyytämässä luostarin igumeniltä siunauksen. Kohdallani igumeni teki ristinmerkin ja suudellessani hänen kättään puristi hän käsiäni selvästi merkiksi antamastaan siunauksesta. Väsymys alkoi painamaan ja myös fyysiset voimat olivat äärirajoillaan. Pyhiinvaellus alkoi olemaan päätöksessä. Vielä Yksi aikainen herätys ja sitten alkaisi kotimatka. Panteleimonissa palvelus alkoi kello 2.30, mutta itse menin jonkun opastuksessa puoli viideksi kirkkoon. Täällä oli helppoa seurata palveluksen kaavaa ja tekstejä. Meneillään oli aamupalvelus, jatkuen hetkinä ja liturgiana. Palveluksen aikana tuotiin kyseisen päivän reliikit keskelle kirkkoa ja kaikki kävivät hakemassa voitelun ja kunnioittamassa reliikkejä. Liturgiassa osallistuimme Ehtooliseen, joka oli pyhiinvaellukseni tärkein päämäärä. Palveluksen päätyttyä nautimme maittavaa makaroonivelliä ilman maitoa, salaattia kaikkine lisukkeineen. Ennen lähtöä kävimme kunnioittamassa Pyhän palkatta parantajan Panteleimonin reliikkejä. Tutustuimme luostarin hautausmaahan sekä näkevät katselivat luuhuoneen ikkunoista hyllyissä jonoon laitettuja pääkalloja. Jokaisen kalloon oli kirjoitettu munkin nimi ja kuolin vuosi. Kaikki luut oli koottu yhteen lasiseen huoneeseen kaikkien nähtäväksi. Vainajat ovat haudattuna noin 5 vuotta, jonka jälkeen ne nostetaan ja luut erotetaan ja kootaan luuhuoneeseen. Palasimme hakemaan tavaramme ja kulku suuntautui luostarin satamaan, josta alkaisi laivalla kotimatka.

Pyhän Panteleimonin luostari sijaitsee niemimaan länsipuolella vähän ennen Dafnia. Athoksen Hierarkkisessa järjestyksessä Panteleimon on 19. Munkkeja luostarissa asuu 60 joista puolet on ukrainalaisia. Alun perin luostari oli kreikkalainen ja tunnettiin Tessalonikin luostarina. Vuodesta 1314 alkaen luostarissa oli venäläisiä ja serbialaisia kilvoittelijoita, vaikka luostarin johto oli kreikkalainen. Venäjän vapauduttua mongoolien vallasta vuoden 1490 jälkeen, kasvoi munkkien määrä Panteleimonissa . Kaksi seuraavaa vuosisataa olivat luostarin historiassa sekavia. Alkuperäisesti Panteleimon oli rakennettu sisämaahan ja 1750 jälkeen se siirrettiin nykyiselle paikalleen merenrantaan. Voimakas raketaminen tapahtui Moldavian hallitsijan Skarlatos Kallimahiksen ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Gregorios V:n avulla. Vuoden 1830 jälkeen venäläisten munkkien määrä kasvoi merkittäväksi. Luostarin kukoistuskausi ajoittuu 1900 luvun alkuun, tällöin luostarissa oli lähes 2000 munkkia. Kuitenkin munkkien lukumäärä supistui, kun Athoksella veljestön keskuudessa levisi nimen palvojien harhaoppi, jotka sitten kuljetettiin keisari Nikolain II sotalaivalla Kaukasukselle vuonna 1913. Myöhemmin bolsevikit teloittivat osan munkeista. Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta veljestön määrä edelleen pieneni ja muutenkin luostari alkoi rappeutumaan. Tätä edisti vielä 1960 tapahtunut laaja tulipalo. Vuoden 1990 jälkeen on alkanut uusi kukoistus, sillä luostaria on korjattu ja laitettu kuntoon Valdimir Putinin vierailun vaikutuksesta on korjaustyöt kiihtyneet.

