Sotilaskirkot Helsingissä

Timo Lehtonen ©

SEURAKUNNAN ALUEEN SOTILASKIRKOT AUTONOMIAN AIKANA - artikkeli on julkaistu "Ortodoksisuutta eilen ja tänään" kirjassa 2002 

TAUSTAKSI KIRJOITUKSELLE

Tämä kirjoitus perustuu tekemääni tutkimukseen venäläisistä sotilas-, virkatalojen ja koulujen kirkoista Suomessa vuosina 1809-1918. Aineisto perustuu laajaan arkistomateriaaliin Suomen ja osin Venäjän sotahistorianarkistosta hankittuun aineistoon. Varsinainen tutkimustyö on kestänyt sangen pitkään, siihen on ainakin kaksi perusteltua syytä. Tämän tyyppisen tutkimustyön tekeminen vaikeasti heikkonäköisenä on ollut voimia kysyvää ja työlästä, ottaen huomioon sen, että olen pääosin toiminut yksin ja itsenäisesti.

Toinen syy on ollut aineiston venäjänkielisyys, sillä arkistoissa säilynyt materiaali autonomian ajalta on pääasiassa venäläisiä sotilasasiakirjoja. Tutkimusta on julkaistu aiemmin pieninä artikkeleina ja julkaisuina. Aikaa on kulunut, kun olen selvitellyt Suomen seurakuntien, museoiden, muiden paikallisten arkistojen kokoelmia. Venäjän sotahistoriallisesta arkistosta olen ostanut kopioina ja mikrofilmeinä asiakirjoja ja piirustuksia. Kirjeenvaihtoa olen käynyt Pietarin ja Viipurin arkistojen kanssa, joista olen saanut vahvistuksia tiedoilleni. Venäjänkielisen aineiston tutkimisessa olen joutunut käyttämään pätevää venäjän kielen suomentajaa.

Kiitän kaikkia teitä, jotka olette tehneet yhteistyötä kanssani. Myös niitä yhteisöjä, järjestöjä, museoita ja laitoksia, jotka ovat taloudellisesti ja tiedollisesti tukeneet tutkimustyötäni. Kiitos seurakunnalleni, joka on tukenut stipendeillä käännöstyötä. Kiitokseni osoitan myös Helsingin Ortodoksinen Kuratorio ry.lle. Osoitan kiitokseni myös vanhemmilleni, jotka ovat hankkineet käyttööni tietokoneen lisälaitteineen ja erikoisohjelmineen.

Tutkimuksen alkuvuosina on kirjoitettu yhteistyössä Hertta Rovion ja Markku Kinkin kanssa artikkelisarja "Vaiennet kellot" seurakuntamme lehdessä Uskonviesti. Tämän jälkeen kirjoittaja on saanut lisää lähdemateriaalia, joten tiedot ovat tarkentuneet ja osin muuttuneet.

JOHDANTO AIHEESEEN

Tilsitin rauhansopimuksessa 7-9.heinäkuuta 1807 keisari Napoleon ja tsaari Aleksanteri I sopivat järjestelyistä, joissa Ruotsiin kuuluva Suomi otettiin Venäjän keisarikunnan vaikutuspiiriin. Kuten tiedettyä Suomen valloitus aloitettiin helmikuussa 1808. Maaliskuun lopulla vallattiin Helsingin seutu ja aloitettiin Viaporin piiritys, joka antautui 26.4. kun linnoituksen salkoon nostettiin miehittäjän lippu. Saman vuoden lopulla alkoi kirkollinen toiminta ja seuraavan vuoden kuluessa perustettiin ensimmäiset kenttäkirkot Helsinkiin ja Viaporiin. Tästä alkoi se historiallinen kehitys, jonka seurauksena seurakuntamme täyttää 175 vuotta.

Venäjän valloituksen seurauksena levisi maahamme ortodoksinen usko. Sen merkiksi rakennettiin kirkkoja aina Tornioon asti. Autonomian aikana ortodoksisuus vakiintui niille paikkanunnille, joille sijoitettiin sotaväkeä ja tuli kauppiaita ja siviiliväestöä. Autonomianajan päätyttyä koettiin epävarmuutta ja pelkoa entistä emämaata ja sen uskoa kohtaan. Tästä näkyvimpänä merkkinä jäivät ortodoksiset kirkot. Niiden oleminen koettiin myös henkisesti ahdistavana. Nuoren valtion isänmaallisessa hengessä ei arvostaa tätä kulttuuri- ja rakennushistoriallista perintöä, joka tällöin jäi maahamme. Kun rakennuksille ei ollut mielekästä käyttöä eikä haluttu uhrata niiden säilyttämiseen varoja, katsottiin parhaimmaksi aloittaa niiden purkaminen ja tuhoaminen lopullisesti. Itsenäistymisen sekasortoisina alkuvuosina joutui sotilaskirkkojen omaisuus ryöstöjen ja ilkivallan kohteeksi. Arvokkaita sakraaliesineitä joutui luvattomaan omistukseen. Kirkkojen jalometallieineitä siirtyi myös Neuvosto-Venäjälle, samoin sotilasseurakuntien rakennus- ja toiminta-asiakirjoja.

SOTILASKIRKKOJEN PERUSTAMINEN

Kuten tiedämme, on armeijan upseerien ja sotilaiden oltava uskollisia, kuuliaisia ja nöyriä esivaltaa ja esimiehiään kohtaan, korkeimpana tätä Venäjällä edusti tsaari. Ensimmäisiä mainintoja Venäjän sotilaskirkollisesta toiminnasta ja sotilaiden sielunhoidosta on jo 1000-luvun alusta, jolloin sotilaiden mukana kulki matkakirkko pappeineen. Ajan myötä saivat joukot myös vakituiset kasarmit kotikaupunkeihinsa. Joukko-osastoilla annettiin nimi yleensä paikkakunnan mukaan. Alueen suojeluspyhästä tuli osaston nimi ja suojelija. Pietarin tultua Venäjän pääkaupungiksi vuonna 1703 alkoi uusi aika sotilaselämässä, rakentamisessa ja kirkkojen toiminnan kasvamisessa.

Tätä varten rakennettiin kasarmeja henkivartio, maa- ja merijoukoille. Pääasiallisesti niiden yhteyteen rakennettiin myös erillinen varuskuntakirkko. Vuosien kuluessa kirkkoja sijoitettiin myös kasarmeihin, kouluihin, sairaaloihin, palatseihin ja virkataloihin. Kirkkoja suunnittelivat tunnetut arkkitehdit Pietariin kuin tänne Suomeenkin. Viimevuosisadan alussa laadittiin oma arkkitehtuurityyli, kasarmeille, varuskunnille ja sotilaskirkoillekin. Varat rakentamiseen tulivat valtiolta, mutta myös lahjoituksia saatiin kauppiailta, hovin rikkailta ja muilta mesenaateilta rakentamiseen kuin sisustamiseenkin.

Sotilaskirkkoja käyttivät lisäksi myös alueelle muuttanut siviiliväestö, jollei heille ollut omaa pyhäkköä.

VÄLIAIKAISET KENTTÄKIRKOT

Venäläisten valloitettua Helsingin keväällä 1808 tuli ajankohtaiseksi sijoittaa ortodoksinen sotilaskirkko kaupunkiin. Sopiva rakennus löytyi läheltä silloista päävartiota. Tämä vuonna 1752 valmistunut triviaalikoulu katsottiin sopivaksi väliaikaisen kenttäkirkon sijoituspaikaksi, jossa palvelukset alkoivat vuoden 1809 alussa. Kirkko sijoitettiin koulutalon toiseen kerrokseen. Paikallinen väestö ja koulun opettajat kokivat kirkon toiminnan häiritseväksi ja ongelmia tuottavaksi. Kirkon uudeksi sijoitus paikaksi valittiin vuonna 1811 kaukana keskustasta sijaitseva ruotsinvallan aikainen kasarmialue Töölöstä.

Viaporin muodostuessa sotilaselämän keskukseksi perustettiin sinnekin sataman läheiseen (tykistölahti) väliaikainen kenttäkirkko ruotsinvallan aikaiseen purje ja köysivarastorakennukseen. Kenttäkirkko oli johonkin tilaan tai kentälle muutamista kalusteista ja sakraaliesineistä koottu kokonaisuus, jossa voitiin toimittaa palvelus ns. kenttäolosuhteissa.

TÖÖLÖN HOSPITAALIN KIRKKO

Tänne kolmen virstan päähän Läntisen Viertotien varrella oleviin kasarmeihin triviaalikoulun tiloista siirretty kenttäkirkko sai nyt pysyväisemmän muodon. Venäläiset perustivat sairaalan näihin tiloihin ja varasivat kirkolle erillisen rakennuksen. Uusi kirkkotila oli suurempi, kuin ahdas triviaalikoulun luokkahuone. Rukoilijoita tänne mahtui noin 50 henkeä ja alttari oli pyhitetty Kaikkien Murheellisten-ilo ikonin muistolle, joka oli tyypillinen sairaalakirkkojen pyhitys. Toiminta Töölön tiloissa hiljeni, vuoden 1819 jälkeen, kun Merikasarmin ensimmäinen vaihe valmistui ja sinne saatiin kirkolle tila. Vuosien mittaan tuo Töölön sotilashospitaalin alueella oleva rakennus rapistui siinä määrin, että alettiin miettiä uutta tilaa hospitaalille. Seurakuntamme ensimmäisen pyhäkön valmistuttua vuonna 1827 jäi Töölön kirkko vain hospitaalin käyttöön. Rakennuksen huonokuntoisuuden ja rapistumisen seurauksena päätettiin kirkko lakkauttaa vuoden 1838 kun päästiin muuttamaan uuteen sairaalaan Unioninkadulle. Töölön sotilashospitaalin ja kirkon tarpeisiin perustettiin oma hautausmaa Taivallahteen vuonna 1826. Tätä ennen hautaukset oli tehty nykyisen Vanhankirkon puiston länsireunaan. Viaporin kallioisuuden vuoksi hautaukset jouduttiin suorittamaan mantereelle, Lapinlahdenniemen Ruoholahden puoleiselle reunalle.

VIAPORIN LINNOITUKSEN SOTILASKIRKKO JA SEURAKUNTA

ORTODOKSISUUDEN ALKU VIAPORISSA

Suomen rannikon turvallisuudeksi alkoivat ruotsalaiset rakentamaan 1700-luvun puolivälin tuntumassa linnoituksia Hankoon Sveaporiin ja Loviisan Svartholmaan. Sveaporissa eli Viaporissa oli jo Ruotsin Vallan aikana Susisaaressa kirkko. Venäläisten otettu Helsingin ja Viaporin haltuunsa keväällä 1808 alkoi kirkollinen toiminta syksyllä. Kirkolle lähetettiin antiminssi palveluksien toimittamista varten joulukuun lopulla 1808. Antiminssin oli vihkinyt Pietarin metropoliitta Ambrosius 17.12. samana vuonna.

Tästä piispallisesta luvasta alkaa Aleksanteri Nevskin kirkon toiminta. Alkuun jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset pidettiin linnoituksen satamahallinnon tiloissa. Pyhälle Aleksanteri Nevskille pyhitetty väliaikainen kenttäkirkko sai tilat kruununlinna Ehrensvärdin itäisen siiven 2.kerroksesta vuonna 1813. Sisäänkäynti oli pihanpuolella ulkoseinässä olevien portaiden kautta. Siellä ollut iso sali oli jaettu väliseinällä kahteen osaan. Näistä toiseen sisustettiin kirkko. Ikonostaasi rakennettiin kehikolle pingotetusta kankaasta, maalattiin ja koristeltiin, johon ikonit ripustettiin paikoilleen. Tilan kapeudesta johtuen jätettiin kuvaseinästä pois eteläinen sivuovi. Vaatimattomasta alusta huolimatta perustettu kirkko sai pian huomiota ja lahjoituksia uskovaisilta ja pietarilaisilta tukijoiltaan, näistä merkittävin huomionosoitus oli Aleksanteri Nevskin Lavran lahjoittama antiminssi nyt jo toinen ja joitakin sakraaliesineitä. Väliaikaiseen kirkkoon saatiin 5 kelloa Amiraliteetin talousosaston varastosta Pietarista. Linnoituksen kirkolle oli määrätty vakinainen papisto vuodesta 1808 lähtien. Kirkkoa käytti noin 1500 hengen seurakunta. Vuosina 1817-19 kirkon diakonina toiminut Aleksander Malozemov (s.1790) vihittiin papiksi ja toimi sen jälkeen Merikasarmissa sijaitsevan Petrovskin jalkaväkirykmentin pappina. Vuonna 1827 hänestä tuli seurakuntamme ensimmäinen esimies. Räävelin piispa, metropoliitta Nikanor vihki 14.lokakuuta 1827 Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Seuraavana päivänä esipaimen soudettiin seurueineen Viaporiin toimittaen kirkossa palveluksen. Viaporin Aleksanteri Nevskin kirkon alaisuuteen vuodesta 1812 alistettiin kaikki Etelä Suomessa toimivat sotilaskirkot. Tämä tilapäistiloissa toiminut kenttäkirkko lakkautettiin keväällä 1854.

