30 vuotta Pengertalon asukkaana

Kuva: Näkövammaisten omistama Pengertalo (Pengerkatu 11) viisine pylväineen vuonna 1930.

Teksti: Timo Lehtonen

Timo Lehtonen, 61, opiskeli Heinävedellä Valamon luostarissa Suomen ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusavustajaksi, ja metropoliitta Tiihon vihki miehen alidiakoniksi. Lehtonen on Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry:n, Suomen suurimman, yli 2000 jäsentä käsittävän näkövammaisten alueyhdistyksen sekä Näkövammaisten Keskusliiton liittovaltuuston puheenjohtaja vuosimallia 2012, Helsingin kaupungin vammaisneuvoston varapuheenjohtaja ja moniaktiivi vammaiskentän toimija. Hänet on totuttu näkemään aikanaan Pengertalon tietämillä ja nyttemmin Vuosaaressa taittamassa taivalta apunaan opaskoira Pirta. (Haastattelu, Ravintola Sea Horse, huhtikuu 2012.)

- Olin 25-vuotias asettuessani asumaan Pengertaloon vuonna 1976. Asumista jatkui kolme vuosikymmentä. Oli käynyt ilmi, että talo pitää suurien korjaustöiden ajaksi saada tyhjäksi. Mieluisa koti oli viimeisimmät vuodet talon ylimmässä eli seitsemännessä kerroksessa, eikä ollut varmuutta, pääsisinkö palaamaan samaan asuntoon remontin mentyä. Muutin Vuosaareen vuonna 2006 ja sain silloin Sokeain Ystäviltä pienen muuttoavustuksenkin.

- Talotoimikunta – nykyisen asukastoimikunnan edeltäjä – sai alkunsa vuonna 1978.

- Halusimme asukkaina etsiä korotusten sijaan muita ratkaisuja vanhan talon enentyvien korjaustarpeiden kasvattamalle rahantarpeelle. Talotoimikunnalla ei ollut omaa tilaa, niin kuin nykyisellä asukastoiminnalla on oma pohjakerroksen harrastetila, vaan kokoonnuttiin minun kodissani. Loppuaikoina saatiin kokouspaikaksi nykyisen Ryhmäteatterin aulatila. Keräsin asukkailta nimet paperiin, ja tehtiin valitus Helsingin asunto-oikeuteen, sosiaalilautakunnalle sekä hallinto-oikeuteen vuokrankorotuksista, joita me pidimme liian suurena ja epäonnistuneena yrityksenä yhdellä kerralla hoitaa korjaustarpeita. Asukkaiden edustus kävi viemässä valituskirjelmän myös kaupungin valtuustolle. Valituskierros hävittiin, mutta siitä lähti asukkaiden kesken liikkeelle tietty yhteistoiminta.

- Talotoimikunta oli epävirallinen elin, jonka asukkaat valitsivat keskuudestaan. Oli puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Tosin rahaa ei juuri ollut, ja sen saamiseksi pantiin toimeen myyjäisiä ja muita tempauksia. Varoilla me muun muassa remontoimme Ryhmäteatterin aulatilan meille sopivaksi. Se otettiin juhlallisesti käyttöön lokakuussa 1980, ja Joensuun piispa Aleksi oli vihkimässä uudistunutta tilaa. Siinä vaiheessa me saimme valtavasti lahjoituksia. Yritykset Kalliossa tunsivat meidät ja muistivat meidät vielä myöhemminkin, kun tarvittiin tavaraa myyjäisiin. Kaupunginosalehdet seurasivat Pengertalon elämää, ja Yleisradio teki ohjelmia Pisteitä-sarjaan.

- Helsingin Sokeaintalo-Säätiön hallituksessa taloon asumaan tullessani Sokeain Keskusliiton edustajana oli pääsihteeri Arvo Karvinen, kaupunkia edusti pari naista, samoin valtiovallan molemmat edustajat olivat naisia. Asiointi hallituksen suuntaan tapahtui aina isännöitsijän eli Henry Salmisen kautta, kunnes talotoimikunta sai pieneksi ajaksi vuosina 1980-1981 oman edustajansa, Pirjo Kallion seuraamaan hallituksen kokouksia. Säätiön hallituksen puheenjohtaja Kalevi Salminen sitten halusi estää edustajamme osallistumisen kokouksiin. Isännöitsijä otti minut jopa puhutteluun ja uhkasi asunnon menettämisellä, kun olin aina valittamassa asiakkaiden puolesta milloin mitäkin. Ajan oloon opimme keskustelemaan keskenämme, ja meistä tuli jopa hyvät kumppanit. Tarvittiin oma aika molemminpuolisen luottamuksen syntymiseen. Kanssakäyminen oli helppoa, kun isännöitsijä Salminen asui naapurissa talon yläkerroksen isossa huoneistossa.

- Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset sai edustajansa säätiön hallitukseen siinä vaiheessa, kun ensin valtio ja sitten kaupunki alkoivat irrottautua tämän tapaisista kiinnityksistä. Keskusliiton mandaattia oli aina vuoteen 2004 saakka hoitanut liiton hallituksen jäsen, Raimo Lappalainen Espoosta. Pirjo Kallio oli talotoimikunnassa ehkä paras aisaparini. Muita aktivisteja olivat Elina ja Ville Kuosmanen sekä Arja Tuomainen, sittemmin Sokka. Lopulta säätiön hallituksessa liittoa edustivat puheenjohtaja Pentti Kivelä ja Pengertalon asukas Hannes Koivuranta sekä Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaisia silloinen toiminnanjohtaja Risto Burman.

- Kun tulin Pengertaloon, siellä pyörivät vielä täysillä sokeain hieroma- ja fysikaalinen hoitolaitos sekä useassa kerroksessa käsityöntekijöiden työverstaat. Raaka-ainevarastot olivat kellaritasossa, jonne tavara tuotiin pihan puolelta. Varastoa hoiteli monien tuntema Kosti Korpinen. Myös rottinkipaja sijaitsi alakerroksessa. Kun HUNin työkeskus muutti pois Sokeain Ystävien tiloista Petaksentien talosta, osa sai työtilat Elimäenkadulta ja osa joksikin aikaa Pengertalosta nykyisen Pengersalin ja Pengertuvan paikalta, jotka silloin olivat toisen kerroksen yhtenäistä verstastilaa. Elimäenkadun tilojen laajennuksen valmistuttua meillä työskennelleet näkövammaiset muuttivat sinne. Helsingin sokeat ry puolestaan lähti 1981 Mäkelänkadulle. Tyhjäksi jäänyt ensimmäisen kerroksen tila muokattiin 1994 yhteiseksi kerhotilaksi. Tila oli ollut yhdistyksen kokoushuone, ja seinän takana olivat olleet myös Mäkelänkadulle jo edellisenä vuonna muuttaneet Sokeain Keskusliiton ja Sokeain henkinen työ ry:n toimistot. Näihin aikoihin järjestöt alkoivat korvata nimiensä sanaa sokea sanalla näkövammainen. Ryhmäteatteri tuli taloon niin ikään 1981, ja sen toimistosta erotettiin pieni tila asukkaiden kerhotoiminnalle. Vanhasta kerhotilasta tehtiin teatterin lämpiö.

- On ihmetelty, miksi Pengertalon julkisivussa on viisi pylvästä. Vanhoilta asukkailta on yritetty kysellä asiaa, mutta kukaan ei ole osannut antaa valaistusta lukumäärään. Se tiedetään, että talossa on sodan jälkeen 40-luvulla toiminut elokuvateatteri, jonka nimenä oli joidenkin mukaan Viisi pylvästä. Minulla on kuitenkin Museoviraston reproama valokuva teatterin ulkokyltistä, ja siinä lukee Pylväskino. Tarina kertoo, että Pylväskino olisi mennyt konkurssiin ja paikalla olisi jatkanut toinen elokuvayritys nimeltä Pengerkino. Jonkin aikaa tiloissa toimi Saalem-seurakunta ennen muuttoa naapuriin kohonneeseen uudisrakennukseen osoitteessa Pengerkatu 9. Vanhat muistavat, että toisen kerroksen salissa 30-luvulla toimi Kristillinen työväenyhdistys – siinä, missä on Harri Aunelan fresko "Laskeutuva Jerusalem". Tämä tila palveli vuosia käsityöläisten työhuoneena, sitten vuoteen 1993 väliaikaisena HUNin työkeskuksen tilana, kunnes se remontin jälkeen asukkaille tarkoitettuna vihittiin juhlasalikäyttöön syksyllä 1996. Läsnä olivat metropoliitta Tiihon ortodoksisesta kirkosta sekä rovasti Ari Suutarla evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksesta ja Esa Siljamäki Kallion seurakunnasta. Varmuudella tiedetään, että rakennuksen on piirtänyt arkkitehti Olavi Sahlbom, mutta sitkeästi esimerkiksi Kansallisarkiston lähteissä mainitaan, että piirustukset on tehty Eliel Saarisen ja Armas Lindgrenin suunnitelmien pohjalta. Kun muutin taloon, vanhan elokuvateatterin jäljiltä oli kellarissa joitakin seinälampetteja sekä raaka-ainevaraston katossa kolme isoa kattokruunua. Teatteriin lämpiöstä johtavia vanhoja portaita Kosti Korpinen käytti varastohyllyinä. Entistä interiööriä näkyy Ryhmäteatterin vanhassa mainoslehtisessä.

