Erään kirkon tarina

Kuva: Moskovan Kristus Vapahtajan katedraali 1900-luvun alussa.

Moskovan Kristus Vapahtajan kirkko

Teksti: Timo Lehtonen

Isä Aleksander Hotovitskin elämäntie vei lopulta Moskovaan Kristus Vapahtajan kirkon papiksi. Stalinin terrori merkitsi sekä isä Aleksanderin että tämän Moskovan suurimman kirkon loppua. Kirkon paikalle piti nousta pilviä hipova Neuvostojen palatsi. Kirkko purettiin, mutta palatsijättiläistä ei koskaan rakennettu. Nyt, vallan vaihduttua Venäjällä, kirkkoa rakennetaan uudelleen.

Napoleonia vastaan 1812 käydyn sodan jälkeen heräsi ajatus rakentaa Moskovan keskustaan muistokirkko. Sillä julistettaisiin Venäjän käymien sotien sankarillista muistoa.

Jo saman vuoden jouluna keisari Aleksanteri I antoi julistuksen "kirkon rakentamisesta Moskovaan Vapahtajamme Kristuksen nimiin kiitollisuuden osoittamiseksi Sallimukselle sen johdosta, että se oli pelastanut Venäjän viholliselta."

Kirkon rakentaminen kesti 44 vuotta.

Ensi vaiheessa suunnittelutyöt uskottiin lahjakkaalle Taideakatemian opiskelijalle Aleksander Lavrentjevits Vitbergille (1787-1855). Peruskivi päästiin laskemaan 12. lokakuuta 1817, ranskalaisten Moskovasta vetäytymisen vuosipäivänä.

Perustuksia valmisteltiin 11 vuoden ajan, mutta kestävää pohjaa ei kuitenkaan löydetty. Työt keskeytyivätkin kohta Aleksanteri I:n kuoleman jälkeen. Vitbergkin karkotettiin Moskovasta epäiltynä rahavarojen väärinkäytöstä.

Borodinon taistelun 25-vuotisjuhlan lähestyessä Kristus Vapahtajan kirkon rakentaminen nousi jälleen esiin. Vuonna 1832 Nikolai I hyväksyi suosikkiarkkitehtinsa Konstantin Aleksandrovitsh Tonin (1794-1881) suunnitelman.

Kristus Vapahtajan kirkon paikaksi valittiin nyt Moskovajoen korkea törmä lähellä Kremliä, paikka jolla sijaitsi Aleksein nunnaluostari. Peruskiven muurasi tällä kertaa 10. syyskuuta 1839 Nikolai I metropoliitta Filaretin johtaessa kirkonmenoja.

Alusta alkaen Kristus Vapahtajan kirkko oli saanut monumentaaliset mittasuhteet. Nyt rakennettava kirkko noudatti vanhaa viisikupolista venäläis-bysanttilaista tyyliä. Se oli tasavartisen ristin muotoinen.

Massiivisesta koosta kertovat jotakin seuraavat luvut. Kirkon pinta-ala oli 6828 neliömetriä, ja se oli 103,5 metriä korkea. Katolla olevat ristit olivat yli kahdeksan metrin korkuiset. Kupolien kultaukseen oli käytetty 422 kiloa kultaa. Pääsisäänkäynnin kullattujen pronssiovien korkeus oli liki kymmenen metriä. Koko komeutta mahtui ihastelemaan 10 000 rukoilijaa.

Kaikkiaan tämä mahtava kokonaisuus tuli maksamaan 15 123 163 ruplaa, ja se kustannettiin Venäjän valtion varoista.

Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä 26. toukokuuta 1883 Kristus Vapahtajan katedraali vihittiin ennen näkemättömin juhlallisuuksin. Paikalla oli myös keisari Aleksanteri III. Temppelin suunnittelija Konstantin Ton ei itse ollut näkemässä mahtavinta luomustaan, sillä hän oli kuollut jo kaksi vuotta aikaisemmin.

Kristus Vapahtajan katedraali toimi normaalisti aina Venäjän vallankumousvuosiin asti.

Heti vuoden 1918 alussa vastaperustettu neuvostovalta kieltäytyi maksamasta kirkon papiston palkkoja. Katedraali joutui toimimaan lahjoitusten turvin, ja niitä tulikin vielä runsaasti. Tulevia vaikeita aikoja kuitenkin jo ennakoi kirkon viereen vuosikymmenen alussa pystytetyn Aleksanteri III:n patsaan kaataminen.

Kirkon taloudellisen tilanteen tueksi ja seurakuntalaisten aktivoimiseksi perustettiin Kristus Vapahtajan katedraalin veljeskunta. Sen johtoon 9.5.1918 nimettiin vastikään Helsingistä saapunut rovasti Aleksander Hotovitski. Hän toimi kirkossa myös pappina ja ns. avaintenhaltijana.

Toiminta vaikeutui vuosi vuodelta. 20-luvun lopulla painostus kirkkoa kohtaan voimistui entisestään, ja lopulta neuvostoviranomaiset ottivat kirkon haltuunsa.

Vuoden 1930 paikkeilla Stalin antoi määräyksen suuren Neuvostojen palatsin suunnittelusta. Uuden kommunistisen ideologian temppelin oli määrä kohota 415 metrin korkeuteen, ja sen huippua oli tarkoitus komistaa pilviä hipova Leninin patsas.

Stalin määräsi palatsin rakennettavaksi Kristus Vapahtajan kirkon paikalle. Kirkko määrättiin purettavaksi.

Kirkon ovet suljettiin lopullisesti vuonna 1931. Purkutöitä alettiin valmistella, ja ensimmäiseksi irrotettiin kirkosta kaikki mikä vain suinkin oli irrotettavissa. Tyhjäksi ryövätty kirkko tuhottiin lopuksi räjäyttämällä. Tarvittiin useita räjäytyksiä ennen kuin vuoden 1812 sodan uljas muistomerkki oli lopulta yhtenä suurena sorakasana.

Neuvostojen palatsi jäi kuitenkin lopulta paperille. Maapohjan heikkouden vuoksi rakennustyöt jouduttiin keskeyttämään. 60-luvulla paikalle rakennettiin suuri maauimala.

Kirkonrakentajat ovat jälleen paikalla. Nouseeko Kristus Vapahtajan kirkko vielä uudelleen, sen aika näyttää.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 10/1994.

Aleksanteri Syväriläisen luostari

Kuva: Syvärin luostari jatkosodan aikana.

Aunuksen vanha hengellinen keskus

Teksti: Timo Lehtonen

Viime vuosina on Venäjällä avattu paljon vanhoja kirkkoja ja luostareita. Pohjois-Venäjän vanhat ja kauan suljettuna olleet luostarit ovat heränneet uudelleen eloon. Kulttuurihistoriallisesti on herännyt kiinnostus näihin vanhoihin rakennusmuistomerkkeihin. Tällaisista muistomerkeistä Syvärin luostari on erittäin mielenkiintoinen, sillä on värikäs menneisyys ja arkkitehtuuriltaan se on myös mielenkiintoinen, edustaen novgorodilaisen askeettista tyyliä. Suomalaisille luostari tuli tutuksi jatkosodan aikaan, jolloin siellä toimi Syvärin rintaman esikuntakeskus. Tällä hetkellä luostari on valtion laitoskäytössä ja varsinainen luostarielämä on vasta käynnistymässä. Luostaria kuitenkin korjataan, onpa rakennettu uudelleen tuhottuja rakennuksia.

Syvärin luostari sijaitsee pienen Rostsinskoje-järven rannalla. Laatokalta matkaa kertyy noin 20 virstaa ja Syvärin pääväylälle, jossa on luostarin laivalaituri on 6 virstaa. Lähin postiasema Aleksanteri Svyr on 1,5 virstan päässä luostarista. Toinen kulkuväylä luostariin on vanha Pietarista Petroskoihin johtava postitie, jota edelleen käytetään. Luostarin historia alkaa vuonna 1506, kun munkki Aleksanterista tulee perustamansa luostarin ensimmäinen igumeni. Alusta lähtien on Aleksanteri Syväriläisen luostari käsittänyt kaksi erillistä luostaria, pyhän Kolminaisuuden ja pyhän Kirkastumisen luostarit. Syvärin luostarissa on myös toiminut pappisseminaari, Aunuksen piispan istuin ja hallinnollinen keskus. Syvärin luostarin voidaan katsoa kuuluvan Vanhan Valamon ja Solovetskin kanssa pohjoisvenäjän merkittävimpiin luostareihin, joilla on ollut vankka hengellisen keskuksen asema. Aleksanteri Syväriläisen muistopäivää vietetään 30.8. / 12.9. Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen kuoli vuonna 1533. Hänet kanonisoitiin pyhäksi 1547.