VIAPORIN LINNOITUKSEN KIRKKO

Alusta lähtien venäläisillä oli ajatus rakentaa varsinainen kirkkorakennus Viaporin linnoituskaupunkiin. Tästä näyttää olleen suunnitelmia jo vuonna 1808, sillä Ruotsin Valtionarkistossa on säilynyt piirustusluonnoksia kahta kirkkoa varten. Näistä kumpikaan ei toteutunut. Seuraavan kerran kirkon suunnittelu otettiin esille 1820, jolloin tehtiin suunnitelmia uudesta kasarmikokonaisuudesta. Kasarmi suunniteltiin 3000 sotilaan majoittamiseen. Tämä kasarmi olisi sijoittunut samoin kuin ruotsalaistenkin suunnitelmissa Kruunulinna Ehrensvärdin pohjoispuolelle. Näin olisi saatu näiden väliin iso paraatikenttä, jonka keskiakselille suunniteltiin basilikakirkkoa kaksine erillisin kellotornein ja kirkkotarhoineen. Tämä mahtava kasarmi-kirkkosuunnitelma mainitaan kahdessa painetussa julkaisussa C.L.Engelin suunnittelemaksi. On olemassa lähteitä, joissa mainitaan suunnittelua tarjotun Engelille ja joissain hänen kirjeissään on siihen viitteitä. On tutkijoita ja painettuja lähteitäkin, jotka eivät vahvista tätä projektia Engelin suunnittelemaksi. Käytössäni olevat tiedot ja piirustukset viittaavat siihen, ettei Engel ollut tuon kasarmi- ja kirkkoprojektin suunnittelija. Mikäli tuo suunnitelma olisi Engelin olisi siitä varmasti mainittu hänen töistään kertovassa juhlanäyttelykirjassa. Museovirastossa säilyneissä piirustuksissa ei myöskään mainita Engeliä.

Käytössäni olevat Venäjän sotahistorian arkiston aktit "fondi 827 aktit 84 (4.1837-.2.1839) suunnitelman tekijöiksi mainitaan arkkitehdit Aleksander Bryllow (1798 -1877) ja Konstantin Ton (1794-1881). Myöskin hänen elämäkertakirjassaan "T.A.Slavina: Konstantin Ton, Leningrad 1989," mainitaan luettelossa hänen suunnitelmastaan vuodelta 1820, projekti muinaiskristillisestä basilikan muotoisesta ortodoksisesta kirkosta, mutta sijoituspaikkakunnasta ei ole mainintaa. Kuuden vuoden rakennuskustannuksiksi laskettiin 278.688 ruplaa. Suunnitelmat oli vahvistettu 29.12.1820. Suunnitelmien peruuntumiseen syitä voi vain arvailla, ne olivat joko taloudellisia tai hallinnollisia. Slavinan kirjassa mainitaan vuodelta 1836 Tonin suunnitelleen Viaporiin Vladimirin kirkkoa ja kasarmeja. Arkkitehtejä pyydettiin tekemään uusi edullisempi ehdotus kirkon osalta vuonna 1837. Nyt paraatipihaan suunniteltiin viiksi kupolista vanhavenäläistä keskeiskirkoa. Työt oli tarkoitus aloittaa seuraavana vuonna kolmen vuoden projektina, mutta rahapulan vuoksi rakentaminen siirtyi jälleen yli kymmenellä vuodella. Rakennushankkeesta ei kuitenkaan luovuttu, vaan asiaa eteni Insinöörihallinnossa. Arkkitehti Tonilta pyydettiin 1848 parannetut piirustukset hänen aiemmin suunnittelemastaan kirkosta. Uuden kirkon piirustukset pohjautuivat hänen moniin Moskovaan ja Pietariin suunnittelemiinsa kirkkoihin. Hänen merkittävin kirkkotyönsä on Moskovassa Kristus Pelastajan kirkko rakennettu vuosina 1837-83.

Ton laatimat piirustukset Viaporin kirkosta tulivat insinöörihallintoon, jossa insinöörit tekivät yksityiskohtaisemmat työpiirustukset ja laskelmat. Keisari Nikolai I on hyväksynyt piirustukset vuonna 1848. Vastaavaksi arkkitehdiksi Viaporiin töitä valvomaan määrättiin pietarilainen arkkitehti Ivan Varnek (1819-1877), myös hänen ehdotuksestaan suunnitelmiin tehtiin joitakin korjauksia. Varnek suunnitteli myös lopullisen kirkon sisäinteriöörin. Viiden vuoden rakennusprojektin urakoi helsinkiläinen kauppias Johan Lindroos 76.313 ruplan kustannuksilla, jotka otettiin Venäjän valtion varoista. Ennen kuin päästiin varsinaisiin rakennustöihin, piti tulevan kirkon paikalta siirtää ja purkaa useiden linnoituksen marketanttien (sotilaskauppiaiden) talot. Kapakkansa kirkon tieltä joutui siirtämään myös oluttehtailija Nikolai Sinebrychoff.

KIRKON RAKENTAMINEN

Rakennustyöt aloitettiin 29.3.1849 ympäristön raivaamisella ja maapohjan kaivamisella perustuksia varten. Kirkko tehtiin graniittiperustalle punatiilestä ja rapattiin molemmin puolin. Tasasivuisen kirkon holvattua kattoa ja keskuskupoli kannattaa neljä pylvästä. Pohjoissivulla puolipyöreä apsis, eteläsivulla pääsisäänkäynti ja sivuilla nk. kesäsisäänkäynnit. Ulkoseinät jaettiin puolipilariryhmillä osiin, jotka päättyivät kirkon seinää kiertävään friisilistaan, jonka yläpuolella kiertää nk. kokosnikkikuviokentät. Koristelua oli myös tornien seinissä sekä ovien ja ikkunoiden kehyksissä. Korkeutta kirkolla oli ristinhuippuun 19 3/4 syltä, pituutta 15 syltä 2 jalkaa ja leveyttä 10 syltä 3 jalkaa. Alttari on kohotettu 6 askelmaa korkeammalle kirkkosalia, jonka alle kellariin tehtiin kuumailmalämmitysjärjestelmä. Alttarissa on lisäksi kamina veden lämmittämistä ja hiilien saamiseksi suitsuttamiseen. Lattia päällystettiin virolaisilla kalkkikivilaatoilla. Kuorolehteri sijoitettiin pääsisäänkäynnin yläpuolelle, josta pääsi myös kulmatorniin, minne pienet kellot oli asennettu. Alkuperäinen ulkoväritys olivaaleanharmaa vakoisin pilasterein ja friisilistoin. Peltikatto ja kupolit harmaanvihreät. Kullatut rautaristit valmisti Nobel-tekniikka Pietarissa.

Sisäväritykseltään kirkko on vaalea, puuosat sävytetty tammea jäljitellen. Valkoinen kullattu ikonostaasi hankittiin Pietarista 10.000 ruplalla. Kuvaseinä oli nelikerroksinen, jossa kahdessa rivissä kokovartaloikonit ja välissä juhlapäiväikonit, ylimpänä iso Ehtoollisikoni. Taidemaalari ja akateemikko Vitali de Gronckelilta (1820-1890) tilattiin 23 maalausta. Loput maalasivat Pietarin taideakatemian oppilaat Pavel Ikovin (1828-1875) johdolla. Tilattujen ikonien hinnaksi tuli 7100 ruplaa. Kirkon valaistukseen hankittiin vaskinen 54 kynttilän kattokruunu. Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkon rakennustyöt kestivät 5 vuotta, se valmistui keväällä 1854 ja otettiin välittömästi käyttöön. Saman vuoden elokuun 30 päivä kirkko vihittiin Pyhän Aleksanteri Nevskin reliikkien siirtämisen muistolle.

KIRKON KAUNISTAMINEN

Kirkon valmistuttua alkoi sisustaminen ja kaunistaminen. Uuteen kirkkoon saatiin antiminssi huhtikuun lopulla 1854. Vanha kenttäkirkko aikainen antiminssi pyydettiin lähettämään linnoituksen sairaalakirkkoon. Armeijan varoilla hankittiin Pietarista sakraaliesineitä, lampukoita, lattiakynttelikköjä, ikoneita, kirkkotekstiilejä. Ajan mittaan pyhäkkö sai merkittäviä lahjoituksia. Huomattavimmista lahjoituksista mainittakoon 6 isoa lattiakiotaa joissa näyttävät ikonit hopea riisoin. Nämä lahjoitukset tulivat linnoituksen komentajilta ja joukko-osastojen upseereilta. Arvokkaina lahjoituksina saatiin kaksi hopeista ikonianaloogia joissa toisessa Aleksanterin ja toisessa Smolenskilaisen Jumalanäidin ikoni molemmat hopeariisoin. Merkittävin lahjoitus saatiin 1885 jälkeen kun saatiin pyhien Moskovan metropoliittojen Pietarin, Joanin ja Filipin reliikit. Ne oli sijoitettu viiksi kupoliseen kirkon muotoiseen kullattuun hopealippaaseen, jota pidettiin Pyhälläpöydällä. Vuosien mittaan seurakuntalaiset lahjoittivat erilaista esineistöä, tekstiilejä, ikoneita ja rahaa.

Viaporin Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko oli aikanaan Suomen suuriruhtinaskunnan parhaiten sisustettu ja kaunein kirkko.

KIRKOLLINEN TOIMINTA

Pysyvän jumalanpalveluspaikan valmistuttua linnoitukseen vakiintui myös Viaporin Aleksanteri Nevskin sotilasseurakunnan toiminta. Sotilasseurakunnalla oli armeijan varoilla palkattu rovastin arvoinen esipappi sekä pappi ja diakoni. Vuodesta 1868 lähtien myös kolme psalminlukijaa. Kirkon palvelijoina, ponomarina ja isäntänä toimivat alemmat sotilasvirkamiehet. Kirkkokuoro koottiin linnoituksen lapsista, sotilaista ja seurakuntalaisista. Kirkon vanhimpana (starostana) toimi yleensä joku linnoituksen varakas kauppias. Kirkkoleivänpaistajina toimivat yleensä pappien lesket. Kirkon papisto ja virkamiehet pitivät linnoituksessa alkeiskoulua ja ylemmäntason opinahjoa. Lisäksi linnoituksessa toimi lastentarha ja kirkon yhteydessä pienimuotoinen hengellis‑siveellinen kirjasto. Seurakunnan kirkonkirjoja on alettu pitää vuodesta 1812, käsittäen lähes kaikki kirkon piirissä tapahtuneet palvelukset ja toimitukset. Säännöllisten jumalanpalvelusten lisäksi papisto toimitti palvelukset tsaariperheen juhlapäivinä ja linnoituksen vuosijuhlassa. Myös henkilökohtaisten palvelusten toimittaminen tuotti papeille paljon työtä, koska sotilaat olivat ympäri laajaa keisarikuntaa, joutui pappi pyynnöstä pitämään yhteyttä omaisiin ja varsinkin kuoleman tapauksissa omaisten etsiminen oli työlästä. Papiston palkkaan kuului rahaa ja luontaisetuina asunto lämpöineen ja valaistuksineen sekä sotilaspalvelija. Linnoituksessa kuolleet seurakuntalaiset, papisto ja sotilaat kuljetettiin mantereelle ja haudattiin Lapinlahden tai Taivallahden hautausmaihin. Seurakunnalle suunniteltiin hautausmaata vuonna 1873 Santahaminan saarelle, joka ei kuitenkaan toteutunut.

SEURAKUNNAN PAPISTO

Seurakunnan toiminnan alusta lähtien on Viaporin sotilasseurakunnalla ollut oma papisto, johonka on kuulunut esipappi eli rovastin arvoinen seurakunnan esimies, toinen pappi, diakoni ja myöhemmin psalminveisaaja. Myöhemmin diakonin virka lakkautettiin ja muutettiin toisen psalminveisaajan tehtäväksi. Armeija kustansi papiston palkan, joka käsitti rahapalkan, asunnon, lämmön, valaistuksen ja sotilaspalvelijan. Vuoden 1888 mukaan rahapalkka esipapilla oli 687, ja ruokaraha 546, papilla palkka 366 ja ruokaraha 366 ruplaa, diakonilla rahapalkka 312 ja ruokaraha 183 ruplaa, esilukijalla vuosikorvaus 240 ruplaa. Henkilökohtaisista toimituksista seurakuntalaiset maksoivat papeille pientä korvausta. Useimmat papeista olivat saaneet pappisseminaareissa tai hengellisissä akatemioissa. Papistoa palkittiin ansioittensa mukaan kirkollisilla huomionosoituksilla. Myös keisarin myöntämiä huomionosoituksia sai sotilaspapisto. Papisto valvoi seurakunnan hengellissiveellistä elämää linnoituksessa. Myös opetustoimintaan papisto osallistui, pitämällä uskontotunteja linnoituksen lapsille ja myöskin sotilaille. Toisen papin tehtäviin kuului jumalanpalvelusten toimittaminen pääkirkon ulkopuolisissa kirkoissa ja tilaisuuksissa. Sotilasseurakunnan talous oli suhteellisen vakaa, sillä tuloja saatiin kynttilöiden myynnistä ja lahjoituksista. Varoja kertyi jopa talletettavaksi Pietariin valtionpankkiin. Kirkon kiinteät kulut kuten lämmityksen ja korjaukset maksettiin sotalaitoksen varoista.