- Muuttaessani taloon näin vielä jonkin verran. Huomio kiintyi huoneistojen ikkunoihin, joita saattoi pyöräyttää ympäri keskiakselin varassa. Karmit olivat sen verran uuden näköiset, että ne millään eivät voineet olla alkuperäisiä 1920-luvun lopun puutyötä. Kuulostelin asiaa ja selvisi, että ikkunat oli uusittu 1960-luvun remontissa. Juuri silloin tämmöiset pyöräytettävät ikkunat olivat muotia. Mekanismin nimitys oli reventa. Vanhoista kuvista näkyy selvästi, että alkuperäiset ikkunat oli jaettu kahdella välipuulla neljään ruutuun; oli keskipuu ja poikkipuu ja niiden yläpuolella pienet terveysikkunat. Olen aina ollut kiinnostunut vanhoista asioista ja ottanut talteen esimerkiksi ison joukon valokuvia. Muistitiedon keräämiseksi kävin varta vasten haastattelemassa talon vanhoja asukkaita 1990-luvun alussa. Jututin Selma Lehtistä, Mandi Hyväristä, Signe Bergmania ja Hanna Härköstä. Suunnitelmien mukaan nykyisen talon lisäksi oli tarkoitus rakentaa kolmikerroksinen piharakennus, ja sen piirustukset ovat tallessa. Sinne oli määrä tulla asuntoja, joita A-rappuun ei alkuun pitänyt tulla ollenkaan, vaan siinä olisi ollut vain työhuoneita ja konttoritiloja. Lisärakentaminen kariutui rahan puutteeseen sekä Pengerkadun puoleisten naapurikiinteistöjen vastustukseen. Rakennus olisi pimentänyt naapureiden ikkunoita, niin kuin ehti käydä Pengerkatu 7:ssä. Myös Pengerkatu 9:n kohdalle oli ajateltu lisärakennus.

- Olen tainnut joissakin asioissa olla Pengertalon uudistaja ainakin sisältä päin. Ensimmäisenä asukkaana hankin asuntoni wc-tilaan pyykinpesukoneen. Isännöitsijä hyppi tasajalkaa huutaen talon hyvästä yhteisestä pesutuvasta, jota asukkaat puoli vuosisataa ovat käyttäneet. Isännöitsijällä oli poika mukana, ja tämä sanoi: "Rauhoitu, rauhoitu nyt faija, täytyyhän ihmisten saada pyykit pestä!" Toinen vääntö käytiin vanhakantaisista kaasuhelloista. Useimmat osasivat niitä näkövammasta riippumatta käyttää, mutta eivät turvallisesti edes kaikki näkevätkään. Mitäs sitten, kun koko talo äkkiä roihahtaa tuleen? Vaihtolupa sähköhelloihin tuli 1980. Sähköviennit olivat niin heikot, että isokaan perhe ei saanut laittaa nelilevyistä liettä, vaan piti ottaa kaksilevyinen. Päällimmäisenä ja positiivisena muistan talon upean yhteishengen. Autoimme toinen toistamme, ja iloinen kanssakäymisen paikka oli yhteinen piha. Penkkejä oli vain kolme, ja ensimmäinen keinu saatiin lahjaksi lionseilta 1984. Vaikka monet toimintatavat olivat vanhakantaiset, asukkaiden yhteishenki oli ikimuistoisen mahtava. Vallitsi vielä kulttuuri, jossa mentiin soittamaan naapurin ovikelloa ja lainaamaan leipomukseen kananmuna tai keittoon suolaa.