Aleksanteri Syväriläinen ja luostarin perustaminen

Luostarin perustaja Aleksanteri Syväriläinen, maalliselta nimeltään Amnus, oli syntynyt Mantereen kylässä Ottijoen varrella Lotinanpellon pitäjässä 15 pnä kesäkuuta 1448. Hänen vanhempansa, Stefan ja Vasiljeva, eivät olleet erikoisen varakkaita, mutta nauttivat hurskaan elämänsä johdosta suurta arvonantoa kylän asukkaiden taholta. Jo pienestä pitäen oli Amnuskin osoittanut suurta kiintymystä uskonnollisiin asioihin, mikä myöhemmin kypsyi haluksi vetäytyä kokonaan eroon maailmasta, luostariin. Ehkäpä tähän päätökseen oli ollut suurelta osin vaikuttamassa hänen kotikylänsä lähellä sijainnut Vvedenskin Ostrovskin luostari, jonka elämää hän tietenkin oli joutunut läheltä seuraamaan ja saanut sieltä vaikutteita. Lisäksi hän oli lukenut Valamon luostarista ja päättikin lähteä munkiksi tähän luostariin. Kun vanhemmat asettuivat vastustavalle kannalle näitä hänen pyrkimyksiään kohtaan, hän lähti kuitenkin vuonna 1474 salaa vanhempiensa luota päämääränään Valamon luostari. Siellä hänet vielä samana vuonna vihittiin munkiksi, saaden munkkinimekseen Aleksanteri. Valamon luostarissa hänen ankaran askeettinen elämänsä alkoi herättää huomiota, aluksi luostariveljien keskuudessa ja niin hurskaan munkin maine alkoi kiiriä lähiympäristöön ja kauemmaksikin. Hänen hurskas elämänsä ja hengellinen ohjaus veti puoleensa pyhiinvaeltajia joita yhä sankemmin joukoin alkoi virrata hänen luokseen. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt nuorta munkkia, vaan hän pyysi igumeenilta lupaa saada siirtyä rauhallisempaan paikkaan saarella, sellainen löytyi Igumeenin lampien luota jossa hän asui rakentamassaan maakolossa. Myöhemmin luostarin johtajan luvalla ja hänen siunauksensa saattamana Aleksanteri lähti vuonna 1487 Valamosta Syvärin erämaahaan, Aunuksen lääniin lähelle kotiseutuaan ja asettui Rostsinskoje-järven rannalle. Täällä hän aluksi oleskeli erakkona, mutta ihmiset löysivät tännekin hänen luokseen. Legenda kertoo, että hän kerran mennessään ulos majastaan oli kuullut äänen sanovan, ettei hän saisi ajaa luokseen tulevia ihmisiä pois, vaan hänen olisi heitä varten perustettava luostari. Joka tapauksessa Aleksanteri aloitti yhdessä veljensä Ivanin kanssa luostarin rakentamisen. Novgorodin arkkipiispa Serapion vihki vuonna 1506 Aleksanterin uuden luostarin johtajaksi. Luostari laajeni nopeasti Aleksanteri Syväriläisen eläessä ja käsitti silloin jo molemmat, sekä pyhän Kirkastuksen että pyhän Kolminaisuuden luostarit. Aleksanteri Syväriläinen kuoli 30.8. / 12.9.1533. Hurskautensa ja ihmetekojensa ansiosta hänet luettiin ja eräällä tavalla kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1547.

Hänen maalliset jäännöksensä löydettiin vuonna 1641 ja asetettiin myöhemmin sarkofagiin, joka vielä vuonna 1918 oli pyhän kirkastuksen kirkossa.

SYVÄRIN LUOSTARIN RAKENNUSVAIHEET

Pyhän Kolminaisuuden luostari

Syvärin luostari sijaitsee Aunuksen kannaksella, Syvärin virran pohjoispuolella, noin 15 kilometriä Lotinanpellon kaupungista, luonnonkauniin Rostinskoje järven rannalla. Luostari käsittää kaksi erillistä, noin 250 metrin päässä toisistaan sijaitsevaa rakennusryhmää, Pyhän Kolminaisuuden ja Pyhän Kirkastuksen luostarit, jotka toimivat yhteisen johdon alaisina. Pyhän Kolminaisuuden luostarin hallitsevin osa on Kolminaisuuden kirkko. Kirkkoon johtaa holvatun eteishallin leveät portaat. Ne päättyvät toisen kerroksen tasolle, kirkkoa kolmelta taholta kiertävään kauniisti holvattuun yhdyskäytävään. Tästä käytävästä pääsee isoon neljän tukevan pilarin varaan holvattuun neliömaiseen kirkkosaliin. Kaksi pilareista on ikonostaasin kohdalla jonka edessä vielä leveähkö solea, näin varsinainen rukoilijoiden tila on vain puolet kirkkon kokonaistilasta. Takimmaisten pilarien edessä on varattu aitiot luostarin johtajalle ja korkea-arvoisille vieraille. Ikonostaasi on viisikerroksinen, edustaen maalaustyyliltään vanhaa venäläistä perinnettä.

Jumalanpalvelustoiminnan keskustan muodostaa pääalttari, joka on korkea ja ylös asti avoin. Alttarin pyhäpöytä on muurattu tiilestä ja verhoiltu. Sen takana kuoriapsista on kiertänyt muurattu, tummanpunaisella kiillotetulla koivulla verhottu pappien istuinpenkki. Sen keskellä ikkunan edessä on sijainnut kolmen askelman muodostamalla korokkeella piispan istuin. Pääalttarissa, alttarin yläpuolella holvissa on pyhää Kolminaisuutta esittävä maalaus. Seinillä alttarin kohdalla ovat ehtoollisen jakamista esittävät freskot. Kuoriapsiksen holvissa ovat Jumalaa ja Jumalanäitiä esittävät maalaukset. Seinämaalaukset esittävät maallikoita, piispoja, autuaita sekä pyhimyksiä. Pohjois-apsiksen seiniä kiertävät seitsemän sakramenttia esittävät maalaukset. Holvin peittää Kristusta ristillä ja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan seisovaa Mariaa ja Johannesta esittävä, tummiin värisävyihin maalattu fresko, tässä tilassa on uhripöytä. Tästä tilasta johtaa porraskäytävä yläkertaan, jota on käytetty kirkollisten vaatteiden säilytyspaikkana. Eteläisessä kuoriapsiksessa on jumalanpalveluksissa tarvittavia kirjoja varten pöydät. Kattoholvia peittää Palamattoman pensaan Jumalanäiti niminen maalaus siihen kuuluvine sivukuvineen. Tämän osan toista kerrosta on käytetty säilytyshuoneena. Varsinaisen kirkkohuoneen kalustosta on vähemmän jäljellä. Ikonostaasin edessä on ollut puisella etuseinällä varustettu amboni, jonka pohjois- ja eteläpuolella on ollut puukaiteen erottamat kliirosit. Kirkon ja koko luostarin parhaat ikonit ovat aikanaan tehty Novgorodissa. Kirkon vanhimman osan rakennustyöt on aloitettu vuonna 1506 ja päätökseen ne on saatettu 1512. Erikoista ja mielenkiintoista on se, että koko kirkkosalin seinät ja pylväät on maalattu täyteen kirkollisia kuvia. Kupolin katossa on maalattu Kristus. Kirkkoa kiertävään yhdyskäytävään on myöhemmin tehty seinämaalaukset.

Pääkirkon ulkoarkkitehtuurissa on monta mielenkiintoista seikkaa. Alkuaan kirkko oli ilman yhdyskäytävää ja kirkon sisäänkäynti oli toisenlainen. 1620-luvulla rakennettiin kirkon ympärille sitä laajentava yhdyskäytävä kahden kerroksen korkuisena. Tällöin ensimmäinen kerros tehtiin avonaiseksi, joka myöhemmin sitten muutettiin lämpimäksi tilaksi. Kirkon lämmitys on hoidettu alusta lähtien kellarikerroksessa olevien uunien avulla. Alkuaan kirkko on ollut tiilipinnalla mutta myöhemmin, nähtävästi sen alkaessa rappeutua, on rakennus kokonaan rapattu ja koristeelliset rakennusosat on hävinneet paksun rappauskerroksen alle. Luostarin yksi tärkeimmistä rakennuksista on trapeesa. Sen ensimmäinen rakennusvaihe on 1530-luvulta ja myöhemmin tätäkin rakennusta on laajennettu ja muutettu moneen otteeseen. Ensimmäisessä vaiheessa trapesa oli nelikulmainen, jonka holvikattoa kannatti mahtava keskipilari. Siihen oli liitettynä Jumalanäidin suojelukselle pyhitetty ruokalakirkko, joka arkkitehtuuriltaan on hyvin harvinainen. Myöhemmin 1600-luvulla rakennusta laajennettiin länsi- ja pohjoissivuille, tämä johtunee varmaan veljestön kasvusta. Ruokasali ja kirkko olivat toisessa kerroksessa, pohjakerroksessa olivat keittiö, varasto ym tilat.Trapesaan liittyy lännessä kaksi laajan kaariaukon toisistaan erottamaa huonetta, eteläisessä huoneessa on muurinsisäinen porras välittänyt yhteyttä kellarikerrokseen sekä ylös ullakolle. Erikoista trapesarakennukselle on, että sen ulkoarkkitehtuuri kaikissa laajennusvaiheissaan on sopeutettu rakennuksen alkuperäiseen arkkitehtuuriin. Täten rakennus kaikista laajennuksista huolimatta on säilyttänyt harmonisen kokonaisuuden, vaikkakin ensimmäisen ja viimeisen rakennusvaiheen välillä on vuosikymmenien ero. Koko pyhän Kolminaisuuden luostarille leimaa-antava on sen kaunis kellotorni, joka hallitsevana kohoaa kirkon ja trapesarakennuksen keskivaiheilla. Kellotorni on kaksiosainen. Rakennuksen läntinen osa muodostaa kerroksiin vievän porrashuoneen. Porrashuoneen alaosa on aikoinaan ollut avonainen arkadikäytävä, jonka kaariaukkoja on kiertänyt koristeprofiili. Arkadiakäytävästä on puuporras johtanut toiseen kerrokseen sekä yksinkertainen kaariovi itäosan holvattuun huoneeseen. Porrashuoneen toinen kerros on aikoinaan muodostanut kauniin avogallerian, josta muurinsisäinen porras on edelleen vienyt ylös kellohuoneeseen sekä käytävä itäisen osan välikerrokseen. Tämä kellotornin välikerros on varmaan muodostanut sisäarkkitehtuurinsa puolesta kauneimman osan luostarin rakennuksista. Vielä nyt tarjoavat sen säilyneet holvien rippeet silmää hivelevän näyn. Rakennustaiteellisilta erikoisosiltaan kellotorni liittyy yksityiskohtia myöten pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Pyhän Kolminaisuuden luostarin eteläisen muurin vieressä sijaitsee pieni apsiskuorinen kappeli joka on pyhitetty Jumalanäidin ilmestymisen muistolle. Sen holvit ja seinät ovat olleet maalauksilla koristellut. Etelä- ja länsiseinän ikkunat ovat kauniisti koristellut, ja niille löytää vastineen kirkon apsisikkunoista. Pihamaata kolmelta taholta ympäröivistä rakennuksista, on itäpuolella uusi vierastalo, läntisen siipirakennuksen pohjoispää on nimeltään vanha vierastalo. Saman rakennuksen porttikäytävän yläpuolella on ollut arkkipiispan huoneisto. Pohjoispuolelta pihamaa on ainoastaan muurin ympäröimä.