LINNOITUKSEN MUUT ORTODOKSISET KIRKOT

Venäläiset muodostivat Pikku Mustasaaresta sairaalasaaren. Sairaalan tarpeita varten tarvittiin myös kirkko. Tällaisesta on kolme mainintaa. Saareen oli rakennettu 1822 ruumishuone / kappelirakennus. Tässä oletetaan toimineen kirkon. Käytössäni olevista asiakirjoista ei löydy mainintaa kirkon toiminnasta tässä rakennuksessa. Ensimmäinen varsinainen kirkko löytyy 1835 vanhimmasta sairaalarakennuksesta. Se toimi täällä, kunnes valmistui uudempi sairaalarakennus, jonka kolmanteen kerrokseen kirkko siirrettiin. Kirkkoon hankittiin vaatimaton puinen ikonostaasi. Esineistö saatiin lakkautetusta Aleksanteri Nevskin kirkosta, joka oli toiminut Kruunulinna Ehrensvärdin itä siivessä. Esineistö siirrettiin kesällä 1854 sairaalakirkon käyttöön. Kirkko oli pyhitetty Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistolle. Eräissä kenraalikuvernöörin kirkkoa koskevissa asiakirjoissa mainitaan, että lakkautetusta sairaalakirkosta oli siirretty alttarin esineistö vuonna 1881 uudelleen sisustettavaan kenraalikuvernöörin kirkkoon. Linnoitukseen sijoitettiin 197.Lesnoin (metsä-) jalkaväkirykmentti vuonna 1910. Heidän Aleksanteri Nevskille pyhitetty kenttäkirkkonsa oli perustettu ennen Viaporiin tuloaan vuonna 1903. Kenntäkirkollisesta toiminnasta antaa vahvistuksen antminssai jonka on vihkinyt Moskovan ja Kolomnan metropoliitta 1904. Tähän piispan siunaamaan liturgian toimittamista varten annettuun antiminssiliinaan ei ole merkitty kirkkoa tai seurakuntaa, joten se viittaa matka- tai kenttäkirkko käyttöön. Tämä Suomenlinnan museon varastosta löydetty reliikillä varustettu antiminssa tulisi säilyttää kirkossa. Moniin linnoituksen rakennuksiin on mainittu suunnitellun kirkkoja ja niitä varten on tehty suunnitelmia ja piirustuksia. Tällaisia löytyy mm. Tenalji von Fersenin pumppuhuoneesta ja Kruunulinna Ehresvärdin läntisestä siipirakennuksesta. Kumpaankin näihin on tehty lähes samanlainen ikonostaasisuunnitelma. Linnoituksessa vaihtuvien joukkojen tarpeisiin on jouduttu sisustamaan tilapäisiä kirkkotiloja. Tätä tukee sekin, että Suomenlinnasta sen kasarmeista on kerätty talteen yksittäisiä kankaalle maalattuja uskonnollisia kuvia vuonna 1918.

KIRKON ARKEA JA JUHLAA

Kirkon valmistuttua myös seurakunnan toiminta vilkastui. Sotilaiden määrä vaihteli 2000-7000 mieheen ja seurakunnan kirjoissa olevia siviiliasukkaita oli noin 100. Koska rakentaminen oli tapahtunut edullisesti, niin kirkkoa jouduttiin korjaamaan melkein heti sen valmistuttua. Myös ympäristön kohentamiseen kiinnitettiin huomiota. Kriminsodan seurauksena jouduttiin kirkon ulko- että sisätiloja korjaamaan. Kirkon ulkoiset sotilaallista ilmettä haluttiin lisätä vuonna 1866, jolloin rakennettiin kirkon ympärille ruotsinvallan aikaisista tykinpiipuista ja vanhoista salmien sulkuketjuista aita. Aidan tolpat muodostettiin kolmen piipun ryhmästä, jotka yhdistettiin ristiin riippuvilla ketjuilla. Aidan tolppien päissä vuorottelivat kullatut ristit ja kaksipäinen kotka. Vastaavan lainen aita on Pietarissa entisen Preoprazenskin sotilaskirkon ympärillä. Krimin sodan johdosta linnoituksen pommituksissa kuolleiden upseerien ja matruusien nimet kaiverrettiin marmoritauluihin, jotka sitten sijoitettiin kirkkoon. Vuonna 1871 korjattiin ulkoseinien rappausta ja väritykseksi tuli helmenharmaa. Sisämaalaus tehtiin vuonna 1873 sen suoritti insinööri Heller 1624 ruplan urakalla. Keisarin vierailun johdosta vuonna 1876 ulkorappausta jälleen korjattiin ja nyt kirkko sai hiekanruskean värin pintaansa. Samana vuonna hankittiin suuri 336 kg painava kristallikruunu. Vuonna 1887 valettiin kirkon varoilla Moskovan Suomen tehtaalla 408 puutaa (6528 kg) painava kello johonka metalli oli saatu Tykistökomennuskunnan lahjoittamista kolmesta mönssäristä. Kelloa varten rakennettiin kivinen kellokatos vuosina 1886-87 kirkon sivustalle. Sotilas- ja merivoimien esipappi esitti pyhälle Synodille, että Viaporin Aleksanteri Nevskin kirkko korotettaisiin pääkirkon asemaan. Näin tapahtuikin toukokuun 18 päivänä 1891.

Alttariin ostettiin 1905 valkoiset marmoriset kultakoristeiset Uhri- ja Pyhäpöytä. Romanov-suvun viettäessä 300-vuotuisjuhliaan vuonna 1913 tehtiin kirkossa korjaus ja maalausremonttia. Juhlia varten kirkon sivuseinille pystytettiin suuret V. Prsevusktin maalaukset kooltaan 7,5 x 9,5 m. Maalauksien aiheet käsittelivät Venäjän historiaa, toiseen oli kuvattu pyhittäjä Sergei Radonezilainen siunaamassa suuriruhtinas Dimitri Donskoin Kulikovon taisteluun vuonna 1380. Toinen maalaus liittyy Aleksanteri Nevskiin, siinä metropoliitta Kirill siunaa ruhtinas Aleksanteri Nevskiä hänen palatessaan ruotsalaisia vastaa Suomeen tehdyltä sotaretkeltä vuonna 1256. Viaporin viimeisin suuri vierailu koettiin, kun Hänen keisarillinen Majesteettinsa Nikolai II (1868-1918 virassa 1894-1917) vieraili linnoituksessa 25 päivänä helmikuuta 1915. Hänet otettiin kello 12 juhlallisesti vastaan kirkossa. Hallitsija tutustui pyhäkköön ja suvaitsi piirtää nimensä korkea-arvoisten vieraskirjaan. Hänelle selostettiin linnoituksen puolustus ja lopuksi hän tarkasti paraatijoukot.

ESINEISTÖ

Kirkon esineistö kertoo tutkijalle paljon menneisyydestä, seurakuntalaisista sekä kirkollisten esineitten valmistajista aina Pietaria ja Moskovaa myöten. Uskovaiset ovat aina halunneet lahjoittaa kirkolle lahjoja, esirukouksista, mutta myös kiitokseksi saadusta avusta korkeimmalta. Keisarivallan aikana varsinkin tsaarit, heidän perheensä ja sukulaisensa tekivät lahjoituksia kirkoille, myös sotilaskirkoille. Moskovan ja Pietarin paikalliset kauppiaat lahjoittivat esineistöä rakennettaviin pyhäkköihin. Upseerikunta, sotilasvirkamiehet ja joukko-osastot osoittivat paikallisille varuskuntakirkoille kiintymyksensä erilaisten lahjoitusten myötä. Ei pidä unohtaa myöskään tavallisia uskovaisia, sillä he antoivat vähistään liikenevät kopeekkansa, joilla kirkkoa ja papistoa ylläpidettiin, varsinkin siviiliseurakunnissa.

Tähän katedraaliluokkaa olevaan kirkkoon hankittiin ja saatiin lahjoituksena paljon esineitä. Monet näistä jalometallisuutensa vuoksi olivat arvokkaita ja omasivat lahjoittajansa kautta mielenkiintoisen historian.

Vuonna 1918 luetteloidusta noin 700 esineestä on nyt vain häviävän pieniosa tallella. Silloisten hyvin laadittujen kirkon omaisuusluetteloiden pohjalta on mahdollistanut nyt tutustumisen silloisiin lahjoittajiin ja heidän suhteestaan kirkkoon.

ALEKSANTERI NEVSKIN KIRKON VIIMEISET VAIHEET

Tiedot Viaporin linnoituksen kirkon olosuhteista vuosina 1917-18 ovat epätarkkoja. Jumalanpalvelustoiminta on ilmeisesti lakannut keväällä 1917, vuoden lopussa poistui viimeinen pappi. Tässä yhteydessä kirkon arvokkain sakraaliesine reliikkilipas vietiin Neuvosto-Venäjälle. Kirkko jäi nyt ilman hallintaa ja valvontaa. Tänne jääneet seurakunnan siviilijäsenet yrittivät valvoa ja hoitaa seurakannan omaisuutta. Vuoden 1917 lopulla Suomen Kreikkalais-Katollinen kirkko anoi kaikkien entisten sotilaskirkkojen omaisuutta haltuunsa, kuitenkaan sitä saamatta. Silloinen Senaatti perusti Sotasaalis-Keskusosaston, joka otti haltuunsa kaiken venäläisen omaisuuden. Kyseisen viraston käskystä paikalliset poliisiviranomaiset kävit ottamassa valtion huostaan entiset sotilaskirkot, hautausmaat, koulut, kirjastot ja muun kirkollisen omaisuuden näin tapahtui myös Viaporissa 17.4.1918. Kirkko nimettiin saman vuoden toukokuun 12. päivänä luterilaiseksi sotilaskirkoksi. Päätöksen johdosta pyhäkkö tyhjennettiin ortodoksisista kirkollisista esineistä. Ikonostaasi katkaistiin keskeltä kahtia, alaosan ikonit vietiin varastoon, kuvaseinän yläosa sijoitettiin alttariksi apsikseen, siten että taakse jäi tilaa pienelle sakastille.

Ulkoisesti rakennus koki muutokset vuoden 1919 jälkeen, tällöin pienten tornien kupoliosat poistettiin.

Suuren kupolin kullattu kattoristi muutettiin luterilaiseksi ja kirkonkellot siirrettiin Helsingissä olevaan Turun kasarmin varastoon, jonne oli koottu muidenkin suljettujen sotilaskirkkojen kelloja. Kelloja myytiin sitten 5 markan kilohinnalla luterilaisille seurakunnille. Lopullisen kohtalonsa tämä kaunis ja merkittävä kirkko koki silloin, kun sitä arkkitehti Einar Sjöströmin piirustusten mukaan vuonna 1928 alettiin muuttaa täysin uuteen ulkomuotoon. Näin hävitettiin yksi maamme arkkitehtuuriltaan arvokkain ortodoksinen kirkko. Olisi mahtava näky ja portti mereltä Helsinkiin, jos kirkko tervehtisi Suomenlinnan vallien yllä Euroopasta tulijaa.

ESINEISTÖN KOHTALO

Kun katedraali tyhjennettiin 1918 se tapahtui nopeassa tahdissa. Ensiksi esineistö siirrettiin linnoituksen tiloihin, josta ne edelleen siirrettiin Sotasaalis-Keskusosaston varastoon Kaasutehtaankadulle Sörnäisiin. Esineistöä otettiin silloisen Muinaistieteellisen Toimikunnan haltuun, joka oman osuutensa siirsi jälleen Suomenlinnaan, tarkoituksenaan perustaa sinne ortodoksinen museo. Tästä esineistöstä osa myytiin 1927l Opetusministeriön päätöksellä Yksityiselle Kreikkalais-Katoliselle seurakunnalle. Toimikunta luetteloi kaikki esineet ja nimesi ne luterilaisen terminologian mukaisesti. Esineistö, joka jäi kaasutehtaan varastoon yhdessä toimikunnan esineistön kanssa, kiinnosti Suomen Kreikkalais-Katolista Kirkollishallitusta ja Helsingin Kreikkalais-Katolista seurakuntaa. Yhdessä nämä anoivat esineistöä Suomen valtiolta itselleen. Seurauksena oli pitkäaikainen kiista Opetusministeriön ja edellä mainittujen tahojen kanssa. Asia johti jopa oikeustoimiin ja Opetusministeriö joutui puuttumaan asiaan päättäväisesti ratkaisun saamiseksi. Kirkollishallitus sai esineistöä 1927 ja 1929, jolloin esineistöä siirrettiin Sortavalaan ja Laatokan Valamoon. Helsingin seurakunnan piti luovuttaa se kirkollinen omaisuus, jonka se oli saanut kaupungin sotilaskirkoista. Tästä omaisuudesta vain osa siirtyi Kirkollishallituksen hallintaan. Aleksanteri Nevskin kirkon rahavarat, jotka olivat kirkon kassassa, katosivat vallankumouksen melskeissä. Ne 15.800 ruplaa, jotka oli sijoitettu Venäjän valtionpankkiin, jäivät uudelle valtiolle.

Viaporin kirkon historiasta ja asiakirjoista saisi koottua oman kirjan. Tämä on vain pääpiirteittäinen kertomus kirkon historiasta.