Paluu matka

Palasimme laivalla Ouranopolikseen josta kahvitauon jälkeen jatkoimme kahdella taksilla kohti Tessalonikkia. Matkalla pysähdyimme Surotissa Johannes Teologin naisluostarissa. Tänne on haudattu Athoksella kilvoitellut Pyhä Paisio. Hänen haudalleen jouduttiin jonottamaan yli tunti, tunne oli samanlainen kuin Pyhän Ksenia pietarilaisen haudalla. Ilalla olimme Tessalonikissa ja majoituimme hotelliin. Yhteinen illallinen nautittiiin paikallisessa ravintolassa, jossa keskusteltiin matkan kokemuksista.

Hyvin nukutun yön jälkeen läksimme vielä kaupungille tutustumaan Tessalonikin merkittäviin vanhoihin kirkkoihin. Viimeisenä kohteena oli Demetrios mirhanvuodattajan kirkkko. Kirkon kryptassa sijaitsee Pyhän Denetrioksen teloituspaikka ja kaivo, johon hänet heitettiin. Illan suussa alkoi lento kohti Suomea, jossa olimme lauantaina yönä kello yksi.

Athoksen luostareiden Historialliset tiedot Hannu Pöyhösen tekstistä.

Tietolaatikko.

Athos sijaitsee Halkinidin niemimaan itäisessä Egeijanmereen työntyvässä kapeassa niemessä. Pituudeltaan se on 60 ja leveydeltään 8–12 kilometriä. Alueen kokonaispinta-ala noin 360 km². Eteläkärjessä sijaitsee itse Athosvuori jonka Korkein kohta kohoaa 2033 metriin. Athos on itsehallinnollinen osa Kreikkaa, munkkitasavalta, jonne tarvitaan viisumi. Kulku tapahtuu vain laivalla Ouranopoliksesta Dafniin, josta on maantie hallintokeskukseen Kariekseen. Athos on Omistettu keisarillisella käskykirjeellä vain munkeille vuonna 883/ 885

Alueen munkkilaisuuden perustajina pidetään Pietari ja Athanasios Athoslaisia . Ensimmäinen yhteiselämäluostari Suuri Lavra rakennettiin vuonna 963, Kirkollisesti paikka kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuuteen. Luostareita on 20 joilla kullakin on hierarkkinen asema keskenään. Osalla luostareista on alaisuudessaan skiitta eli sivuluostari, joita on tällä hetkellä 12. Lisäksi erakkomajoja, jotka sijaitsevat kaukana itse luostareista. Luostarielämää harjoittavia noviiseja ja munkkeja on alueella yhteensä 2300 kilvoittelijaa. Kirkollisesti eletään juliaanisessa kalenterissa ja Bysanttilainen aika alkaa auringon laskusta = klo 00:00). Palvelukset toimitetaan suurimmaksi osaksi yöaikaan noin klo 02.30-08 välisenä aikana ja iltapäivisin klo 16-19 välillä. Kaikissa luostareissa on ihmeitätekeviä ikoneita, Tunnetuin ikoni Aksion estin Karieksen Protatonin kirkossa. Koko Athosvuoren suojelija, Panagia Portaitissa, Jumalanäiti Portinvartija", sijaitsee Ivironin luostarissa. Lisäksi luostareissa on runsaasti merkittäviä pyhäinjäännöksiä. Näistä mainittakoon maailman suurin Kristuksen ristin kappale Kseropotamoksen luostarissa. Arvokkain reliikki on Vatopedin luostarissa Jumalanäidin vyö.

Athoksen luostareissa on maailman laajin kreikkalaisten käsikirjoitusten kokoelma sekä Bysantin aikaista esineistöä.

Yst. Timo, Athoksen pyhiinvaeltaja

Historialliset tiedot perustuvat TT. Hannu Pöyhösen kuvailu Athokselta.