Pyhän Kirkastumisen luostari

Pyhän Kirkastumisen luostarin mielenkiintoisimman rakennusryhmän muodostavat sen kaksi kirkkoa, Kirkastuksen kirkko, jonka pyhitys mahdollisesti Kristuksen taivaaseen astumisen muistolle ja Kolminaisuuden kirkko, sekä niihin liittyvät sivurakennukset. Tämä rakennusryhmä vaikuttaa hajanaiselta ja eri rakennuskerrostumat eroavat arkkitehtuurinsa puolesta jyrkästi toisistaan. Kirkastuksen kirkon nelikulmaiset pilarit nousevat jykevinä ja voimakkaina kantamaan kirkon korkeaa yläosaa, jossa holvit ikäänkuin häipyvät hämärään, sillä kirkon kaikki ikkunat sijaitsevat sen länsiosassa ja itäosa saa valonsa ainoastaan viiden kattokupolin kautta. Kolmen kaariaukon kirkkohuoneesta erottama kolmen apsiksen muodostama matala kuoriosa on kirkon vastakohta. Kirkkoon liittyy pitkin sen eteläistä sivua huoneryhmä, josta itäisin huone, apsismuotoinen, on yhteydessä alttariin sekä laajalla, korkealla kaariaukolla kirkkoon. Sen jatkona on kaksi huonetta, joista läntinen on kaksikerroksinen. Kirkkosalin avonainen toinen kerros on kauniilla takorautakaiteella erotettu kirkosta joka muodostaa kuoroparvekkeen. Kirkon kuoriosa on kaksikerroksinen jossa on viisi kerroksinen ikonostaasi. Kirkastuksen kirkon rakennustyöt on aloitettu 1540 luvulla ja myöhemmät lisärakennukset ovat valmistuneet 1620-30 -luvuilla. Kirkkosali on täälläkin toisen kerroksen tasolla, pohjakerroksessa on lämmitys- ym. tiloja. Kirkastuksen kirkossa on luostarin perustajan Aleksanteri Syväriläisen upea hopeinen kullalla koristettu sarkofagi, tsaari Mikael Feodorovitsin lahja luostarille. Vuodelta 1641 on maininta, jossa hänen hautapaikakseen sanotaan Kirkastuksen luostarin pääkirkko. Joka vuoden pyhän Kolminaisuuden päivänä, hänen jäännöksensä on juhlallisessa kulkueessa kuljetettu Kolminaisuuden luostarin pääkirkkoon, mistä ne seuraavana päivänä on samanlaisin juhlallisuuksin tuotu takaisin Kirkastuksen luostariin. Kirkastuksen kirkon eteläpuolella, sijaitsee pienen kauniisti holvatun eteishuoneen siitä erottamana pyhän Kolminaisuuden kirkko. Eteishuoneen pohjoisseinän muodostaa kirkon alkuperäinen eteläseinä. Symmetrisesti portaalin kanssa eteläseinällä sijaitsee pyhän Kolminaisuuden kirkon kaunis eteläinen portaali.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon muodostaa pieni holvattu kirkkohuone, sekä siihen idässä liittyvä alttariosa. Korkea kaariaukko kirkon länsiseinässä yhdistää sen kirkon jatkoksi myöhemmin rakennettuun saliin, joka on todennäköisesti toiminut trapesana. Eteishuoneesta päästään edelleen muurinsisäisiä portaita myöten, pyhän Kolminaisuuden kirkkoa aikoinaan koristaneeseen kellotorniin sekä rakennusryhmän toiseen kerrokseen, jonka muodostaa pitkä, koko rakennuksen pituinen sali ja sen eteläpuolella pienempi huone. Isomman salin itäisen osan kolmella kaariaukolla toteutettu kahtiajako viittaa siihen, että sitäkin on käytetty jumalanpalvelustarkoituksiin. Tämä kirkko oli luostarin ensimmäinen kivikirkko ja sen rakennustyöt on aloitettu 1490-luvulla. Pyhän Kirkastuksen luostarin ympärysrakennuksista itäisimmässä ovat sijainneet luostarin johdon huoneet maalauksilla koristellun porttiholvin kohdalla, jossa on ollut pyhälle Nikolaokselle omistettu kirkko. Varsinaiset munkkikammiot, keljat ovat olleet edelliseen liittyvässä eteläsiivessä. Itäisen siipirakennuksen ja kirkon välissä on pieni erillinen rakennus, joka on rakennettu rukoushuoneeksi sille paikalle, missä legendan mukaan pyhä Kolminaisuus ilmestyi Aleksanteri Syväriläiselle. Tämän rakennuksen länsipuolella on sijainnut luostarin hautausmaa. Taka-alalla puiden ympäröimänä kohoaa luostarin siro kellotorni. Sen arkkitehtuuri viittaa kuitenkin jo verrattain myöhäiseen aikaan 1700-luvun lopulle. Muilta tahoilta luostari on muurien ympäröimä, ja nekin sisältävät mielenkiintoisia luostarin vaiheita valaisevia erikoispiirteitä.

1700-luku todistaa luostarin yhä kasvavaa mainetta ja arvovaltaa. Tämän ajanjakson laajennuksiin kuulunee Kirkastuksen kirkon ja Kolminaisuuden kirkon yhdistäminen lisärakennuksilla yhdeksi kokonaisuudeksi. Lisärakennuksen toisessa kerroksessa, jonka itäpääty yhdessä sisäänkäyntihallin kanssa muodostaa arkkitehtuurinsa puolesta rakennusryhmän kauniimman rakenneosan, on todennäköisesti sijainnut Syvärin luostarissa vuosina 1779-89 toiminut pappisseminaari. Tämä siirrettiin vuonna 1789 Arkangeliin. Luostarissa viimeksi suoritettuihin laajennuksiin kuuluvat trapesan molemmat läntiset huoneet, pyhän Kolminaisuuden ilmestymisen muistoksi rakennettu rukoushuone sekä Kirkastuksen luostarin siro kellotorni. Suurin piirtein katsoen ovat luostarin rakennukset täten aste asteelta ja monilukuisissa rakennusjaksoissa kehittyneet siksi monumentaaliseksi ja valtavaksi rakennusryhmäksi, mikä se vieläkin on. Syvärin luostarin kukoistusajan voidaan katsoa päättyneen 1700-luvun puolivälin jälkeen, jolloin sinne sijoitettiin piispanistuin ja sen maatilat sekä privilegiot peruutettiin valtiolle. !800-luvun lopulla olikin enää ainoastaan pyhän Kirkastuksen luostari, jossa munkit asuivat, varsinaisessa luostarikäytössä.

Luostarin viime vaiheet

Luostarielämä jatkui aina vuoteen 1923, jolloin luostari lakkautettiin. Syvärin luostarissa tapahtui 1918 ryöstö jonka yhteydessä luostarin arvokas omaisuus hävisi. Tässä yhteydessä on myöskin kadonnet pyhittäjä Aleksanterin jäännökset, sekä kaksi hopeista sarkofagi‑arkkua. 1923 jälkeen luostari muutettiin vankileiriksi ja tällöin luostarin kummatkin osat joutuivat suurten muutosten kohteeksi. Jäljellä ollut kirkollinen esineistö, ikonit ja muu omaisuus sijoitettiin Kolminaisuuden luostarin pääkirkkoon, jossa niitä vielä oli vuosina 1942-45 jäljellä. Kirkastumisen luostarista poistettiin kaikki kirkolliseen viittaava niin ulkoa kuin sisältäkin. Tästä muodostui myöhemmin invalidien ja tarttuvia tautia sairastavien suljettu laitos. Kolminaisuuden luostari oli pitkään oman onnensa ja Luojan armoilla. Myöhemmässä vaiheessa sitä käytettiin eristyslaitoksena ja jonkin aikaa siellä oli nuorisovankila. 1940-luvulla kun suomalaiset olivat Aunuksen rintamalla tuli siitä paikallisen alueen esikuntakeskus. Tällöin suomalaiset arkkitehdit ja heidän mukanaan Lars Pettersson tutustuivat luostarin arkkitehtuuriin ja tekivät suunnitelmia rakennusten kunnostamiseksi. Tässä yhteydessä TK-kuvaajat ovat tallentaneet sen aikaisia näkymiä luostareista. Suomalaisten poistuttua 1945 Syväriltä, sen jälkeiset tiedot ovat hyvin puutteellisia.

Venäjän avauduttua ja pääsy vanhoihin suljettuna olleisiin kirkollisiin kohteisiin on tehnyt mahdolliseksi myös kirkollisen toiminnan aloittamisen. Vuonna 1992 on Syvärin luostarin kirkossa toimitettu ensimmäinen liturgia vuosikymmenien jälkeen. Tällä hetkellä luostari on valtion hallinnassa. Osin luostarin rakennuksia korjataan ja palautetaan entiselleen. Luostaritoiminnan alkamisesta ei ole mitään varmuutta.

Julkaistu Aamun Koitossa 1994.

Hautausmaan puolesta!

Kuva: Hautajaiset Lapinlahden ortodoksisella hautausmaalla 1940-luvulla.