KAUPUNGISSA TOIMINEET SOTILASKIRKOT

SOTILASSAIRAALAN KIRKKO

Töölön sotilashospitaalin rakennusten rapistumisen myötä tuli ajankohtaiseksi etsiä uusi paikka sairaalatoiminnan jatkamiseksi. Venäläisten sotilasvirkamiesten katseet kääntyivät kaupunginkeskustassa, Unioninkadun varrella sijaitsevaan kanttonistikouluun. Helsingin empiresuunnittelija arkkitehti C. L. Engel (1778-1840 virassa1816-1840) oli piirtänyt 300 oppilaalle tarkoitetun kanttonistikoulun Unioninkadulle vuonna 1820. Koulutalon rakennustyöt kestivät kolmisen vuotta. Tätä varten pyydettiin arkkitehti Engeliltä muutospiirustukset koulun muuttamiseksi sairaalaksi. Sotilashospitaalin tiloihin päätettiin järjestää myös kirkko. Engel suunnitteli kirkon sairaalan Unioninkadun varteen sijoittuvan päärakennuksen toiseen kerrokseen pihanpuolelle. Ensimmäinen suunnitelma on vuodelta 1835, jolloin kirkko oli merkitty kyseisen rakennuksen eteläpäätyyn, kahteen pienehköön huoneeseen. Toimiko kirkko näissä tiloissa, ei ole tiedossa. Vuosien 1835-43 välillä kirkko on sijoitettu saman rakennuksen pihanpuoleiselle sivulle, alttarin ollessa pohjoiseen. Esitys kirkon sijoittamisesta isompaan tilaan tuli armeijan ja laivasto esipapilta. Hanketta puolsi kenraalikuvernööri ruhtinas Aleksander Mensikov (1787-1869 virassa 1831-1855). Rakennustöitä valvoivat pappi Savva Andrutski ja sotilasrakennusten tarkastaja alikapteeni Ivan Harlaamov. Yksikerroksisen, valkoisen kultakoristeisen ja koristeleikkauksin tehdyn ikonostaasin suunnitteli arkkitehti C. L Engel. Kankaalle maalatut ikonit maalasi taiteilija Jegor Lang. Tätä ikonostaasia esittävän piirustuksen on oletettu esittävän Kruunulinna Ehrensvärdin itäsiiven kirkon ikonostaasia. Pidän tätä kyseistä piirustusta kuitenkin sotilassairaalan ikonostaasina, sillä kalusteluettelotiedot, seurakuntalaisen muistikuva ja rakenteellinen sijoittelu puoltaa väitettäni. Sisämitoiltaan kirkko oli 26 arsinaa pitkä ja 10.5 versokkaa leveä. Kirkko oli hyvin varustettu, siihen oli saatu esineistöä ja puvustoa lahjoituksena sekä hankittu armeijan ja laivaston kirkollisten esineiden varastosta Pietarista. Upseereilta saatiin lahjana arvokas Kristuksen hautakuva eli plasenitsa, kirkollisia astioita, kirkkoliput ja iso hopeinen kynttilänjalka. Rakennuksen katolle pihan puolelle tehtiin kellokatos kuudelle kellolle. Oletettavasti isommat kellot saatiin vasta myöhemmin, sillä ne on valettu vuonna 1884.

Arkkipiispa Antoni (1846-1912 virassa 1892-98) vihki vuonna 1894 uuden antimissin kirkkoon. Tehtiinkö tällöin kirkkoon remontti vai liittyykö uuden antiminssain saaminen sairaalakirkon alaisuudessa olevan Turun kasarmin kirkon siirtoon ja uudelleen vihkimiseen? Papinpalkka oli vuodessa 300 hopearuplaa ja 100 ruplaa ruokarahaa, ja luontaisedut ja sotilaspalvelija. Kirkonpalvelijalle, ponomarille annettiin valtion, invalidille kuuluva korvaus, eli asunto, valaistus ja lämpö. Papille oli varattu asunto sairaalarakennuksen rakennuksen ensimmäisestä kerroksesta pohjoispäästä. Sairaalakirkon seurakuntaan kuului noin 100 sairaalan työntekijää ja ne sotilashenkilöt, joilla ei ollut omaa seurakuntaa kaupungissa. Kirkkoa käyttivät myös kaupungin ortodoksit, varsinkin suurina juhlina kun vastapäiseen Pyhän kolminaisuuden kirkkoon ei mahtunut. Kirkko pyhitettiin Kaikkien Murheellisten ilo - ikonin muistolle. Itsenäisenä sotilassairaalaseurakuntana sairaalakirkko toimi vuodet 1835 -1917. Tämän kirkon yhteyteen perustettiin vuonna 1835 kotikirkko Turun kasarmiin. Sairaalan toiminta päättyi vuoden 1917 loppupuolella. Tämän jälkeen kirkko jäi ainoastaan kaupungissa asuvien seurakuntaan kuuluvien jäsenten huostaan. Suomalaiset viranomaiset ottivat kirkon haltuunsa sotasaaliina keväällä 1918 ja saman vuoden kuluessa kirkko tyhjennettiin irtaimistosta. Kellotorni purettiin vuonna 1925. Rakennuksen katolla olut risti siirrettiin lääketieteelliseen museoon. Kirkon ikonostaasi ja kellot siirrettiin Sotasaalis-Keskusosaston varastoon. Suurin osa sakraaliesineistä pakattiin arkkuihin ja sijoitettiin vastapäätä olevaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon odottamaan siirtoa muualle. Sairaalakirkkoon oli jäänyt joitakin esineitä ja kirkon asiakirjoja. Muistitiedon mukaan kerrotaan nämä heitetyn kadulle, josta ne otettiin seurakunnan huostaan. Kirkosta on myös säilynyt muistikuvia, kuten kirkonkellojen soitto pyhäpäivinä ja suurina kirkkopyhinä. Tällöin soivat sairaalakirkon, Pyhän Kolminaisuuden, Uspenskin ja Viaporin Aleksanteri Nevskin kellot yhtaikaa, joka oli kuulijoihin tehnyt syvän vaikutuksen. Toinen muistikuva kertoo käynnistä lapsena kirkossa, jossa oli ollut matala aita erottamassa potilaat kirkkokansasta.

KASARMIKIRKOT

Maahan siirretyn sotaväen majoittaminen tuotti kaupungille ongelmia. Ensi alkuun upseeristo asui kaupunkilaisten kodeissa ja sotaväki tilapäisissä kasarmi- ja muissa majoitustiloissa. Helsingin tultua Suomen Suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi vuonna 1812, alkoi kaupungin asemakaavan ja julkisten rakennusten suunnittelu. Maahan siirrettävälle sotaväelle tarvittiin paljon majoitus- ym. tiloja, niin alkoi myöskin sotilasrakennusten suunnittelu ja rakentaminen. Samat ongelmat olivat myös muissa kaupungeissa, jonne venäläisiä sotilaita sijoitettiin. Aluksi väliaikaisiin majoitustiloihin varattiin jokin tila, jossa voitiin pitää jumalanpalveluksia. Tilan vakiintuessa sitä kutsuttiin kenttäkirkoksi tai kotikirkoksi. Uusien kasarmien valmistuessa niihin suunniteltiin erillinen kirkkotila tai kirkko.

MERIKASARMIN KOLME KIRKKOA

Ensimmäinen varsinainen kasarmialue suunniteltiin ja osin toteutettiinkin Katajanokalle. Tätä varten suunnittelu annettiin kaupungin johtavalle arkkitehdille. Vuoden 1816 jälkeen Engel suunnitteli monia julkisia rakennuksia, joista osa toteutui vasta Turun palon jälkeen. Merikasarmi suunniteltiin yhden rykmentin majoittamiseen. Ruotsinvallan aikaiselle tykkivarikkoalueelle suunniteltiin mahtava neljänrakennuksen kasarmikokonaisuus. Eteläiseen upseerikasarmiin suunniteltiin isoa kahden kerroksen korkuista varuskuntakirkkoa komealla ulkokupolilla. Työt alueella aloitettiin vuonna 1816. Ensimmäinen vaihe valmistui kolmenvuoden kuluessa. Tuo suurisuuntainen projekti jäi vain piirustuksiksi, sillä siitä valmistui vain osa. Valmistuneeseen miehistökasarmiin sijoitettiin Petrovskin jalkaväkirykmentti, heille sisustettiin kirkko toisen kerroksen erääseen komppaniasaliin. Kirkon juhlapäivästä 19.9.1820 kertoo saksalainen tutkimusmatkailija Friedrich Wilhelm Schubert. "Rikkaasti koristellun kasarmikirkon kauniissa salissa seurasin kreikkalaista jumalanpalvelusta, jonka kenttäpiispa toimitti keisarin nimipäivänä ja pyhän Aleksanteri Nevskin juhlana. Kauniisti laulava kuoro seurasi kannettavaa pyhää ristiä, sotilaita oli paljon. Kasarmi on kaunis kolmikerroksinen rakennus, se on osa uutta kaupunkia, jota laajasti suurin kustannuksin rakennetaan herra yliarkkitehti Engelin johdolla."

Tämä Aleksanteri Nevskille omistettu kirkko toimi näissä tiloissa vuoteen 1832, jolloin sinne sijoitettiin 1.suomalaisen meriekipaasin joukot.

Vuoden 1880 jälkeen Merikasarmin upseeri siipeen sijoitettiin uudelleen pieni ortodoksinen kotikirkko. Tämäkin oli pyhitetty tiettävästi Aleksanteri Nevskin muistolle. Kirkko oli alistettu Viaporin pääkirkon alaisuuteen. Ensimmäisen maailmansodan aikana 1915 perustettiin laivastolle pieni kotikirkko Merikasarmin upseerisiiven länsipuolella sijaitsevan punatiilisen pajarakennuksen yhteyteen. Tähän Aleksanteri Nevskille nimettyyn kirkkoon antiminssin vihki Kronstadtin piispa Feofan 21.8.1915. Kirkon esineistö ja ikonostaasi oli tiettävästi peräisin sotalaivasta. Vuoden 1918 alussa kirkon omaisuus siirrettiin turvaan seurakuntamme hautausmaan profeetta Elia kappeliin.

TURUN KASARMIN KAKSI KIRKKOA

Turun kasarmin rakentaminen tuli ajankohtaiseksi vuoden 1826 jälkeen, kun uudet suunnitelmat Katajanokan Merikasarmien käytöstä tehtiin, sillä Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskij (1786-1865 virassa 1823-31) ehdotti sinne sijoitetavaksi työ- ja ojennuslaitosta. Toisaalta oli keskusteltu, oliko meren läheisyydessä sijaitsevat kasarmit ja kostea meri-ilmasto terveellistä sotilaille. Venäläisen sotilasinsinöörikomennuskunnan arkkitehdit suunnittelivat tulevan Turun kasarmin rakennukset. Ne päätettiin sijoittaa Läntisen Viertotien tuntumaan Espoon tullin kohdalle, josta löytyi riittävän suuri tontti ja manööverikenttä. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1829 urakoitsijana Nikolai Sinebrychoff (k.1846). Kasarmin päärakennus otettiin käytöön vuona 1833. Kolmikerroksinen empiretyylinen kasarmi sijoittui nykyisen Lasipalatsin kohdalle, siten että, julkisivu oli Mannerheimintien puolelle.

Rakennuksen pääsiiven keskelle toiseen kerrokseen sijoitettiin poikittaissuunnassa ortodoksinen kirkko, joka myöhemmin muutettiin juhlasaliksi. Ulkoa päin tämä kohta missä kirkko erottui päätykolmiolla olevalla risaliitilla.

Tiettävästi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1835, se pyhitettiin suurmarttyyri Aleksandralle. Kirkko oli sotilassairaalan seurakunnan alaisuudessa. Esineistö kirkkoon hankittiin sotilashallinnon kirkollisten esineitten varastosta Pietarista. Kirkon historiasta voidaan mainita mm. Helsingin seurapiireissä suurta kohua aiheuttanut vihkiminen marraskuun 21 päivänä 1836. Silloin vihittiin tässä lähes uudessa kasarmikirkossa Hänen keisarillisen Majesteettinsa, ylijahtimestari, valtioneuvos ja ruhtinas Paul Demidov (1798-1840) ja keisarinnan hovineiti Eva Aurora Charlotta Stjernvall (1808-1902), myöhemmin Karamzin. Kerrotaan hääparin saapuneen Vanhasta kirkosta rattailla kasarmin pääovelle, josta sulhanen heikon terveytensä vuoksi kannettiin kirkkoon.

Kirkkon siirtämistä samalle kohtaa kasarmia kolmanteen kerrokseen oli suunniteltu vuodesta 1847 lähtien, jonne se sitten sisustettiin vuonna 1894. Pohjaratkaisultaan tila oli samankokoinen kuin toisessakin kerroksessa. Kauneutta ja ilmavuutta uusi kirkkotila sai kaariholvikatosta ja joonialaisista pylväistä. Yksikerroksinen kokkovartalokuvainen ikonostaasi siirrettiin alakerran kirkosta. Alttaria hieman pienennettiin ja kliirosia vastaavasti suurennettiin edelliseen verrattuna. Vuonna 1908 kirkkoa vielä laajennettiin, tällöin sen yhteyteen liitettiin makuusali pohjoissivulta, näin sinne mahtui nyt 700 rukoilijaa. Piirustusten mukaan katolle oli suunniteltu pyöreä kupolinen torni. Se rakennettiin kuitenkin kirkon eteläsivulla olevan portaikon yläpuolelle.

3. suomenmaalainen tarkka- ampujarykmentti oli perustettu vuonna 1892. Turun kasarmiin se sijoitettiin vuonna 1908. Rykmentillä oli käytössään Tihvinän Jumalanäidin-ikonille omistettu matkakirkko. Tiettävästi tämä kirkko liitettiin nyt rykmentin käytössä olevaan kasarmikirkkoon. Ensimmäisen maailmansodan aikana 1914 rykmentti komennettiin rintamalle ja kirkon käyttö jäi kovin vähäiseksi. Helsingin valtauksessa 12.4. 1918 saksalainen joukko-osasto, joka tuli pohjoissuunnasta ampui kranaatteja kohti kasarmia, näistä syttynyt tulipalo tuhosi kasarmin kirkkoineen. Valokuvan perusteella kirkko romahti seuraavaan kerrokseen. Kaikki kirkon asiakirjat tuhoutuivat tässä yhteydessä. Kerrotut tiedot perustuvat sotilashallinnon esipapin antamiin raportteihin ja insinöörikomennuskunnan rakennusasiakirjoihin sekä piirustuksiin.