- Talotoimikunta yritti huolehtia viihtyvyydestä. Me järjestimme kesäaikaan pihajuhlia, hankimme jouluksi myyjäistuotoilla lahjoja talon asukkaille – kahvia, keksejä ja karamelleja, ja sitten pidettiin yhteiset juhlat. Talotoimikunta järjesti retkiä. Tilattiin bussi ja käytiin Turussa, Hämeenlinnassa ja missä nyt käytiinkään. Osan retkistä maksoi toimikunta, ja asukkailla oli pieni omavastuu. Vuokrankorotusasioita ei toimikunnalla enää ollut hoidettavana. Säätiön kanssa saatiin sovituksi kokouspolitiikka niin, ettei 70-luvun lopun mallisia katastrofitilanteita enää nähty. Kaupunki maksoi vuokratukien merkeissä säätiölle vuosittain suuren summan. Parhaimmillaan tuki oli 320 000 markkaa, mutta myöhempinä vuosina se aleni, kunnes lopulta rahaa saatiin enää vain pakollisiin korjauksiin. Välillä olin opiskelemassa Valamossa. Sinä aikana asukastoiminta oli hiljaista ja elpyi jälleen 1990-luvulle tultaessa. Arja Tuomainen, nykyinen Sokka, Pirjo Kallio, Sari Tuominen ja minä muodostimme tehokkaan ryhmän. Saimme säätiöltä virallisen toimintaluvan, ja nimeksi otettiin asukastoimikunta. Verstaiden lopetettua saimme käyttöömme kerhotiloiksi salin. Säätiö korjautti freskon, joka oli ollut piilossa hyllyjen takana. Vastasimme itse vain sähköistä ja puhelinkuluista. Yhdistyksen toimistossa kävi joku henkilö kerran viikossa lukemassa asukkaiden posteja. Tästä sai vuonna 2002 alkunsa se, mikä nykyisin tunnetaan Pengertupa-toimintana.

- Kun kerhotila oli alhaalla katutasossa ennen Ryhmäteatterin aikoja, siellä järjestettiin kaiken maailman toimintaa – pelattiin shakkia, Näkövammaisten Kristillinen Yhdistys ja Pelastusarmeija pitivät hengellisiä tilaisuuksia, järjestettiin syntymäpäiviä ja kuoroharjoituksia. Muistan kerhosalin valaistukseltaan hämäränä ja pimeänä paikkana. Se oli hyvin sokkeloinen, ja kadulta tultaessa oli yllättämässä alaspäin johtava kuuden askelman portaikko. Toisessa päässä olivat vanhan elokuvateatterin vessat ja toisessa päässä keittiönurkka. Pieniä sivuhuoneita oli kaksi, joista toinen varustettiin kuntoilutilaksi. Hankittiin kuntopyörä, ja siellä oli Helsingin vanhan sokeainkoulun peruja nostelua varten puntit. Toinen sivuhuone oli romuvarasto, johon ihmiset olivat tuoneet hylkäämiään huonekaluja. Sieltä pelastin Iirikseen HUNin nykyisiin tiloihin vanhan, itse asiassa arvokkaan klaffipiirongin. Sivuhuoneessa oli vielä jonkinlainen kirjasto, jossa oli pistekirjoja sekä lahjoituksina saatuja tavallisia kirjoja. Nyt uusimman remontin yhteydessä kirjat joko myytiin tai vietiin Villingin kesäkotiin. Asukastoimikunnassa Pirjo Kallio oli puheenjohtajana ihan vähän aikaa. Muina vuosina kokous tykkäsi, että "Timo jatkaa, Timo jatkaa". Olin nuori, ja nuorelle aina on taipumus työntää tehtäviä. Ihmiset olivat arkoja puhumaan pulmistaan. Taustalla oli pelkoa joutumisesta pois talosta, jos valittaa. Isoimmat henkien mittelöt syntyivät harja- ja korityöverstaiden sekä hieromalaitoksen lopettamisesta. Fysikaalinen hieroma- ja hoitolaitos Aktivo sai sitten hyvät tilat läheltä Hämeentien varrelta.

Timo Lehtosen henkilökohtaisista aikaansaannoksista voi mainita opaskoira-aitauksen aivan 2000-luvun alussa likeiseen Ässäpuistoon. Pengertalossa hänen lisäkseen Jorma Sokalla ja Tarmo Kulmasella oli opaskoira, samoin Kirsti Rosendahlilla naapurustossa. Kaupunki rakennutti hyvän aitauksen opaskoirien ulkoiluttamista varten. Kerhotiloissa kävi jonkin verran opaskoirankäyttäjiä kaupungilta. Muutkin kulmien asukkaat alkoivat koirineen käyttää aitausta, koska koiran saattoi laskea vapaaksi. Tämä taas ei opaskoirien kannalta ollut tarkoituksenmukaista. Kaupunki hommasi aitauksen porttiin lukon, johon avain jaettiin vain opaskoirien käyttäjille. Tämän päivän Pengertalossa HUN on vuokrannut Helsingin Sokeaintalo-Säätiöltä Pengertuvan ja Pengersalin omaa kerho- ja palvelutoimintaansa varten, ja Timo Lehtonen on talossa usein nähty henkilö. (Haastattelu 19.3.2012, Ari Suutarla).

Julkaistu Avoimin silmin -kirjassa 2012.