Teksti: Timo Lehtonen

Useamman vuoden ajan on liikkunut tietoja, että hautausmaalta poistettaisiin noin tuhat hautaa. Loppuvuodesta -92 oli tehty lista noin 1200 haudan poistamisesta. Kuluvan vuoden keväällä ilmestyi sitten lappu niille haudoille, jotka aiotaan poistaa, jollei haudan omistajaa löydy. Mitä tapahtuu laputetuille haudoille, kun määräaika menee umpeen? Katoaako kaunis hautamuistomerkki ja tilalle tulee kantikkaita matkalaukkukiviä? Ajan mittaan koko hautausmaan ilme muuttuisi ja pahemmassa tapauksessa koko alue alkaisi näyttää ankean luterilaiselta nykyhautausmaalta.

Jokainen hautamuistomerkki on historiallinen ja kertoo omasta ajastaan ja kuuluu ympäristönsä kokonaisuuteen. Tällaisen kokonaisuuden muuttaminen uusilla hautauksilla rikkoo arvokkaan vuosisataisen hautausmaakuvan. Alueen vanhimman osan haudat ja muistomerkit kertovat henkilöistä jotka ovat vaikuttaneet Helsingin ja jopa koko Suomen historiaan. Seurakunnan tulisi palata juurilleen ja huolehtia seurakunnan perustajien, lahjoittajien ja työntekijöittensä viimeisistä leposijoista. Moni muistomerkki kertoo arvokkaasta käsityötaidosta ja siitä rakkaudesta, jolla poisnukkunutta haluttiin kunnioittaa.

On suunnitelmissa, että vanhat hautakivet kerättäisiin johonkin hautausmaan nurkkaan eräänlaiseksi nekropoliksi, jossa kivet olisivat museoituina. Näin voitaisiin taas menetellä jatkossakin kun kerran on aloitettu hautausmaan tehokäyttö. Tämä ei ole oikea ratkaisu, sillä poisnukkuneiden lepopaikoilla tulee olla muutakin arvoa kuin taloudellista. On mahdollista, että moni poistohaudoista voi olla lunastettu seurakunnalta ikiajoiksi ja uskottu seurakunnan säilyttävän ja huolehtivan niistä. Lahjoittajilleen ja uskollisille palvelijoilleen asemaan katsomatta on seurakunta aikanaan antanut kiitokseksi viimeisen leposijan; jos hauta nyt hävitetään, onko katsottava, että seurakunta on kuitannut kiitollisuutensa velan?

Tilanne hautausmaalla poistohautojen osalta on sekava, sillä Aleksanteri Porokara ilmoittaa hautausmaalla olevan 600 suojelun piiriin kuuluvaa hautaa. Näistä 50 on nyt vailla omistajaa ja varustettu poistohautalapulla. Käytössäni on poistettavien hautojen luettelo, jossa on 1209 kohdetta. Näille laputetuille haudoille ei ole omistajia ja muistomerkit ovat huonokuntoisia. Hautausmaan kartoituksen tekijä on kerännyt 1209 poistohaudan joukosta noin 50 jotka pitäisi suojella. Isännöitsijän kirjoituksesta ilmenee, että kaikki 600 hautaa muistomerkkeineen säilytetään, vaikka hautojen omistajiin ei saataisikaan yhteyttä.

Mitä tapahtuu sitten niille 609 poistohaudalle? Herättää myös hämmästelyä sekin, että kirkon seinässä oleviin hautalaattoihin ilmestyi valkoiset laput vaikka niiden omaiset tiedetään. Noiden 609 haudan joukossa on varmaan sellaisia jotka tulisi säilyttää, varsinkin kaikki ne haudat, jotka sijaitsevat pääkäytävän läheisyydessä. Hautojen poistamiseen ei ole tarvetta, vaikka omaisia ei löydettäisikään, sillä tilaa hautausmaalla on uusille hautauksille. Nyt jälkeenpäin asiaa mutkistellaan ja kaunistellaan, vaikka luettelossa nuo 1209 hautaa ovat nimenomaan poistettavia hautoja.

Tämä hätähuuto on tarpeellinen, sillä seurakunnalla on aikomus käydä jo toimenpiteisiin.

Lihavina vuosina olisi tullut perustaa tuo nyt haikailtava hoitorahasto jotta ei oltaisi tässä tilanteessa, sillä rahastahan tässä on kysymys. Suojeltavien hautojen kartoitukseen olisi pitänyt käyttää historian ja museoalan asiantuntijoita sekä kaupungin edustajaa, sillä varmaan Helsingin kaupungillakin on halua säilyttää osa kulttuurinsa rikasta menneisyyttä.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 8/1993.

Pyhittäjä Arsenin juhla

Kuva: Konevitsan luostarin pääkirkko 1930-luvulla.

Teksti: Timo Lehtonen

Kesäkuun 24.-25. päivä vietettiin Konevitsassa pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen muistojuhlaa ja luostarin 600-vuotisjuhlaa. Kutsuvieraita oli Suomesta ja Venäjältä. Varsinainen juhla kiteytyi jumalanpalveluksiin sekä aattoillan ilotulitukseen ja juhlapäivän ristisaattoon Kazanin skiitalle. Uusitussa ruokasalissa tarjoiltiin maittava juhla-ateria, jonka vapaaehtoiset talkoolaiset olivat valmistaneet alkeellisessa kenttäkeittiössä. Kaikki se työ, jonka seurauksena 600-vuotisjuhlat onnistuivat, oli kymmenien talkoolaisten ja Konevitsan ystävien lahja juhlivalle luostarille.

Luostarin 600-vuotisjuhlien suunnittelu oli aloitettu ajoissa. Ensimmäisten suunnitelmien mukaan piti luostarin olla jo lähes kunnostettu juhliin mennessä. Kymmenet ja taas kymmenet talkoolaiset ja työttömät tekivät työtä luostarisaarella paikkoja ja rakennuksia kunnostaen veljestöä ja vieraita varten. Taloudellinen tilanne ja olosuhteet saarella olivat ajoittain hyvin vaikeat. Työt saarella kuitenkin jatkuivat, ja mitä lähemmäksi juhlat lähestyivät, sitä kovemmaksi työtahti kiihtyi. Viimeisinä päivinä työt jatkuivat aamupuolelle yötä.

Konevitsan 600-vuotisjuhlallisuudet alkoivat Suomessa kesäkuun 9. päivä, jolloin kokoonnuttiin Keiteleen Hamulan kylään. Täältä luostarin evakkopaikasta lähti liikkeelle ristisaatto mukanaan Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonin kopio. Tämä uusi ikoni oli maalattu Valamossa ja siunattu edellisenä päivänä. Ikoni kulki ristisaaton mukana Kuopion kaupunkiin antaen näin siunauksen kaupungille ja sen asukkaille, jotka ovat tukeneet luostaria. Jumalanäidin ikoni kulki Uuden Valamon kautta Karjalan laulumaille risteillen tsasounien ja kalmistojen kautta itärajalle. Venäjän puolella ristisaatto yöpyi Sortavalassa, ja sieltä matka jatkui Sortanlahteen. Konevitsassa oltiin 21. päivä kesäkuuta.

Ikonin tulo saareen oli merkki suuren juhlan lähestymisestä. Veljestö isä Nazarin johdolla oli rannalla vastaanottamassa ikonia. Kaikki talkoolaiset kerääntyivät rantaan, työt ja askareet pysähtyivät. Ristisaattolaivat kiinnityttyä laituriin aloitettiin rukouspalvelus ja ikoni saatettiin ristisaatossa kirkkoon, jossa jokainen vuorollaan kävi sitä kunnioittamassa.

Kaksi viikkoa ennen juhlien alkua oli luostariin tullut ns. keittiörykmentti ravintoloitsija Hariton Tuukkasen johdolla. Ruokien esivalmistelu piti aloittaa ajoissa. Lähes kaikki ruokatavarat tuotiin Suomesta. Tarkoitus oli ennen juhlia saada luostarin oma uusittu nykyaikainen keittiö valmiiksi, mutta niin kävi, että oli turvauduttava soppatykkiin ja kenttäkeittiöön. Ravintolakoulun rehtori Ilkka Toroi ja Tuukkanen apulaisineen saivat aikaan hyvät ja perinteiset luostariateriat. Ruokajuomana oli hyvää nokkoskaljaa.

Majoitus tuotti suuren ongelman, mutta yli 300 henkilön majoittaminen niissä olosuhteissa onnistui näin jälkeenpäin ajatellen kuitenkin melko hyvin. Osa asioista piti jättää hyvän onnen varaan – tällaisia olivat mm. veden tulo ja sähkön saanti, sillä ennen juhlia koimme kauhuksemme muutamia katkoksia. Olimme pyrkineet kuitenkin varautumaan monella tavalla erilaisiin tilanteisiin. Näitä oli paloturvallisuus, ensiapu ja neuvonta, jotka nekin toimivat vapaaehtoisvoimin. Helsingissä juhlajärjestelyt kuten tiedottamisen, monistukset, postitukset, kuljetukset ja hankinnat hoitivat yhdistyksen seitsemän aktiivisinta jäsentä ja yhdistyksen puheenjohtaja Heikki Hänninen.

Vuosikymmeniä oli kulunut siitä kun viimeksi oli luostarin kirkossa toimitettu niin juhlava ja arvovaltainen palvelus, nyt viiden piispan voimin. Niin juhlassa kuin palveluksessakin oli ykseyden henkeä, jossa kirkot ja kansat olivat kokoontuneet pyhittäjä isä Arsenin muistoa kunnioittamaan. Veljeskirkkomme esipaimen John Vikström toivotti kirkkonsa puolesta luostarille menestystä ja siunausta – muutenkin luterilaisten auttamishalu ja kiinnostus luostariin on ollut yllättävän runsasta.

Omaa kirkkokuntaamme juhlassa edustivat arkkipiispa Johannes ja metropoliitat Leo ja Tiihon. Venäjän ortodoksisesta kirkosta olivat mukana Pietarin ja Laatokan metropoliitta Joan ja Petroskoin piispa Manuel. Papistoa oli runsaslukuisesti paikalla niin Suomesta kuin Venäjältäkin.