KAARTIN KASARMIN KIRKKO

Kaupungissa sotaväen majoittaminen oli erittäin vaikeaa. Sotilaita oli majoitettu ruotsinvallan aikaisiin puisiin kasarmeihin ja upseeristoa porvariston ja kauppiaiden koteihin. Venäläisiä sotilaita varten oli aloitettu Merikasarmin rakentaminen 1816 Engelin suunnitelman mukaisesti. Tarvittiin myös uudet tilat suomalaisista sotilaista muodostettavalle opetuspataljoonalle, myöhemmin Kaartin rykmentille. Tätä varten arkkitehti Engelille annettiin tehtäväksi laatia uudet kasarmipiirustukset Uudenmaan esikaupunkiin. Suunnitelmat ja kustannusarviot olivat valmiina 1818. Keisari hyväksyi ne ja seuraavana vuonna päästiin jo rakennustöihin.

Uudenmaan torin (Kaartintorin) eteläreunaan valmistui upseerisiipi 1822. Venäläisen käytännön mukaan rakennettiin tähänkin kasarmiin kirkko, nyt poikkeuksellisesti luterilainen. Uuden asevelvollisuuslain tultua voimaan 1901, sen seurauksena suomalaisen sotaväen lakkauttaminen lopetti myös kirkon toiminnan. Venäläisten joukkojen majoituttua kasarmiin otettiin esille luterilaisen kirkkotilan muuttaminen ortodoksiseksi. Kasarmiin majoittuneiden upseerien taholta tehtiin aloite kirkon saamiseksi vuonna 1905. Asiaa käsiteltiin Suomen Senaatissa usean vuoden aikana ja päätös muuttamisesta saatiin vuonna 1909.

Kasarmiin uusi kirkko

Samana vuonna aloitettiin tilan rakenteiden tarkistaminen uudistamista varten. Entinen luterilainen kirkko oli poikittain rakennukseen kolmannessa kerroksessa porttikäytävän kohdalla. Venäläiset muuttivat kirkon kasarmin pituussuuntaan. Kirkkoa suurennettiin ottamalla itäpuolelta kaksi huonetta lisää. Muutostöiden yhteydessä oli tarkoitus korottaa kirkkotilaa, tehdä kattoikkunat, kupoli ja kellotorni. Suunnitelma kaatui rahapulaan ja rakenteiden heikkoon kantavuuteen. Sopimuksessa olevan ehdon mukaan kirkko rakennettiin niin, että se voitiin tarvittaessa muuttaa nopeasti luterilaiseksi. Siirrettävässä kolmikerroksisessa tammisessa ikonostaasissa oli paikoin kultausta, koristekaiverrusta ja pylväitä. Kuvaseinän ikonit oli maalattu sinkkipellille. Alarivin ikonit olivat kokovartalokuvia. Kliirosin ikoneina Aleksanteri Nevski ja Pyhä Nikolaos. Soleaa kiersi tammenlehvillä koristettu aita. Lisäksi kirkossa oli kaksi suurikokoista lattiakiotaa, joissa Kazanilainen Jumalanäidin ikoni ja toisessa Kaikkien Murheellisten ilo - ikoni. Arkkipiispa Sergei (1867-1944 virassa vuodet 1905-1917) vihki kirkon 22.10.1910 Kazanilaisen Jumalanäidin ikonin kunniaksi. Kirkko oli sisustettu pääosin upseerien lahjoituksin. Merkittävin lahjoitus tuli kuitenkin keisari Nikolai II, joka lahjoitti 2000 ruplaa. Kirkkoa käytti 2. suomenmaalainen tarkka ampujarykmentti, joka oli muodostettu vuonna 1892. Palveluksia toimitettiin vuoteen 1914, jolloin rykmentti joutui lähtemään sotaan. Kirkon isännöitsijänä toimi everstiluutnantti Sergei Golombijevski. Hän sulki kirkon 1914 ja uskoi sen hoitamisen rykmentin papille isä Pietari Mizeroville.

Kirkon lakkauttaminen

Isännöitsijän palattua rintamalta vuonna 1917 hän ensitöikseen tarkistaa kirkon kunnon. Kirkko oli suljettu ja avaimet isä Mizerov oli luovuttanut paikalliseen esikuntaan. Kaupungissa olevan sekavan tilanteen vuoksi päätti isännöitsijä turvata kirkon omaisuuden siirtämällä sen Helsingin kreikkalaiskatolisen seurakunnan esimiehen huostaan. Luovutuksen yhteydessä huomattiin kirkon esineitä kadonneen. Rovasti Nikolai Vasiljevin (1875-1955, virkavuodet 1917-25) toimesta esineistö siirrettiin helmikuussa 1918 Uspenskin kellariin. Ainakin osa esineistä on siirretty Sotasaalis-Keskusosaston varastoon.

Yleisesti sotilaskirkkojen esineistöä siirrettiin myöhemmin Suomen kreikkalaiskatolisen kirkkokunnan varastoon Sortavalaan.

MALMIN SOTILASKIRKKO

Maailman poliittisen tilanteen kiristyessä ennen ensimmäistä maailman sotaa alettiin myös Helsingin puolustusta vahvistaa. Kaupungin puolustamiseksi rakennettiin linnoitusketju. Linnoitustöitä suorittamaan tuotiin keski-Venäjältä, Baltiasta ja Puolasta sotilaita ja työkomennusmiehiä. Nämä osastot majoitettiin tilapäisiin suojiin, sillä heidän ei katsottu viipyvän kauan paikkakunnalla. Malmille sijoitettiin 1911 paikkeilla 92. smolenskilainen nostoväkipataljoona. Aseman läheltä vuokrattiin kuusi rakennusta, joista yhteen Gunnar Levanderilta vuokrattuun taloon sisustettiin 217 neliön suuruinen kirkko. Tiettävästi kirkkoon hankittiin esineistö Viaporin linnoituksen kirkollisten esineiden varastosta. Tämän tilapäisen kirkon paikasta kertoi vain ulko-oven päällä oleva ikoni. Kirkon kalustoluettelossa mainitaan pyhityksen olleen Sergei Radonezilaisen muistolle. Kirkon toiminta ajoittui vuosille 1914-17. Kirkon esineistö on siirretty 30.6.1918 Helsingin seurakunnan pappilantalon ullakolle. Monien vaiheiden jälkeen seurakunta luovutti vuonna 1926 Malmin kirkon esineistön Kirkollishallitukselle, josta se lähetettiin kirkollisten esineitten varastoon Sortavalaan ja Vanhan Valamon luostariin. Seurakunta tutki vuonna 1912 mahdollisuutta sijoitta vanhainkoti kirkon lähelle.

Taivallahden hautausmaan täyttymisen johdosta venäläiset etsivät uutta hautausmaata. Sopiva alue ostettiin Bosbackan kartanon omistajilta vuonna 1985 Malmin itäpuolelta. Alueen koko oli 2.75 hehtaaria. Vuoteen 1917 alue oli käyttämätön, jolloin sinne haudattiin 16, muistitiedon mukaa Malmin aseman seudulla surmatut venäläiset upseerit. Heille on pystytetty muistomerkki korttelissa 23. Vuonna 1918 sotasaaliina valtiolle joutunut ale myytiin Helsingin kaupungin suomalaisten ja ruotsalaisten seurakuntien kirkollishallinnolle.

SANTAHAMINAN VARUSKUNTAKIRKKO

Leirisaarelle eli Santahaminaan päätettiin rakentaa kirkko, koska linnoituksen pääkirkko oli hankalan kulkuyhteyden päässä. Toinen syy rakentamiseen oli saaren sotilasmäärän kasvaminen. Vakinaisesti Santahaminassa majoittui 700 sotilasta ja leirien aikana miehien määrä nousi jopa 1500 mieheen. Omaa kirkkoa saarelle oli ajateltu jo vuonna 1905. Rakennushanketta vauhditti myös päättynyt Viaporin kapina ja ruutivaraston räjähtäminen 19.heinäkuuta 1906, joka sattui olemaan pyhittäjä Serafim Sarovilaisen muistopäivä. Saaren komentajan kenraalimajuri V.A.von Laimingin voimakkaasta vaikutuksesta sekä Viaporin linnoituksen pääkirkon esipapin Pavel Tsitovitshin myötävaikutuksella rakennushanke saatiin edistymään. Myöskin se, että rakentamiseen ei tarvittaisi valtion varoja, vaikutti hankkeen edistymiseen. Leirisaaren varuskunnan komentajan aloitteesta ja silloisen Suomen arkkipiispa Sergein siunauksella aloitettiin kirkon suunnittelu vuoden 1906 loppupuolella. Insinöörikomennuskunnan arkkitehti Ivanov laati kahdet piirustuksen, joista sitten hyväksyttiin pienempi ja halvempi vaihtoehto. Rakennusmateriaali saatiin osittain purettavaksi saadusta hirsirakennuksesta ja loput rakennustarpeet jouduttiin ostamaan. Viaporin linnoituksen pääkirkon isännöitsijä Aleksander Nedonoskov oli ilmoittanut lahjoittavansa loput rakennustarpeista sekä sisustaa kirkon. Rakennustyöt aloitettiin maaliskuussa 1907. Peruskivi laskettiin heinäkuun 19 päivänä. Hirsirakenteinen, laudoilla vuorattu nikkarityylinen keskeisristikirkko oli valmiina saman vuoden marraskuussa. Kirkossa ei ollut varsinaista kellotornia, vaan saman vuoden lopulla kellot sijoitettiin erilliseen kullatulla kupolilla ja ristillä kaunistettuun kellokatokseen. Kellojen valamiseen suunniteltiin käyttää vanhoja tykinputkia, mutta vuonna 1905 oli annettu määräys, ettei hylsyjen ja tykinpiippujen metallia saanut enää käyttää kirkonkellojen valamiseen. Pietarista 500 ruplalla ostetut kellot tulivat Santahaminaan vuoden 1908 alussa. Yksikerroksinen ikonostaasi oli veistetty tummasta tammesta ja koristeltu kultauksilla. Ikonit oli maalattu sinkkipellille. Kirkon kokonaiskustannukset olivat 22.000 Suomen markkaa. Tämän lisäksi pyydettiin lupaa pääkirkolta hankkia joitakin esineitä kirkkoon 500 ruplalla. Suomen ja Viipurin arkkipiispa Sergei toimitti vihkimisen 7. tammikuuta 1908 sotilaspapiston avustamana. Kirkon juhlapäivää vietettiin 19.7. joka on pyhittäjä Serafim Sarovilaisen muistopäivä ja samalla vietettiin Viaporin kapinan kukistamisen muistopäivää. Kirkkoa kunnostettiin vuonna 1912, ja hankittiin lisää kirkollista esineistöä. Kauppias Aleksander Nedonoskov toimi myös tämän kirkon isännöitsijänä. Leirisaaren kirkko oli alistettu Viaporin linnoituksen pääkirkon alaisuuteen, sen papisto kävi toimittamassa myös palvelukset.

Uusi isäntä kirkolle

Keväällä 1918 Santahaminan Serafim Sarovilaisen kirkko tyhjennettiin. Esineistö otettiin Sotasaalis-Keskusosaston haltuun ja sijoitettiin Sörnäisiin vanhan kaasutehtaan varastoon. Myöhemmin osa siirrettiin Muinaistieteellisen Toimikunnan haltuun ja osa Suomen kreikkalaiskatollisen kirkkokunnan varastoihin Sortavalaan ja vanhaan Valamoon.

Suomen armeijan tultua Santahaminaan päätettiin vanhasta sotilaskirkosta tehdä luterilainen kirkko. Kirkosta riisuttiin kaikki ortodoksiset symbolit, torni poistettiin ja rakennukseen tehtiin aumakatto. Kirkon vieressä ollut kellokatos purettiin, osa kelloista katosi, muutamien jäädessä varuskuntaan, jossa niitä on varastossa, suurimman ollessa sumukelona. Lopullisesti Serafim Sarovilaisen kirkko purettiin vuonna 1972. Kirkosta muistuttaa vielä kivijalka ja portaat. Joitakin vuosia sitten toimi kirkon kohta varusmiesten taukopaikkana. Pyhänpöydän kohdalla oleva sementtirengas oli tuhka ja roska-astiana. Toivottavasti paikka on nyt asiallisesti rauhoitettu.

KATAJALUODON JA ISOSAAREN RUKOUSTILAT

Ensimmäisen maailmansodan edellä alkoi Helsingin linnoittaminen maalla ja meren saarilla. Kaupungin edustalla oleville saarille rakennettiin linnakkeita ja kasematteja miehistösuojiksi. Näiden yhteyteen oli varattu tila ikoneille, joko ulkoseinässä olevaan syvennykseen tai erilliseen ikonikiveen. Katajaluodolle ja Isosaareen rakennettiin tilat kirkollista toimintaa varten.

Näissä linnoituksissa oli keittiö ja ruokasali, joka toimi myös kirkkosalina. Toimituksia varten oli salin toisessa päässä alttaritila ja sen päällä pieni torni. Sisäänkäynti tilaan oli rakennuksen pitkällä sivulta. Tiettävästi huonetilassa ei ollut ikonostaasia, vaan muutamia ikoneja ja alttaritilassa pöytä liturgian toimittamista varten. Vuosina 1972-73 rakennukset purettiin.

Asiakirjoista löytyy viitteitä ja suullisen muistitiedon mukaan on Helsingin ympäristössä ollut kirkollisia tiloja vuosina 1915-17 Leppävaarassa, Pitäjänmäellä ja Pasilassa Suvannonkadun paikkeilla. Suomeen tuotiin kyseisinä vuosina runsaasti venäläisiä joukkoja turvaamaan Helsinkiä ja rannikkoa.