Juhla jäi meille mieleen mieluisana muistona. Sen onnistumisesta kuuluu kiitos niin lahjoittajille kuin kaikille luostarin hyväksi työtä tehneille. Luostarin vaiherikkaaseen historiaan on kirjoitettu uusi lehti, jota emme enää koskaan uskoneet kirjoitettavan.

Julkaistu Ortodoksiviestissä 7/1993.

Ortodoksisuus Hangossa

Kuva: Hankoon vuonna 1845 rakennetun Parantaja Panteleimonin sotilaskirkon piirustukset.

Teksti: Timo Lehtonen

Hankoniemen alue on ollut kautta aikojen mukana merenkävijöiden turvasatamana, ja myöhemmin sotilaallisena tukikohtana sekä linnoituspaikkana. Hangon kulttuurimaisemaan on tullut vaikutteita Ruotsin sekä Venäjän valtakulttuureista, jotka ovat tämän päivän Hangossa kaupungin elävää historiaa.

Ruotsinvallan aikana Hangosta muodostui eräs rannikon linnoituskohteista. Venäjän valloitettua maan siitä tuli myös uudelle valloittajalle tärkeä rannikon vartiopaikka. Uusien vallanpitäjien myötä itäinen kirkko tuli maahan sotilaiden mukana. Ortodoksinen kirkko ja sotilasseurakunta on vuodesta 1810 lähtien toiminut Hangossa, lukuun ottamatta neljääkymmentä vuotta, ajanjaksoa 1854-1894, jolloin kirkollinen toiminta oli lähes sammunut.

Autonomian ajan loppupuolella syntyi Hankoon siviiliseurakunta, joka Suomen itsenäistyttyä liitettiin Helsingin seurakuntaan. Nykyisin Hangossa toimii Apostolien vertaisen pyhän suuriruhtinas Vladimirin ja mirhantuojanaisen Maria Magdaleenan muistolle pyhitetty ortodoksinen kirkko. Hallinnollisesti temppeli ja hautausmaa kuuluvat nykyisin Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan ja Helsingin hiippakunnan piispan hengelliseen alaisuuteen ja isälliseen huolenpitoon. Alueellisesti Hangon ortodoksien sielunhoito kuuluu Helsingin ortodoksisen seurakunnan 4. papin ja 3. kanttorin hoitoon, keskuspaikkanaan Lohjan kaupunki. Hangon ortodoksit elävät kirkon perinteessä, joka on elävää elämää maailmassa. Sen perinteet ja monikielisyys ovat rikkautta, sillä Hangossa toimitetaan palveluksia suomeksi, ruotsiksi ja kirkkoslaaviksi. Paikalliset ortodoksit elävät rinnakkaiseloa yhdessä toisen kansankirkkomme, sekä muiden kristillisten yhteisöjen kanssa. Tänä päivänä Hangossa arvostetaan "oikeauskoista" kirkkoa ja sen perinnettä, se liittyy kiinteästi Hangon historiaan ja nykypäivään.

Hangon ortodoksisen menneisyyden selvittäminen on ollut mielenkiintoinen tehtävä. Varsinkin 1800-luvun alkupuolen vaiheet ovat vaatineet perehtymistä venäläisiin asiakirjoihin, jotka ovat usein olleet käsinkirjoitettuja ja pahoin vuosikymmenien aikana kärsineitä kopioita. Niiden sisällön selvittämiseen on tarvittu asiantuntijaa, jolla on hyvä vanhan venäjänkielen taito ja kyky lukea vaikeita käsialoja. Tämän työn olen joutunut teettämään ulkopuolisella. Hangon ortodoksisuuden selvittämiseen olen saanut apurahaa Hangon kaupungilta, Helsingin ortodoksiselta seurakunnalta ja Helsingin ortodoksisten Kuratorio ry:ltä.

Näille yhteisöille esitän kiitokset taloudellisesta tuesta, joka teki mahdolliseksi tämän aiheen tutkimisen ja kirjoittamisen.

Tämänlaatuisessa tutkimustyössä joutuu kääntymään monen viraston, laitoksen, arkiston ja museon puoleen. Kaikille näille ja monille yksityisille henkilöille lausun lämpimät kiitokset tiedoista, jotka ovat nyt yhteen koottu.

KAHDEN VALTAKUNNAN VÄLISSÄ

Pietarista Hankoon

Pietari Suuri (1672-1725) perusti Nevajoen suuhun 1700-luvun alkupuolella kaupungin, josta kehittyi keisarikunnan uusi ja mahtava pääkaupunki Sankt Petersburg, jolla tuli olemaan vaikutusta Suomen ja Hangonkin tuleviin vaiheisiin. Ruotsin ja Venäjän valtapyrkimysten seurauksena joutui Suomi suuren Venäjän valtakunnan alaisuuteen vuonna 1710, jota kesti yhtäjaksoisesti vuoteen 1721 saakka. Isonvihan aikana käytiin Venäjän ja Ruotsin laivastojen välillä ankara taistelu vuonna 1714 Hangon edustalla. Tässä taistelussa Pietari Suuren perustama Venäjän ensimmäinen sotalaivasto, jota hän itse johti, sai voiton joka Venäjällä sai suuren kuolemattomuuden maineen. Tästä päivästä tuli myöskin Venäjän sotalaivaston vuosipäivä. Kyseinen taistelupäivä sattui olemaan pyhän Panteleimonin muistopäivä ja niin tätä päivää ruvettiin viettämään laivaston vuosipäivänä, kuin myöskin Hangon meritaistelun päivänä. Myöhemmin Hankoon rakennettiin ensimmäinen ortodoksinen kirkko, joka pyhitettiin meritaistelun voiton muistopäivälle.

Uuteen pääkaupunkiin, Pietariin tuli pysyvä muistomerkki tästä taistelusta, sinne rakennettiin Hangon meritaistelun muistolle omistettu Panteleimonin kirkko vuosina 1735-1739, nykyisen ulitsa Pesteljan eli Postelin kadun varrelle. Tapahtuman muistoksi nimettiin lähelle myöskin Hangonkatu, nykyiseltä nimeltään Gangutskaja ulitsa. Kaunis, puinen pyhän Panteleimonin ortodoksinen kirkko on edelleen pystyssä, mutta ei kirkollisessa käytössä, siinä toimii Hangon meritaistelun muistomuseo. Läheiset rakennukset liitetään ajanmittaan mukaan museokompleksiin, niihin kuuluu mm. entinen kirkon papiston asuintalo. Viereisen rakennuksen päädyssä on myös Hangon tukikohdan (1940-41) taisteluista kertova muistotaulu.

Muistojen juhlintaa

Hangon edustalla käyty nk. Riilahden taistelu 1714 oli suuren juhlinnan aihe vuosittain, sitä valottaa eräs kuvaus Ahvenanmaalta, jossa heijastuu kirkon vaikutus tämän sotilaallisen muistopäivän viettoon. Ahvenanmaalla pidettiin ns. rauhankongressi vuosina 1718-1719 Ruotsin ja Venäjän välillä Vårdön pitäjän Lövön kylässä. Vuoden 1719 heinäkuun 27. päivänä oli Ahvenanmaalle saapunut Venäjän sotalaivastoa. Ahvenanmaan saariston eteläpuolelta Lemlandin pitäjästä löytyi sopiva satamapaikka, jota kutsuttiin Flakan satamaksi. Sinne purjehti Pietarista arvovaltainen seurue, jota johti itse tsaari Pjotr Aleksejevitš ja heihin liittyivät aiemmin tulleet virkamiehet ja sotilasneuvonantajat. Seuraavana katkelma tapahtumaa kuvaavasta asiakirjasta: "Asiaan kuuluivat jumalanpalvelukset sotalaivojen kansilla 27. heinäkuuta, tuota vuotta, venäläiset juhlivat Hangon kärjen vuonna 1714 tapahtuneen merivoiton vuosipäivänä ja viisivuotisjuhlien yhteydessä järjestettiin meriväelle erilaisia juhlia. Sotalaivat vietiin satamasta ulommaksi merelle ja sijoitettiin puoliympyrään muun laivaston viereen. Kello 10 kokoontuivat "Ingemar"-nimisen laivan kannelle kaikki ministerit ja sotaväki kenraaleista lippumiehiin, samoin kaikki laivaston ja kaartinrykmenttien upseerit. Yksi sotalaivaston kenttäpapeista, munkkipääpappi piti juhlallisen rukouspalveluksen, jonka jälkeen toimitti ylin hierarkkinen munkki Feodorovitš (piispa?) oratorion päivän merkityksen johdosta. Sen jälkeen seurasi kiitosjumalanpalvelus. Juhlallisuudet jatkuivat laivojen juhlaliputuksella ja kunnialaukauksilla laivaston tykistöllä." Miten kyseistä meritaistelun muistojuhlaa vietettiin Pietarissa on vain arvailujen varassa, sillä muistikuvia ja asiakirjoja ei ole ollut käytettävissä. Voidaan kuitenkin olettaa, - ottaen huomioon venäläisen perinteen ja luonteen, juhlia on vietetty pääkaupungissa ajan tavan mukaan suurellisen mahtavasti. Ahvenanmaan neuvottelut päättyivät tuloksettomina ja sotatoimet Suomen rannikolla jatkuivat. Seuraava taistelu käytiin jälleen Ahvenanmaan vesillä vuonna 1720 ja sekin koitui venäläisten voitoksi - lieneekö pyhä Panteleimon ollut jälleen mukana muistopäivänsä kunniaksi! Venäläiset muistavat tämän Grönhamnin taisteluna, siitä kertoo laatta muistokirkon seinällä Pietarissa.

Vihanpitoa

Rauha solmittiin Uudessakaupungissa vuonna 1721, näin päättyi isoviha ja venäläiset siirtyivät Kymijoen itäpuolelle. Sotatoimet alkoivat 20 vuotta myöhemmin uudelleen jolloin Suomi joutui pariksi vuodeksi jälleen Venäjän hallintaan. Tältä ajalta tiedetään maassamme olleen ortodoksista kirkollista toimintaa; ns. kenttäkirkkoja sotaväen mukana, mutta tuskin kuitenkaan Hangossa, sillä paikan sotilaallista merkitystä ei ollut vielä oivallettu. Kahden vuoden miehitys, pikkuviha päättyi Turun rauhaan vuonna 1743 jossa raja siirtyi lännemmäksi Kymenselkää ja Saimaan vesistöä halkoen. Ruotsin otettua jälleen muun osan Suomea hallintaansa he alkoivat linnoittaa Suomenlahden tärkeimpiä tukikohtia, joihin myös Hanko kuului. Linnoitustyöt aloitettiin 1789 ja ne jatkuivat lähes koko 1790-luvun ajan, sillä linnoitus oli joiltakin osin keskeneräinen, kun Suomen sota alkoi vuonna 1808.

AUTONOMIAN AIKA JA ORTODOKSISUUS HANGOSSA

Uusi isäntä Hankoon

Suomen sodan seurauksena vuosina 1808-1809, joutui maamme Venäjän keisarikunnan alaisuuteen ja Suomesta tuli suuriruhtinaskunta. Alkoi uusi historiallinen aikakausi, jota kesti yli sata vuotta. Tuohon aikaan kuului kehitystä, taantumista ja venäläistämistä joka koettiin sortona. Tällöin koko Suomen alueelle levisi emämaan kirkko sotaväen mukana. Hangon seudulle autonomian aika toi paljon uutta toimintaa, näistä sotaväki aiheutti suurimman muutoksen, kun heidän määränsä lisääntyi moninkertaiseksi ruotsalaiskauteen verrattuna. Heidän mukanaan tuli paljon outoa ja erikoista johon paikallinen väestö joutui tutustumaan ja sopeutumaan. Sotilaiden myötä tuli muitakin ammatinharjoittajia, kauppiaita, leipureita, suutareita ja palvelusväkeä joiden kaikkien oli jotenkin majoituttava alueelle sotaväen lisäksi. Alueelta inventoitiin sotaväen käyttöön 86 rakennusta ja lisäksi yksityisiltä henkilöiltä 18-22 mökkiä, näin kertoo tuonaikainen venäläinen asiakirja. Tämän lisäksi monen perheen ahtaan asumuksen parhaimpaan kamariin majoittautui vielä vaativainen upseeri. Vaikeuksia oli, mutta oli heistä myös jotain hyötyäkin isäntäväelle. Sotilaselämän ankeuden ja kurinalaisuuden vastapainoksi juhlittiin ystäväpiireissä ja virallisissa keisari- ja sotilasjuhlissa sekä aina ja kaikkialle seuraavan oikeauskoisen kirkon juhlissa.

Väliaikainen kenttäkirkko

Venäläiset saapuivat Hankoon maaliskuun 21. päivänä vuonna 1808, ottaen haltuunsa tyhjän linnoituksen. Joukko-osaston mukana tuli Hankoon ortodoksinen kirkko, niin hengellisenä kuin materiaalisenakin. Kaiken muun tavaran ja tarvikkeen mukana kuormastossa tuli koottava matkakirkko pappeineen. Tällainen matkakirkko koottiin johonkin linnoituksen huoneeseen jossa se toimi jonkin aikaa. Myöhemmin matkakirkko siirrettiin linnoituksessa erilliseen puurakennukseen, josta ruotsinvallan aikana oli suunniteltu tehtävän luterilainen kappeli. Tämä rakennus sijaitsi kalliolla linnoituksen keskellä, se oli vanha, alkujaan kalastajien käyttämä, alun perin yksihuoneinen rakennus. Nykyisin tämä paikka sijaitsee ratapiha-alueella, jossa on ollut aikaisemmin rautatieläisten rakennuksia, Nycanderinkadun länsipuolella. Kirkon tarpeita varten sitä laajennettiin eteisosalla jonka päälle tehtiin matala kellokatos. Toiseen päähän tehtiin viisikulmainen alttariosa. Muutostyöt tehtiin väliaikaisin ratkaisuin ja rakennus oli ulkomuodoltaan hyvin epäyhtenäinen, vaatimaton sisältä ja ulkoa. Ikonostaasi, eli kuvaseinä oli tehty kehikolle pingotetusta kankaasta, jolle oli maalattu kuviointi ja koristeet. Ikonit ripustettiin niille kuuluville paikoille. Kuvaseinässä oli kolme oviaukkoa alttarihuoneeseen, kuninkaanovet, eteläinen ja pohjoinen sivuovi. Kuninkaanovet oli tarkoitettu papistolle ja ne oli saranoitu, sivuovet oli varustettu verhoilla, niistä kulkivat diakonit, ponomarit sekä muut joilla oli asiaa alttariin. Tämä pyhän Panteleimonin kirkko oli alistettu vuodesta 1810 lähtien pyhän Synodin alaisuuteen. Pyhäkön esineitä oli siirretty kenttäkirkosta ja muuta esineistöä oli saatu lahjoituksina. Tähän mennessä korjauskulut oli saatu lahjoituksina. Hangon linnoitus lakkautettiin puolustuksellisessa mielessä vuonna 1811 jolloin kirkon hoito paikallistasolla siirtyi Hankoon jäävän komentajan vastuulle. Oletettavasti varsinainen joukko-osaston pappi siirtyi osastonsa mukana uuteen sijoituspaikkaansa.

KIRKON RAKENNUSSUUNNITELMIA

Väliaikaiset järjestelyt

Miten alueen ortodoksien sielunhoito oli järjestetty näiden 28 vuoden aikana kun Hangossa ei ollut vakinaista pappia? Nähtävästi Hangossa kävi papistoa joko Helsingin tai Turun seurakunnista. Linnoituksessa on saattanut käydä kulloinkin sinne majoitetun joukko-osaston pappi, sillä sama pappi joutui kiertämään oman rykmenttinsä eri majoitus- ja komennuspaikoissa. Yleensä jumalanpalvelukset järjestettiin suuren paaston, piinaviikon ja pääsiäiskauden aikana, tällöin sotilaat osallistuivat kirkon pyhiin sakramentteihin. Merkittävä käänne Hangon kirkollisissa oloissa tapahtui silloin, kun kirkon hallinta ja hoito siirtyivät vuonna 1839 Venäjän sotaministeriölle ja varat saatiin insinöörihallinnon määrärahoista. Samana vuonna Hankoon määrättiin oma pappi Foma Zlatskovski, joka toimi Hangossa aina vuoteen 1854 saakka.

Byrokratiaa ja keisarin toimenpiteitä

Hangon kirkon siirtämistä sotalaitokselle oli esitetty jo vuonna 1834 ja tällöin asialla oli Hänen Korkea-arvoisuutensa Imperaattori Nikolai I (1796-1855), joka vastaisuudessakin tuli puuttumaan pienen Hangon kirkon rakennusvaiheisiin. Toinenkin seikka vaikutti siihen, miksi Hangon temppelin hoito siirtyi hengelliseltä hallinnolta sotalaitokselle, sillä pyhällä Synodilla ei ollut varoja pienten kirkkojen hoitoon, saatikka laajempiin korjauksiin. Virallinen päätös siirrosta annettiin 13. päivä marraskuuta vuonna 1839, vaikkakin päätös oli astunut voimaan jo saman vuoden tammikuun 10. päivänä. Ensimmäisiä korjaus- ja muutospiirustuksia oli alettu suunnitella Hangossa jo vuonna 1834. Uudet suunnitelmat tehtiin jälleen insinööri Kolesnikovin näkemysten mukaan vuosina 1838-1843, jolloin niin piirustuksia kuin asiakirjojakin kulki edestakaisin Hangon, Helsingin ja Pietarin väliä. Keisari Nikolai I puuttui pariin otteeseen Hangon ortodoksisen kirkon piirustuksiin, eniten hän puuttui julkisivuun sekä ikonostaasiin joista keisari toi omat näkemyksensä esille. Hallitsijan vaatimat muutokset aiheuttivat lisäkustannuksia, ne otettiin vuotuisista määrärahoista ja sellaisilta momenteilta jossa varat oli tarkoitettu linnoituksen vuosikorjauksiin.

Uusi kirkko vanhalle paikalle

Perusteelliset korjaus- ja muutostyöt oli suunniteltu aloitettavaksi vuonna 1839. Kirkon taiteellista asua oli Hangossa määrätty valvomaan pappi, isä Foma Zlatkosvki. Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli kuitenkin sotilaiden ja paikallisten ortodoksien sielunhoito. Alustavat piirustukset laadittiin Hangossa, tämän jälkeen ne lähtivät Helsinkiin, Insinöörihallinnon keskusvirastoon, jossa niitä täydennettiin, edelleen ne lähetettiin Pietariin, Sotaneuvoston Insinööriviraston arkkitehdeille, josta ne siirtyivät rakennusasioista kiinnostuneen hallitsijan pöydälle. Hän oli yleensäkin innokas tekemään muutoksia ja korjauksia arkkitehtien laatimiin piirustuksiin, ei ainoastaan Hangon kohdalla. Pyhän Panteleimonin kirkon piirustukset joutuivat näin ollen keisarin tutkiskeluun ja saivat ikään kuin lisää arvokkuutta, sillä hän korjaili kirkon julkisivua ja hiukan myöhemmin myös ikonostaasia. Aluksi oli tarkoitus vain korjata vanha pyhäkkö, muuttaa sen ulkoasua edustavammaksi ja erottumaan muusta rakennuskannasta. Kustannusarvio oli 1388 ruplaa ja 47 kopeekkaa hopeassa. Muutos- ja perusparannustyöt oli päätetty antaa samalle urakoitsijalle, joka kunnosti linnoitusta. Kirkon korjaus tuli tehdä yhden kesän aikana.