HELSINGIN ULKOPUOLISET SOTILASKIRKOT

TAMMISAAREN VARUSKUNTAKIRKKO

Tammisaaressa on toiminut Eteläinen Rantakatu 1 jo ennen Kriminsotaa kaupunkiin sijoitettujen sotilaiden käytössä kotikirkko. Tammisaareen oli perustettu 1846 ortodoksinen hautausmaa, joka edelleenkin on olemassa. Hangossa toimineen Pyhän Panteleimonin kirkon omaisuus tuotiin turvaan Kriminsodalta Tammisaareen vuonna 1854. Tiettävästi tämä kirkko on toiminut 1900 luvun alkuun suullisen muistitiedon mukaan.

Venäjä päätti vahvistaa rajamaansa sotilaallista puolustusta rakentamalla 1900-luvun alussa uusia kasarmeja. Suomen sotaväen lakkauttamisen jälkeen vuonna 1901 siirrettiin maahan uusia joukkoja. Hiljakkoin perustetut suomenmaalaiset tarkka' ampujarykmentit tarvitsivat myös uudet majoitustilat. Tällaiseksi uudeksi varuskunta paikaksi tuli Tammisaaressa Dragsvik. Maanviljelijöiden ja valtion omistamat maa-alueet pakkolunastettiin, koska vapaaehtoisia kauppoja ei syntynyt. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1910. Ensimmäisen rakennuksen peruskivi muurattiin elokuussa 1911. Varuskunnan asemakaavassa vuodelta 1914 on kirkoksi merkitty rakennus numero 36. Kirkon piirustukset on päivätty 14.6.1913. Nähtävästi kirkon rakennustyöt oli aloitettu jo aiemmin kuten oli tapana, sillä piirustusten vahvistaminen Pietarissa oli hidasta. Kirkko oli valmis vuoden 1914 loppupuolella.

Sisätilaratkaisultaan ja ulkoiselta arkkitehtuuriltaan kirkko poikkesi muista Suomen kasarmikirkoista. Viimevuosisadan alussa laadittiin Pietarissa kustannussyistä varuskunnille ja kirkoille tyyppipiirustukset. Rakennusmateriaalina käytettiin punatiiltä. Pohjakaavaltaan ruokalakirkko noudatti tyyppipiirustuksia, poiketen kuitenkin sisäänkäyntien ja alttarisijoittelun osalta. Rakennuksessa ei ollut kellotorni se korvattiin 4 kellon katoksella länsipäädyn harjalla. Kellot oli valettu Jaroslavissa. Matalan rakennuksen kirkollista käyttöä ilmaisi räystäille ja harjalle sijoitetut 12 siroa umpisipulitornia. Alttari oli itä- ja keittiö länsipäädyssä. Sisätilan puista kasettikattoa kannatti 10 rautapilaria. Piirustuksista voi päätellä, että ikonostaasi on korvattu erillisillä ikoneilla, jotka oli sijoitettu alttarin ja salin väliseen seinään. Rakennuksen pinta-ala oli 846 neliötä. Oletettavasti kirkko vihittiin vuoden 1915 alussa kolmen esipimenen muistolle. Tammisaaren varuskuntaan sijoitettiin 4. suomenmaalainen tarkka-ampujarykmentti sekä osia tykistö- ja vuoristopataljoonasta.

Tarkkampujarykmentti oli perustettu vuonna 1892. Sillä oli samanniminen matkakirkko kuin tänne kasarmiinkin sijoitettu.

Vankilasta varuskunnan käyttöön

Varuskunnan alkuperäisiltä joukoilta kirkon käyttö jäi vähäiseksi, sillä monet Suomeen sijoitetuista tarkkampujarykmenteistä joutuivat ensimmäisen maailmansodan rintamille. Tiedetään varuskunnassa olleen joukko-osastoja ja papin vielä vuonna 1918. Saman vuoden syyskuun 3 päivänä on kirkko otettu sotasaaliina Suomen valtiolle. Kirkko inventoitiin ja omaisuus siirrettiin kirkollisten esineitten varastoon Helsinkiin. Paikalleen jääneet kellot myytiin 5 markan kilohinnalla vuonna 1922 Opetusministeriön päätöksellä Koijärven ja Tervon luterilaisille seurakunnille. Kansalaissodan aikana osa varuskunnasta muutettiin vankileiriksi ja kirkkorakennus toimi tänä aikana opetustilana ja luterilaisena kirkkona vuoteen 1938. Dragsvikin varuskunnan perustamisen vuonna 1952 jälkeen rakennus toimi pitkään keittiönä ja ruokalana, sitten varastona ja nykyään opetus ja kokoustilana.

RUSSARÖN LINNAKKEEN RUKOUSPAIKKA

Venäläiset rakensivat Ensimmäisen maailman sodan edellä etuvartioksi Hangon linnoitukselle Russarön linnakkeen. Tukikohtaan rakennettiin puolustuslaitteiden lisäksi mm. majoitus-, ja iso loivan L-kirjaimen muotoinen ruokalarakennus. Rakennuksen taitekohdan ulkokulmassa oli lisätila, jossa oli alttaripöytä. Ikonit oli sijoitettu seinille. Tämä tila toimi ensisijaisesti saaren varusväen kotikirkkona ja henkilökohtaisena rukouspaikkana. Täällä saattoi hiljentyä ja muistella kaukaisia omaisiaan tai sytyttää tuohuksen rukouksella. Venäläisten poistuttua linnakkeesta vuonna 1918 se siirtyi valtion omistukseen. Kirkon inventoi Sotasaalis-Keskusosasto ja esineet lähetettiin varastoon Helsinkiin. Vuonna 1920 rakennus purettiin ja materiaali myytiin.

HANGON LINNOITUKSEN KIRKKO

Ruotsin ja Venäjän käytyä taistelua Isonvihan aikana Suomesta, käytiin yksi Venäjän merkittävimmistä meritaisteluista Hangon edustalla vuonna 1714. Venäläisten voittaessa sen 27 päivänä heinäkuuta sattui tuo päivä olemaan Pyhän Panteleimonin muistopäivä. Tästä päivästä tuli Venäjän laivaston vuosipäivä ja samalla se otettiin Hangon tulevan sotilaskirkon temppelijuhlan päiväksi. Taistelun voitto oli niin merkittävä, että Pietariin rakennettiin vuosina 1735-39 taistelun muistokirkko Pyhälle Panteleimonille ja nimettiin katu Hangon nimelle. Suomen jouduttua toistamiseen Venäjän hallintaan 1808-09 tuli mahdollisuus rakentaa Hankoon tuon merkittävän tapahtuman muistolle kirkko.

Venäläiset saapuivat Hankoon maaliskuun 21 pnä vuonna 1808, ottaen haltuunsa tyhjän linnoituksen. Joukko‑osaston mukana tuli Hankoon ortodoksinen kirkko, niin hengellisenä kuin materiaalisenakin. Kaiken muun tavaran ja tarvikkeen mukana kuoremas­tossa tuli koottava matkakirkko pappeineen. Tällainen matkakirk­ko koottiin johonkin linnoituksen huoneeseen. Myöhemmin kirkko siirrettiin kunnostettuun rakennukseen, josta ruotsinvallan aikana oli suunniteltu luterilaista kirkkoa. ­­­Tämä rakennus sijaitsi kalliolla linnoituksen keskellä, se oli vanha, alkujaan kalasta­jien kä­yttämä yksihuoneinen rakennus. Nykyisin tämä paikka sijaitsee ratapihan kohdalla. ­­Rakennusta laajennettiin eteisosalla, jonka pä­älle tehtiin matala kellokatos. Toiseen päähän tehtiin vii­sikulmainen alttariosa. Muutostyöt tehtiin väliaikaisin rat­kaisuin ja raken­nus oli ulkomuodoltaan hyvin epäyhtenäinen, va­atimaton sisältä ja ulkoa. Ikonostaasi, eli kuvaseinä oli tehty kehikolle pingotetusta kankaasta, jolle oli maalattu kuviointi ja koris­teet. Ikonit ripustettiin niille kuuluville paikoilleen.­­ Tämä Pyhän Panteleimonin kirkko oli alis­tettu vuodesta 1810 lähtien Pyhän Synodin alaisuuteen. Pyhäkön esi­neet oli siirretty kenttäkirkosta. Lisää esineistöä saatiin lahjoituksina paikallisilta seurakuntalaisilta. Korjauskulut kustannettiin linnoituksen varoista. ­Hangon linnoituksen ­­ puolustuksellinen merkitys muuttui vuonna 1811kun sinne jätettiin vain pieni vartio-osasto.

Uusi sotilaskirkko

Vanha kirkko jäi toimimaan ja jumalanpalveluksia oli satunnaisesti, joita toimitti siellä käyvä joukko-osasto pappi. ­­­­Merkittävä käänne Ha­ngon kir­kollisissa oloissa tapahtui silloin, kun kirkon hallinta ja hoito siir­tyivät vuonna 1839 Venäjän sotaministeriölle ja varat saa­tiin insinöörihallinnon määrärahoista. Samana vuonna Hankoon määrät­tiin oma pappi Foma Zlatskovski, joka toi­mi Han­gossa aina vuoteen 1854 saakka.

Hänen toimestaan ränsistyneen kirkon korjaus saatiin alulle. Alustavat piirustukset laadittiin Han­gossa, tämän jälkeen ne lähtivät Helsinkiin, Insinöörihallinnon keskusvirastoon, jossa niitä täydennettiin, edelleen ne lähetet­tiin Pie­tariin, Sotaneuvoston Insinööriviraston arkkitehdeille, josta ne siirtyivät rakennusasioista kiinnostuneen hallitsijan Nikolai I (1796-1855 hallitsijana 1825-1855) pöydäl­le. Hän teki muutoksia julkisivuun ja ikonostaasiin. Alun perin oli tarkoitus korjata van­ha pyhäkkö ja muuttaa sen ulkoasua edustavammaksi.­ Kustannusarvio oli 1388 ru­plaa ja 47 ko­peekkaa hopeassa. ­­

Kirkon suunnittelu sai uutta vauhtia vuonna 1843, kun keisarin poika suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš (1827-­1897) vieraili Hangon linnoituksessa. Vierailun seurauksena piirustukset vahvistettiin vielä samana vuonna. Kirkon rakennustyöt käynnistyivät vähitellen. ­ Hallitsija vahvisti ikonostaasin piirustukset vuonna 1846, jolloin kirkkorakennus sai klassisen empiren piirteitä sekä hallitsijan rakastamia pylväitä. Vanha kirkkorakennus purettiin kivijalkaan saakka, ja uuden rakentamiseen käytettiin sekä vanhaa että uutta materiaalia. Rakennukseen tuli keskuskupoli ja länsipäätyyn kel­lotorni. Lämmitykseen hankittiin hollantilainen ultramariinin värinen kaakeliuuni. Alttarihuone oli kirkkosalia kaksi askelmaa ylempänä. Sivuille rakennet­tiin ku­oroaitiot ja niitä ympäröimään koristeelliset kaiteet.

Ikonostaasi, jonka oli suunnitellut rakennuspiirtäjä Zhilton hankittiin Pietarista. Se oli maalattu vaaleaksi ja koristeltu lehtikultaornamentein. Sieltä hankittiin myös uusia ikoneita, isä Foman korjasi vanhat pyhäinkuvat. Kellot saatiin Sotaministeriön kirkollisten esineiden varastosta Pietarista, josta täydennet­tiin myös sakraaliesineistöä. Kustannukset nousivat 1500 ruplaan hopeassa ja varat otettiin keisarin määräyksellä Sota­ministeriön kassasta.

Kirkko valmistui vuoden 1846 paikkeilla ja pyhitettiin pyhälle palkatta parantaja Panteleimonin muistolle

Tuhon enteitä

Hangon linnoitus sai Pietarista korkea‑arvoisia vie­raita toisen kerran, kun suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš vieraili linnoitusta tarkastamassa ja sen puolustuskuntoon saattamista kesällä 1851. Vierailun aikana Konstantin Nikolajevitš osallistui uudessa kirkossa jumalanpalvelukseen. ­­­­Pyhän Panteleimonin kirkko ehti toimia ennen Kriminsodan syt­tymistä Hangossa noin 45 vuotta erilaisissa ti­loissa, tuosta ajasta noin kahdeksan vuotta uudessa kirkkora­ken­nuksessa. ­Kirkko jouduttiin keväällä 1854 sulkemaan ja esineistö luovutettiin kahden upseerin haltuun, jotka siirsivät sen väliaikaisesti Tammisaareen. Krimin sodan aikana englantilais - ranskalainen laivasto tuhosi Hangon kylää ja todennäköisesti tuolloin kirkkokin tuhoutui. Panteleimonin kirkko ja kirkollinen toiminta hiljeni neljäksikymmeneksi vuodeksi. ­­­­­

Hangon venäläisenä kylpyläkautena tuli kirkko jälleen paikkakunnalle vuonna 1894.

Oletettavasti Panteleimonin kirkon esineistöä joutui Viaporiin kirkon varastoon.

Hangon puretun kirkon ikonostaasin ikoneita on säilynyt seurakuntamme kirkoissa.

Enemmän Hangon linnoituksen kirkosta on julkaisussa: Maailman valo. Hangon museon julkaisu no 11.

Tämän kirjoittajan artikkeli, "Ortodoksisuus Hangossa."

PORVOON KENTTÄKIRKKO

Porvoon valtiopäivien jälkeen 1809 kaupunkiin sijoittunut 6.linjajoukkojen sotilasosasto. Kuten käytäntö oli, upseerit majoitettiin kaupunkilaisten koteihin. Osaton mukana tuli Aleksanteri Nevskin kenttäkirkko. Sen toiminta alkoi 25.6.1810, jolloin pystytettiin tuomiokirkon lähelle teltan omainen katos, johon aseteltiin pöytä, kirkkoliput, risti ja analogit ikoneita varten. Kenttäkirkolle löydettiin uusi paikka rakentamattomalta ns. Falkin tontilta, nykyisen piispantalon läheltä.