Korjauksessa käytettiin sekä uutta että vanhaa rakennusmateriaalia. Työsuunnitelma piti sisällään seuraavanlaiset työt: "Perustuksen korjauksen, sivuportaiden poistamisen, peruskehikon vahvistamisen, ikkuna-aukkojen yhtenäistämisen, ovi- sekä ikkunapuitteiden korjauksen ja lasituksen sekä ovien kunnostuksen. Eteisen ja alttarin kattojen korjauksen, kattotuolien vahvistamisen, eteisen ja alttarin lattioiden uusimisen kaksinkertaiseksi siten, että väliin tuli savitiilimurska. Palkkien alle laitettiin kiviliuskat jotta syntyisi ilmarako palkkien ja perustuksen väliin, joka näin ehkäisisi palkkien lahoamisen. Kirkkosalin ja alttarin seinät tilkitään sisä- ja ulkopuolelta sekä vuorataan laudoituksella. Uusitaan räystäslaudat. Kirkon ympärille tehdään noin 1 1/2 metrin levyinen graniittimurskakäytävä ristisaattoja varten. Sisältä kirkon lattia maalataan ja laitetaan jalkalistat. Alttarin lattia kohotetaan kahdella askelmalla ja Kuninkaan ovien eteen tehdään puolipyöreä uloke eli 'amboni', kuoroaitiot eli 'kliirosit' laajennetaan ja ympärille tehdään aitaus. Vanha, kankainen ikonostaasi poistetaan ja korvataan uudella puisella kuvaseinällä. Isä Foma korjaa vanhat ikonit ja hankkii Pietarista uudet lisäikonit. Ikonostaasin runko on valkoinen ja siihen maalataan kultakoristeet." Edellä suunnitellut työt olisi pitänyt suorittaa vuoden 1839 kesän kuluessa, mutta keisarin ja Sotaministeriän byrokratia siirsivät töitä Hangossa monilla vuosilla eteenpäin.

Vihdoinkin työhön

Kirkon suunnittelu sai uutta vauhtia vuonna 1843, kun keisari Nikolai I:n poika suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš (1827-1897), joka johti meriministeriötä ja komensi joukkoja Krimin sodassa, vieraili Hangon linnoituksessa. Temppelin rakennustyöt saatiin käyntiin noin kolmen vuoden sisällä vierailusta. Keisari vahvisti lopulliset piirustukset vuonna 1843 ja 1846, jolloin kirkkorakennus sai klassisen empiren piirteitä sekä hallitsijan rakastamia pylväitä. Vanha kirkkorakennus purettiin kivijalkaan saakka, ja uuden rakentamiseen käytettiin sekä vanhaa että uutta materiaalia. Rakennukseen tuli keskuskupoli ja länsipäätyyn kellotorni. Lämmitykseen hankittiin hollantilainen ultramariinin värinen kaakeliuuni, alttariin pönttökamiina ja siihen paikka ehtoollisveden lämmittämistä varten. Kamiinan arina oli tehty niin, että saatiin hyviä hiiliä suitsuttamiseen. Alttarihuone oli kahta askelmaa ylempänä kuin kirkkosali. Sivuille rakennettiin kuoroaitiot ja niitä ympäröimään koristeelliset kaiteet.

Ikonostaasi, jonka oli suunnitellut rakennuspiirtäjä Zhilton, hankittiin Pietarista. Se oli maalattu vaaleaksi ja koristeltu lehtikultaornamentein. Sieltä hankittiin myös uusia ikoneita ja isä Foma korjasi vanhat pyhäinkuvat. Kirkon katto ja kupolit oli päällystetty pellillä ja maalattu. Ristit ja niiden alla olevat pallot oli kullattu. Keisarin esittämät pylväät sijoitettiin pääsisäänkäynnin kahden puolen. Kellot saatiin Sotaministeriön kirkollisten esineiden varastosta Pietarista, josta täydennettiin myös sakraaliesineistöä. Esineistöä saatiin myös lahjoituksina seurakuntalaisilta. Pyhäkön rakennustäiden valvonnasta käytiin kiistaa eräiden insinöörien ja komendantin sekä papin kesken, mutta keisari määräsi rovasti Foma Zlatkovskin valvomaan töitä ja olemaan myös taiteellisena asiantuntijana. Kustannusarvio kohosi tehtyjen lisätöiden johdosta 1500 ruplaan hopeassa ja varat otettiin keisarin määräyksellä Sotaministeriön kassasta. Tämän lisäksi Hangon linnoituksen vuotuisilla määrärahoilla hankittiin uutta rakennusmateriaalia kirkon rakentamiseen.

Kirkon vihkiminen ja toimintaa

Pyhän marttyyrin ja palkattaparantaja Panteleimonille puinen "oikeauskoinen" kirkko valmistui vuoden 1846 jälkeen, koska silloin lopulliset sisäinteriööripiirustukset oli hyväksytty. Näin kaikki kirkon piirustukset oli saatu valmiiksi ja pyhäkkökin valmistui aikanaan. Kirkon käyttöönotto tapahtui jo ennen varsinaista vihkimistä, jonka ajankohtaa venäläiset sotilasasiakirjat eivät kerro. Vihkiäiset olivat venäläiseen tapaan juhlalliset ja silloisille hankolaisille mielenkiintoinen ja ennennäkemätön tapahtuma.

Tapahtumista kertovaa dokumenttia ei ole käytettävissä, mutta voimme olettaa, että linnoituksen väelle päivä oli juhlava ja ankeista palvelustehtävistä irtautumista.

Kirkollisesti oli vihkimispäivä merkittävä, ikään kuin lapsen syntymä, jolloin kirkko kastetaan ja se saa suojeluspyhän nimen, jonka muistolle kirkon alttari pyhitetään. Vihkimispäivän aamuna toimitettiin pyhäkössä veden pyhittäminen, jolla kirkko vihmottiin sisältä ja ulkoa, tätä seurasi ristisaatto kirkon ympäri, jota paikallinen väestö seurasi uteliaana. Kirkon kiertäminen päättyi kirkon sisälle ja alkoi pyhän alttarin vihkiminen. Palvelus jatkui liturgiana ja päätteeksi toimitettiin moleben eli rukoushetki pyhälle Panteleimonille. Palvelus päättyi kellojen juhlasoittoon ja kunnialaukauksiin tykeillä, juhlat jatkuivat aterialla ja yleisellä ilonpidolla mikä illan hämärtyessä sai yhä iloisempia muotoja.

Papistoa oli tullut Helsingistä ja Viaporista sekä Turusta, kirkkoon oli koottu kuoro paikallisista alemmista upseereista sekä laulutaitoisista seurakuntalaisista. Näin heinäkuun 27. päivästä tuli kirkon vuotuinen juhlapäivä: pyhän Panteleimonin muistopäivä. Jumalanpalveluksia toimitettiin uudessa pyhäkössä säännöllisesti ja kirkollinen elämä vilkastui. Palvelusten lisäksi pappi joutui toimittamaan avioliiton sakramentit, kasteet ja hautaukset. Seka-avioliittoja solmittiin sotilaiden ja luterilaisten kesken, ja ortodoksinen kirkko antoi niille myös siunauksensa. Tiettävästi pappi piti myös jonkinlaista alkeiskoulua linnoitusväen lapsille ja innosti heitä laulamaan Jumalanpalveluksissa. Venäjän valtio maksoi rovastin palkan, ja etuihin kuului asunto, lämmitys, valaistus sekä tiettävästi sotilaspalvelija; varsinainen rahapalkka oli noin 300 hopearuplaa vuodessa. Kanttorin tehtäviä hoiti joku seurakuntalaisista, samoin kirkkoleipien paistamisen.

Tuhon enteitä

Hangon linnoitus sai jälleen Pietarista korkea-arvoisia vieraita, sillä suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš saapui sinne kesällä 1851 tutustumaan linnoituksen hoitoon ja sen puolustuskuntoon saattamiseen. Tässä yhteydessä Konstantin Nikolajevitš osallistui uudessa kirkossa toimitettuun palvelukseen ja toi hankolaisille hallitsijan tervehdyksen uuden temppelin johdosta. Palveluksen jälkeen korkea vieras tarkasti varuskunnan ja kuunteli upseeriston selonteon linnoituksen tilasta. Vierailu päättyi korkea-arvoisen seurueen ja upseerin yhteiseen juhla-ateriaan.

Panteleimonin kirkko ehti toimia ennen Krimin sodan syttymistä Hangossa noin 45 vuotta erilaisissa väliaikaisissa tiloissa, tuosta ajasta noin kahdeksan vuotta uudessa kirkkorakennuksessa.

Krimin sodan (1854-1856) alettua englantilais-ranskalainen laivasto purjehti Suomenlahdelle. Vihollisesta tehtiin ensimmäiset havainnot Hangossa toukokuun alussa. Kuun loppupuolella oli ensimmäinen yhteenotto linnoituksen ja vihollisen välillä. Liittoutuneet nousivat maihin Ahvenanmaalla 8. elokuuta 1854, se enteili myös vihollisten maihinnousua ajan mittaan Hankoonkin, joten venäläiset alkoivat valmistautua Hangon linnoituksen tuhoamiseen. Päätös linnoituksen tuhoamisesta oli tehty jo aikaisemmin Pietarissa, Hankoon määräys tuli elokuun 23. päivänä. Toimeen ryhdyttiin ripeästi, sillä jo neljän päivän kuluttua räjäytettiin linnoituksen tärkeimmät kohteet. Paikallisille asukkaille annettiin tämän jälkeen lupa ottaa itselleen kaikkea tarvitsemaansa materiaalia räjäytetystä linnoituksesta. Tässä yhteydessä tyhjennettiin Panteleimonin kirkko ja kirkollinen toiminta hiljeni neljäksikymmeneksi vuodeksi. Seuraavana kesänä englantilais-ranskalaista laivastoa saapui jälleen Hangon vesille nousten maihin, tässä yhteydessä tuhoutui noin puolet Hangonkylän rakennuksista ja ilmeisesti myös Panteleimonin kirkko. Lakkautetun kirkon esineistö oli annettu kahden upseerin haltuun ja se nähtävästi siirrettiin väliaikaisesti Tammisaareen, Eteläinen Rantakatu 1, siellä olleeseen sotilaiden kotikirkkoon. Tätä olettamusta puoltaa se, että Tammisaaressa oli kirkollista toimintaa jo ennen Krimin sotaa ja kaupungissa oli ortodoksinen hautausmaa.