Pysyvämpi tila kirkolle saatiin, kun se sijoitettiin Raatihuoneen suureen saliin 1817. Tiettävästi se toimi tässä tilassa vuoteen 1854.

Kriminsodan vuoksi linjajoukot vedettiin takaisin emämaahan ja mukana siirtyivät kirkko ja pappi.

VIRKATALOJEN KIRKOT

KENRAALIKUVERNÖÖRIN VIRKATALON KIRKKO

Suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin rakennettiin hallintovirastot, sekä virkatalot korkeimmille sotilasvirkamiehille. Kaupungin uudisrakennuskomitealle annettiin tehtäväksi suunnitella kenraalikuvernöörin ja divisioonan komentajan virkatalot. Aluksi kenraalikuvernöörin virka-asunnoksi tuli Bockin talo Senaatintorin varrelta, jota arkkitehti C.L.Engel johdolla korjattiin ja julkisivua uudistettiin empiretyyliin. Hänelle annettiin myös divisioonan komentajan talon suunnittelu Etelä Esplanadille. Talo valmistui vuonna 1825. Turun palon 1827 seurauksena siihen muutti ensin Turun Akatemia. Uuden yliopistorakennuksen valmistuttua 1832 vapautui Esplanadin talo ja siihen muutti väliaikaisesti Senaatin arkisto. Vuonna 1840 taloon päätettiin sijoittaa kenraalikuvernöörinvirka-asunto ja kanslia. Arkkitehti C.A. Edelfeltin (1818-1869) johdolla tehtiin vuonna 1866 suuri remontti, jolloin varattiin tila myös pientä kappelia varten rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen Fabianinkadun puoleiseen siipeen makuuhuoneiden lähelle. Samalla jätettiin anomus varsinaisen kirkon saamiseksi virkataloon. Kappeli sisustettiin kenraalikuvernööri Nikolai Adelbergin (1819-92 virassa 1866-81) vuonna 1874 pyytämillä kirkollisilla esineillä ja ikoneilla. Ikonostaasi saatiin Kotkasta, joka oli peräisin vanhasta 1790 lakkautetusta Kymin linnoituksen kirkosta. Tämän lisäksi saatiin sakraaliesineitä Viaporin vuonna 1854 lakkautetusta sairaalakirkosta. Seuraavan isännän Fabian Heidenin (1821-1900 virassa 1881-97) aikana vuonna 1890 kirkko saatiin, pyhitettiin Ristinylentämiselle ja sijoitettiin rakennuksen toiseen kerrokseen. Kirkossa toimitettiin jumalanpalvelukset ainakin keisarillisina juhlapäivinä ja kirkon juhlapäivänä. Kirkolla oli oma pappi, jota kutsuttiin kotisaarnaajaksi vuodesta 1868. Viimeisen pitkään palvellen kenraalikuvernöörin F.A.Seynin (18621918 virassa 1909-1917) aikaan kirkossa tehtiin täydellinen uudistus. Hankittiin uusi ikonostaasi ja muut kalusteet sekä uudet sakraaliesineet. Vanha ikonostaasi lähetettiin rintamalle matkakirkoksi.

Osa ikoneista jäi kuitenkin silloiselle vahtimestarille. Uusittu kirkko pyhitettiin Serafin Sarovilaisen muistolle, jonka kanonisoinnista oli kulunut vasta 10 vuotta.

Kirkon viimeiset vaiheet

Vuoden 1918 alusta kirkko suljettiin. Mannerheimin pitäessä siellä virka-asuntoaan ja kansliaansa oli kirkko vielä paikoillaan. Kirkon omaisuus oli inventoitu vuoden 1918 alussa, sen suoritti silloinen seurakuntamme esimies Nikolai Vasiljev ja Leonid Kovin. Kirkollinen omaisuus siirrettiin vuonna 1920 Helsingin venäläisen Hyväntekeväisyysyhdistyksen lastenkodin kirkkoon. Tiurulan seurakunta anoi palaneen kirkkonsa omaisuuden tilalle kuvernöörintalon kirkon sakraaliesineitä 1918. Asiaa käsiteltiin Senaatin ja Kirkollishallituksen välillä. Ennen esineitten luovuttamista piti seurakunnan esimiehen Nikolai Vasiljevin tehdä tarkka luettelo omaisuudesta. Muinaistieteelliselle Toimikunnalle annettiin mahdollisuus ottaa historiallisesti arvokkaat esineet haltuunsa. Tätä oikeutta se ei kuitenkaan käyttänyt. Lokakuussa 1921 esineet luovutettiin Kirkollishallitukselle, jossa ne vastaanotti notaari Kusti Repo. Tässä yhteydessä oli anottu muidenkin Helsingissä lakkautettujen sotilaskirkkojen omaisuutta Kreikkalais-katoliselle Kirkollishallitukselle, jota säilytettiin seurakuntamme tiloissa.

Kuvernöörin kirkon omaisuus siirrettiin Sortavalaan, josta Kirkollishallitus antoi joitakin sakraaliesineitä Tiurulan seurakunnalle.

Lintulan luostarin kirkko oli palanut 1919 ja tännekin ajateltiin kuvernöörin talon ikonostaasia. Synodaalikirkon Lontoon seurakunta oli tiedustellut olisiko Suomessa myynnissä heille sopivaa ikonostaasia. Kirkollishallituksella oli muutamia varastossa mm. kuvernöörin talon sekä Viipurissa toimineen sotilaskirkon ikonostaasit. Tämän kirkon viimeisenä tapahtumana voidaan pitää ikonostaasin myymistä Lontooseen vuonna 1922.

KEISARILLISEN PALATSIN KOTIKIRKKO

Suuriruhtinaskunnan hallitsijaa varten tarvittiin Helsinkiin keisarin vierailuja varten edustavat tilat. Suunnittelutyö annettiin jälleen arkkitehti Engelille. Aluksi palatsin paikaksi ajateltiin Katajanokan kalliota Uspenskin katedraalin kohdalla. Engelin suunnitelmat todettiin liian mahtaviksi ja kalliiksi. Siksi päädyttiin lähellä sijaitsevan Johan Henrik Heidenstrauchin kauppatalon ostamiseen vuonna 1837. Muutostyöt ja lisärakentaminen annettiin Engelin suunniteltavaksi. Keisarilliseen palatsiin rakennettiin myös pieni ortodoksinen kotikirkko. Tämä sijoitettiin Mariankadun puoleiseen siipeen, sen toiseen ja kolmanteen kerrokseen. Kirkko valmistui vuonna 1843. Sen esineistö hankittiin Pietarista. Ikonostaasi oli tuotu vuonna 1829 lakkautetusta Taavetin linnakkeen kirkosta. Kuvaseinä on erittäin vaatimaton, matkakirkon tyylinen. Herättää ihmettelyä kuinka näin yksinkertainen kuvaseinä sijoitettiin keisarilliseen palatsiin. Olisi luullut Engelin laatineen komean ja näyttävän, liekö syynä kustannukset. Kirkko oli kahden kerroksen korkuinen, käynti kuoroparvelle oli 3.kerroksen kautta. Alttari oli Marian kadunpuoleisessa reunassa. Valo kirkkoon tuli kolmannen kerroksen puolikaari ikkunasta. Alttari pyhitettiin 30.8.1845 Pyhän suuriruhtinas Aleksanteri Nevskin reliikkien siirtämisen muistolle. Palveluksia toimitettiin vain keisarin vierailujen aikana ja kirkon nimipäivänä. Kenraalikuvernöörin kotisaarnaaja hoiti myös palatsin kirkon palvelukset sivutoimenaan. Ulkopuolisia tähän kotikirkkoon päästettiin harvoin, mutta esim. 17.päivänä lokakuuta, jolloin toimitettiin kiitospalvelus keisarin pelastumisesta junaonnettomuudesta Borgin asemalla vuonna 1888, oli mahdollisuus päästä kirkkoon. Ensimmäisen maailmansodan aika palatsiin sijoitettiin sotasairaala ja tällöin kirkossa toimitettiin jumalanpalveluksia säännöllisesti. Helmikuun vallankumouksen jälkeen tuli kenraalikuvernöörille tieto, että Suomen Senaatti on lakkauttanut palatsin kirkon ja oli myymässä esineistöä huutokaupalla. Kuvernööri ilmoitti, ettei kirkon esineistöä saa huutokaupata ja ehdotti Senaatille sen tallentamista Uspenskin kirkkoon. Silloinen palatsin hoitaja tohtori Juhani Rinne yhdessä Uspenskin diakonin Grigori Nikolskin kanssa tarkastivat kaluston ja lukitsivat kirkkoon. Palatsin olivat ottaneet haltuunsa armeijan ja laivaston Viaporin työväen neuvoston toimeenpaneva komitea. Kirkko säilyi koskemattomana vuoteen 1919, jolloin se siirrettiin Muinaistieteellisen toimikunnan tiloihin Kansallismuseoon ja luetteloitiin. Kalustoa säilytetään nykyään Kansallismuseon Orimattilan varastossa. Nyt kyseinen kirkkotila presidentin linnassa on jaettu kahteen kerrokseen, ylemmässä on presidentin yksityinen ruokasali ja alemmassa kerroksessa linnan kirjasto.

TUUSULAN SOTILASKIRKKOJA

Venäläiset perustivat vuonna 1854 Tuusulan noin 30 kilometrin päähän Helsingistä sotilassairaalan. Paikka toimi myös valvontapisteenä Lahteen ja Hämeenlinnaan vievien teiden yhtymäkohdassa. Rakennustyöt oli aloitettu jo vuonna 1853 jolloin tehtiin kruunun muonamakasiinit. Sairaala tuli käyttöön Kriminsodan aikana, 1855 jolloin sinne tuotiin haavoittuneita sotilaita ja matruuseja Viaporista. Tämän takia sairaalaan perustettiin pieni kenttäkirkko ja sille määrättiin pappi Helsingistä. Erään sairaalarakennukseen päätyhuoneistoon varattiin tila kirkollisia toimituksia varten. Ensimmäinen pappi isä Vasili Kudrjavzev tuli Tuusulaan 10.7.1855, hoitaen tehtävää vain puolivuotta. Ensisijaisesti hän lohdutti, jakoi Ehtoolista kuoleville ja siunasi heistä osan haudanlepoon. Seuraavan vuoden helmikuussa tuli uudeksi papiksi isä Joan Tihomirov. Hän jatkoi edeltäjänsä raskasta tehtävää ja aloitti toimet vakinaisemman kirkon saamiseksi sairaalan yhteyteen. Hän pyysi lisää esineistöä Viaporista. Asiakirjoista ilmenee, että vuonna 1857 on sairaalassa itsenäinen kirkkotila kasarmissa no 22. Isä Joan siunasi toista sataa sotilaita Tuusulan sotilashautausmaan. Kirkollinen toiminta sai nyt vakaamman aseman ja palveluksiin osallistui myös sairaalan hoito- ja muu henkilökunta. Sairaalan tarpeisiin oli perustettu hautausmaa vuonna 1854 noin parin kilometrin päähän mäntymetsikköön. Sairaala lakkautettiin vuonna 1863, ja isä Tihomirov siirtyi papiksi Vaasaan. Kirkon esineistö siirrettiin takaisin Helsinkiin.

Tuusulan varuskuntakirkot

Tämän jälkeen tuli entisestä sairaala-alueesta varsinainen Tuusulan varuskunta. Tänne sijoitetuille joukoille ei perustettu uutta kirkkoa, vaan joukko-osastojen papit käyttivät entistä kirkkotilaa toimittaessaan jumalanpalveluksia omille joukoilleen kirkollisina juhlapäivinä ja pääsiäiskautena. Tällöin sotilaat täyttivät myös rippivelvollisuutensa. Vuosina 1880-95 oli kirkollinen toiminta lähes sammunut ja alueelle muuttaneet ortodoksisiviilit kävivät jopa luterilaisessa kirkossa hakemassa hengellistä lohdutusta. Sotilaiden sielunhoito jäi Helsingin sotilassairaalan papin tehtäväksi. Tuusulaan sijoitetun tykistörykmentin upseeriston aloitteesta päätettiin varuskuntaan perustaa väliaikainen kirkko vuonna 1895. Tätä ajatusta kannatti voimakkaasti myös isä Pavel Tsitovic. Vanha ränsistynyt kirkkotila kunnostettiin ja ikonostaasi valmistettiin kehikolle pingotetusta kankaasta, joka maalattiin ja koristeltiin, siihen kiinnitettiin lahjoituksena saadut ikonit. Sakraaliesineet toi isä Pavel Tsitovic tullessaan Helsingistä. Saman vuoden pääsiäisenä oli kirkko käyttökunnossa, jotta isä Pavel saattoi toimittaa siellä pääsiäisen jumalanpalvelukset. Tästä alkoi uusi ja vilkas kirkollinen toiminta varuskunnassa. Seuraavana vuonna pyydettiin Laatokan Valamosta pappismunkkia toimittamaan piinaviikon ja pääsiäisen palvelukset. Varuskunnan aktiivinen upseeristo, joilla oli kiintymys kirkkoon, alkoi ajamaan varsinaisen kirkon saamista paikkakunnalle. Alueelle oli edelleen muuttanut lisää venäläistä siviiliväestöä, joka muodosti oman yhteisönsä ja kaipasi myös omaa rukouspaikkaa. Tästä syystä esitettiin varuskunnan toimesta rakennettavaksi varsinainen kirkkorakennus. Ajatus saikin myönteisen kannatuksen. Seuraavana vuonna aloitettiin kirkon suunnittelu. Ensimmäisenä ehdotuksena oli puukirkon rakentaminen. Kun tiedettiin rakentamisen hitaus, esitti varuskunnan upseeristo, että hankittaisiin väliaikaiseen kirkkotilaan uudet kirkolliset tarvikkeet, ikonostaasi ja sakraaliesineet.

Alkuvuodesta 1896 hankittiin Pietarista Sudorski &Kumppanit kauppahuoneesta 600 kultaruplalla tamminen kuvaseinä ja siihen 15 ikonia, kullattu hopeinen Ehtooliskalusto ja kaksi pukusarjaa sekä lisäksi muuta tarpeellista kirkollista esineistöä. Käyttöön kirkko valmistui pääsiäiseksi. Kirkon isännöitsijäksi määrättiin everstiluutnantti Nikolai Gomolitski. Hänen toimestaan koottiin alemmista upseereista ja venäläisen koulun lapsista kuoro joka ensimmäisen kerran lauloi Pyhän Nikolaoksen palveluksessa 6. joulukuuta 1897 isä Aleksander Nikoforovskin toimiessa pappina. Myöhemmin hankittiin kuusi kelloa, jotka sijoitettiin pihalle telineeseen.

Kivikirkko Tuusulaan.

Syksyllä 1895 oli suunnitelmissa puukirkon rakentaminen Tuusulaan 15.000 ruplan kustannuksin. Saman aikaisesti oli sotilashallinnossa suunnitelmat kahden 400 hengen kirkon rakentamisesta Hämeenlinnaan ja Tuusulaan. Kirkon sijoittaminen sopivaan paikkaan tuotti aluksi ongelmia. Ahtaalle varuskunta-alueelle kirkkoa ei voitu rakentaa. Sopiva paikka löydettiin viereisen mäen päältä. Sen omisti rusthollari Oskar Skogster. Kun ei päästy sovintoon vapaaehtoisesta kauppahinnasta turvautuivat venäläiset pakkolunastukseen.

Noin 4 hehtaaria lunastettiin 2947 mk hinnalla. Pitkällisten maanlunastusasioiden aikana päädyttiin insinöörihallinnon taholta kivikirkko hankkeeseen. Kirkkojen rakentamista tarjottiin urakalla. Tuusulan kirkon rakentamisen sai rakennusmestari Johan Gustav Rosenberg (1856-1909) 17.900 ruplan hinnalla metallivaluutassa.

Kustannusten nousun pelossa rakennussopimus solmittiin pikaisesti 27.5.1897.

Kirkon piirustukset laati arkkitehti Shaposhnikov Pietarin sotilashallinnossa alku vuodesta 1897. Keisari Nikolai II oli vahvistanut ne jo 22.3 samana vuonna. Tämä 400 hengen tiilikirkko edusti uutta sotaministeri Kuropatkinin kehittämää kirkko ja kasarmiarkkitehtuuria, jossa materiaalina oli punatiili.

Paikallinen insinöörihallinto kehotti urakoitsijaa ryhtymään välittömästi töihin, ja ne aloitettiinkin toukokuun lopulla. Peruskiven muurauksen suoritti korkea-arvoinen Suomen ja Viipurin arkkipiispa Antoni (1846-1912 virassa 1892-98) sotilaspapiston avustamana 12. syyskuuta 1897. Päivää vietettiin suurin juhlallisuuksin varuskunnassa. Rakentaminen edistyi hitaasti ja urakoitsijalle annettiin jopa ukaasi. Rakentamiseen varattiin yli kolmesataatuhatta tiiltä. Pohjakaavaltaan kirkko oli ristinmuotoinen, jossa poikittaissakara muodostui suurimmaksi kirkkotilaksi. Valoa tuli värilasein ja takorautaristikoin koristelluista sivuikkunoista ja kupolista. Kelloille tehtiin tila sisäänkäynnin yläpuolella olevaan kellokatokseen. Näyttävyyttä kirkko sai korkeasta kartiomaisesta keskustornista ja neljästä pienestä kapeakaulaisesta sipulipäätteisestä tornista. Tiiliornamentiikka ja kauniit kokosnikit antoivat kauneutta rakennukselle. Sisäänkäynnin päälle rakennettiin kaunis pylväillä varustettu katos. Katot ja tornit oli päällystetty vihreään sävyyn maalatulla sinkkipellillä.

Ristien siunaaminen tapahtui 14.9 1899, ristit vihki varuskunnan papiksi nimitetty pastori Arseni Razumov (1872-1952). Tämän jälkeen jatkettiin rakennustöitä. Sisältä kirkko rapattiin. Lattia päällystettiin punaruskealla kuvioidulla klinkkerillä. Alttari oli viisi askelmaa korkeammalla. Seinät oli maalattu lämminsävyiseksi. Pilastereissa oli vaaleanpunaista ja seinien alaosassa graniittimarmorointia. Seinissä ja holvikaarissa oli sydän-liljaornamenttikuviointia. Alttarin apiksen katto ja valoisa keskuskupoli olivat tähtitaivaan siniset.

Rakenteellisesti kirkko oli valmis vuoden 1900 alussa. Kirkon kaunistaminen aloitettiin kellojen nostamisella 23.maaliskuuta. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov (1839-1904 virassa 18981904). Paikalla oli sotilashallinnon edustus, urakoitsija rakennusmiehineen ja paljon kyläläisiä. Vihmomisen jälkeen 7 kelloa yhteispainoltaan 2518 kg vinssattiin miesvoimin ylös. Kauniisti soivat kellot oli valettu keisarin nimissä lahjoitetusta sotilasmetalliromusta Pietarin Orlovin kellovalimossa.

Urakoitsija Rosenberg luovutti kirkon tilaajalle tässä vaiheessa.

Kirkon sisustamiseen saatiin paljon lahjoituksia. Kirkon tuleva isännöitsijä kauppias Pjotr Vorobjev (1845-1924) lahjoitti pietarilaisen mestarin D.V.Ikonikovin valmistaman yksikerroksisen taidokkaasti kaiverretun, osittain kullatun vaalean ikonostaasin. Ikonit maalattiin kuvioidulle sinkkipellille akateemikko Petrovin ateljeessa Pietarissa.

Kauniisti kaiverretun ja kullatun marmorisen Pyhänpöydän lahjoitti Viaporista insinöörimekaanikko Feodor V. Semenov. Vaatimattomamman uhripöydän lahjoitti tiettävästi kirkon urakoitsija. Huomattavia raha ja esinelahjoituksia antoivat Nikolai Bobrikov, varuskunnan upseerit sekä moskovalaiset ja pietarilaiset kauppiaat. Kirkon pappi, hänen vaimonsa sekä muut seurakuntalaiset muistivat kirkkoa esinelahjoituksilla.

Kirkon vihkiminen 1.lokakuuta 1900 suoritettiin perinteisen juhlallisin menoin. Runsas lukuinen ja korkea-arvoinen papisto oli saapunut läheltä ja kaukaa. Vihkimistilaisuus käsitti vedenpyhityksen, ristisaaton, liturgian ja rukouspalveluksen. Näitä johti Pietarista piispan valtuuksin saapunut sotilas- ja merivoimien papiston ylipappi mitrarovasti Aleksander Zhelobovski. Kirkon pyhitykseksi tuli 9.toukokuuta vietettävä pyhän Nikolaoksen päivä, jolloin vietetään hänen reliikkiensä siirtämisen muistoa. Juhlallista vihkimistä avustivat Uspenskin kirkon kuoro ja kirkon oma lapsiäänillä vahvistettu kuoro.

Hallintovallan korkeimpana edustajana oli tilaisuudessa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Juhlat jatkuivat kutsuvieraiden, papiston, upseeriston sekä sotilaiden ja kyläläisten yhteisellä aterialla ja juhlimisella varuskunnassa.

Venäläiseen tapaan pidettiin kiitos- ja ylistyspuheita ja nostettiin maljoja. Lähettiin ja saatiin sähkeitä hengelliseltä esivallalta.

Sotilasseurakunta

Paikallinen seurakunta muodostui paikkakunnalle muuttaneista venäläisistä kauppiaista, eri ammattien harjoittajista sekä palveluksesta vapautuneista ja paikkakunnalle asumaan jääneistä upseereista. Isä Arseni Rasumov oli määrätty papiksi Tuusulaan loppuvuodesta 1896, jonne hän saapui vaimonsa Anastasia Stefanovnan kanssa seuraavan vuoden alussa. Isä Arseni oli ahkera, auttavainen, kirkkoansa ja seurakuntalaisiaan rakastava sielunpaimen. Kyläyhteisössä hän oli mukana monissa asioissa, toimien mm. opettajana kansakoulussa vaimonsa kanssa. Seurakunnan toiminta jatkui melko rauhallisena vaikeinakin vuosina. Talous tukeutui varuskuntaan ja kirkon isännöitsijän kauppias Vorobjevin avustuksiin. Vanhan hautausmaan ahtauden johdosta jouduttiin hautaamaan myös kirkon lähelle. Tämän vuoksi ostettiin uusi hautausmaa-alue melko läheltä kirkkoa. Varat ostoon isä Arseni sai kääntymällä Kronstadtin linnoituksen isä Johannes Sergejevin (1829-1908) puoleen.

Kirkon rappio ja hävitys

Suomen itsenäistyttyä venäläisten oleminen ja asuminen paikkakunnalla vaikeutui. Venäjän sotalaitoksen ylläpitämä kirkkon toiminta ja papin palkan maksaminen loppui.

Yleisesti kaikkien sotilaskirkkojen toiminta lakkasi vuoteen 1918. Tuusulassa toiminta jatkui kuitenkin saadulla luvalla ja itsenäisen seurakunnan johdosta vuoteen 1922. Tämän jälkeen vaikeudeksi tuli kirkon sijainti sotilasalueella ja voimakas ortodoksikielteisyys. Kirkollisen toiminnan päätyttyä ja papin muuttaessa pois loppuvuodesta 1922 kirkko jäi lukittuna odottamaan kohtaloaan. Huhtikuun 28. päivänä kävivät sotarovasti A.Malin ja insinööri J.H.Arpiainen luetteloimassa kirkon omaisuuden. Tässä yhteydessä kyseiset luterilaiset herrat kävivät käsiksi sakraaliesineisiin ja veivät ne varuskunnan tiloihin. Melko pian Muinaistieteellisen Toimikunnan edustajat intendentti tohtori K.K.Meinander ja Leonid Kovin siirsivät suurimman osan kirkon omaisuudesta Suomenlinnaan, jonne oli ajatus perustaa ortodoksisten kirkollisten esineitten museo. Kirkkoon jäi muutamia ikoneita ja rakenteita sekä kellot kalustosta. Isämaallisen hengen innoittamana tehtiin päätös kirkon muuttamista luterilaiseksi sotilaskirkoksi, piirustukset laati arkkitehti Yrjö Sadeniemi. Tällainen muutos oli tehty jo Suomenlinnassa ja muitakin suunniteltiin.

Hanke jäi rahapulan vuoksi toteutumatta. Autio kirkko kiinnosti niin viranomaisia kuin yksityisiäkin, jotka kävivät siellä omin luvin. Varuskunnan varastoon oli jäänyt 11 kirkonkelloa. Näistä osa myytiin luterilaisille seurakunnille, osan jouduttua 1935 Muinaistieteelliselle Toimikunnalle. Kelloista viisi on nyt Museoviraston Orimattilan varastossa. Autio kylmä kirkko alkoi rapistua. Varuskunta otti sen varastotilana valvontaansa. Myöskin lähellä olevilla haudoilla tapahtuneet omaisten käynnit tulivat luvattomiksi. Sotavuosina kirkosta poistettiin sivutornit ja keskustorni typistettiin. Hyvän sijaintinsa vuoksi kirkkoa käytettiin sota-aikana ilmavalvontapaikkana. Varastona olevaan kirkkoon tehtiin 1950 luvun alussa kaksilappeinen vesikatto. Vielä kerran kirkolle suunniteltiin käyttöä, eli tehdä siitä varuskunnalle kokous ja luentotila. Rappeutumisen annettiin kuitenkin jatkua ja suhtautumista kuvaa sekin, että kirkkoon jääneitä ikoneja olivat sotilaat käyttäneet maalitauluna. Eversti A. A. Simojoen tultua varuskunnan päälliköksi 1956 hän vaati kirkolle tehtäväksi jotakin.

Poliittisella taholla päädyttiin sitten kirkon purkamiseen 13.6.1958 Puolustusministeriön tekemällä päätöksellä. Ortodoksinen Kirkollishallitus ei asettunut purkamista vastaan. Purkamisen aloittamisen edeltävänä päivänä Kristuksen Kirkastumisen juhlana pidettiin kirkossa muistotilaisuus.

Purkamisen yhteydessä löytyneet esineet annettiin Kirkkokunnalle. Monet paikkakuntalaiset saivat nyt hakea kirkosta muistoksi rakenteiden kappaleita. Paikka tasoitettiin ja alttarin paikalle pystytettiin lipputanko. Vuonna 1961 paljastettiin kirkon muistokivi. Kirkon ympärillä ollut hautausmaa katosi, osin sen kohdalle rakennettiin varuskunnan kerrostaloja.

Tuusulan varuskuntakirkosta enemmän tämän kirjoittajan kirjassa "Pyhän Nikolaoksen kirkko, Hyrylän ortodoksisen sotilaskirkon ja seurakunnanvaiheita." Tuusula Seura ry. Aikakirja no 5 / 1991.