HILJAISUUDEN AIKA

Hangosta Viaporiin

Jossain vaiheessa kirkon omaisuus siirtyi Viaporiin, koska siellä oli kirkollisten esineiden varasto - olihan Hangon kirkko alistettu Viaporin esipapin alaisuuteen. Noin kolmen vuoden kuluessa Hangosta muuton jälkeen perustettiin Viaporiin kruununlinna Ehrensvärdin läntisen siipirakennuksen toiseen kerrokseen pyhän Panteleimonin kirkko. Herää kysymys, oliko tämä Hangon kirkon uudelleen pystytys? Tässä tilassa kirkko toimi vuosina 1857-1874 jonka jälkeen kirkko siirrettiin tenalji von Fersenin linnakkeeseen Susisaareen, telakan pumppuhuonerakennukseen. Tämän jälkeen kirkon esineistöstä ei ole mitään havaintoja Viaporissa. Rovasti Foma Zlatkovski siirtyi nähtävästi muualle papillisiin tehtäviin, sillä hänen tietojaan ei näy vuoden 1854 jälkeisissä papistoluetteloissa.

Taisteluiden muistomerkkejä

Hangon sotilaselämä hiljeni linnoituksen hävittämisen jälkeen ja sen sotilaallinen merkitys jäi vähäiseksi, kun alueelle jäi vain pieni vartio-osasto. Ainoa merkki ortodoksisuudesta oli hautausmaa, kaikki muu oli nyt tuhoutunut tai siirretty pois. Tätä aikaa kesti neljäkymmentä vuotta. Vaikka Hangossa elettiin hiljaiseloa, ei Pietarissa unohdettu Hankoa eikä sitä puolustaneita sotilaita. Merivoimien piirissä herätettiin ajatus 1860-luvulla aiemmin vuonna 1714 käydyn nk. Riilahden taistelun muistomerkin pystyttämiseksi. Taistelun jälkeen oli läheiselle rannalle pystytetty puinen risti joka oli vuosikymmeniä sitten jo lahonnut. Vuonna 1869 saapui fregatti "Gromoboi" kontra-amiraali Nikolai Andrejevitš Rimski-Korsakovin komennossa Pietarista Hangon vesille oletetulle taitelupaikalle. Miehistö pystytti uuden puuristin oletetulle vanhan ristin paikalle. Saman vuoden elokuussa esiteltiin tsaari Aleksanteri II:lle (1818-1881) suunnitelma pysyvän muistomerkin saamiseksi. Idea sai tsaarin siunauksen ja muistoristin suunnittelun sai tehtäväkseen kuvanveistäjä Nikolai Barinov. Seuraavana kesänä 22. kesäkuuta lähti Pietarista korvetti "Giljak" kuljettamaan 3,56 m korkuista kiviristiä pystytyspaikalle. Heinäkuun 27. päivään mennessä kaikki oli valmista. Runsaslukuinen kutsuvierasjoukko oli saapunut paikalle ja tsaaria edustivat suuriruhtinaat Aleksei Aleksandrovitš (1850-1908) ja Konstantin Nikolajevitš (1827-1892). Risti paljastettiin pyhän Panteleimonin päivänä ja vihittiin arvokkain kirkollisin menoin. Toisen tiedon mukaan muistomerkki olisi vihitty 8.8. eli keisarinnan nimipäivänä. Taistelussa kaatui 124 venäläistä ja 361 ruotsalaista (venäläisten lähteiden mukaan). Taistelun 200-vuotisjuhlia oli tarkoitus viettää vuonna 1914 mutta ensimmäisen maailmansodan alkaminen esti juhlallisuudet. Juhlan kunniaksi oli lyöty mitali ja ruplan muistoraha. Uuden muistomerkin perustus ja jalusta ehdittiin saada valmiiksi. Tälle kesken jääneelle perustalle Bromarvin suojeluskunnan toimesta pystytettiin muistomerkki 27.7.1928 ruotsalaisille taistelussa hukkuneille sotilaille pyhän Panteleimonin muistopäivänä. Ajatuksen takana oli silloinen Riilahden kartanon isäntä. Toinen lähde mainitsee muistomerkin pystyttäjäksi Suomen merivoimat. Muistomerkit unohtuivat jälleen vuosikymmeniksi kunnes vuonna 1988 Neuvostoliiton lähetystö kunnostutti ristin, johon kiinnitettiin muistomitali kadonneen tilalle.

Katse tulevaisuuteen

Krimin sodan päätyttyä vuonna 1856, ortodoksinen kirkollinen elämä Hangossa oli siis sammunut, ja sen ainoiksi merkeiksi jäivät entisen kirkon kivijalka ja hautausmaa. Vaikka vanha linnoitus oli raunioina ja Kuningattarenvuoren alue autiona, niin alkoi elämä ajan mittaan sykkiä uudelleen ja alueesta alkoi muodostua Hangon kaupunki, joka tuli tunnetuksi kylpylä-, satama- ja merikaupunkina. Siitä tuli myös 1800-luvun loppupuolella pietarilaisten suosima kylpylä- ja kesänviettopaikka. Aloitteen uuden ortodoksisen pyhäkön rakentamisesta tekivät pietarilaiset kylpylävieraat.

KIRKOLLINEN ELÄMÄ ELPYY HANGOSSA

Uusi kirkko ja seurakunta

Hangon kylpylän perustamisen jälkeen vuonna 1879 tuli kaupungista venäläisten virkamiesten, upseerien ja seurapiirien suosima kylpylä- ja kesänviettopaikka, ilmeeltään se jossain määrin muistutti Terijokea ja sen vilkasta huvilaelämää. Tämä seurapiiri kaipasi myös hengellistä huoltoa, joten alueella järjestettiin ensisijaisesti kesäisin jumalanpalveluksia. Aluksi palvelukset toimitettiin alueelle vuonna 1888 siirtyneen läntisen matkapapin Aleksanteri Jakubovin kodissa ja myöhemmin apulaiskenraalikuvernöörin, kenraaliluutnantti Stepan Osipovitš Gontscharovin (1831-1912) yksityishuvilassa (tullut Suomeen vuonna 1887, ja toimi vt. kenraalikuvernöörinä vuosina 1897-1898). Varsinaisesti uuden kirkon rakentaminen sai sysäyksen, kun tsaari Aleksanteri III (1845-1894), joutui junaonnettomuuteen Harkovan kuvernementissa, Borkin kylässä 29. lokakuuta 1888. Ihmeellisen pelastumisen muistoksi päätettiin rakentaa kirkko Hankoon ja varojen keräys aloitettiin vuonna 1890. Lahjoituksia saatiin Hangon kylpylävierailta sekä Pietarista ja Moskovasta rahana sekä myöhemmin myös esinelahjoituksina. Keräykseen osallistui aktiivisesti myös paikallinen väestö, jopa luterilaisiakin, aina Inkoosta saakka. Tulevan kirkon piirustukset laati Pietarissa venäläinen arkkitehti V.I. Barankejev vuonna 1894 ja ne vahvistettiin Suomen Keisarillisen Senaatin talousvaliokunnassa samana vuonna. Hän suunnitteli mm. Valamoon Uuden Jerusalemin skiitan kirkon ja muita rakennuksia. Varoja oli kerääntynyt niin paljon, että työt voitiin aloittaa ja kirkon peruskivi muurattiin 24.8.1894. Peruskiven juhlalliseen muuraustilaisuuteen oli saapunut vieraita Pietarista saakka ja kirkon ylintä esivaltaa Suomessa edusti K.P. Suomen ja Viipurin arkkipiispa Antoni (1846-1912). Esipaimenta avusti tässä toimituksessa matkapapistopiirin pastori, isä Aleksanteri Jakubov. Rakennettavan kirkon perustuksiin käytettiin entisen pyhän Panteleimonin kirkon perustuksista otettuja kiviä. Hangon kaupunki vuokrasi tontit, joiden suuruus oli 11 000 m2 ja vuokra tuolloin 10 mk vuodessa. Kirkon rakentamisasiakirjoja ei ole toistaiseksi löydetty, vain joitain yksittäisiä asiakirjoja on käytettävissä. Tiettävästi kirkon rakensivat hankolaiset urakoitsijat ja rakentajat. Töitä oli palkattu valvomaan ja johtamaan rakennusmestari Johan Viktor Mäkinen. Pienempiä urakoita saivat myös eri alojen ammattimiehet, mm. maalarimestari Johan Kairenius. Tämä, kuten moni muukin pienempi yksityiskohta tehtiin vasta kirkon vihkimisen jälkeen. Kirkon rakentamista varten oli perustettu rakennuskomitea jonka puheenjohtajana toimi nuori pastori Aleksanteri Jakubov. Kaunis puukirkko oli valmis seuraavana vuonna ja se omistettiin, pyhille apostolienvertaisille, suuriruhtinas Vladimirille ja mirhantuoja Maria Magdaleenalle, joiden muistopäivät ovat 15. ja 22. päivä heinäkuuta. Kirkon vihkiminen 14. heinäkuuta 1895 oli Hangossa merkittävä tapaus, mutta tästäkin on säilynyt erittäin vähän tietoja. Juhlaväkeä oli saapunut keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan pääkaupungeista juhlistamaan pienen Hangon suurta kirkollista juhlaa. K.P. Suomen ja Viipurin arkkipiispa Antoni saapui toimittamaan kirkon vihkimisen ja siihen liittyvän liturgian. Runsaslukuinen papisto avusti palveluksessa, kuoro oli tullut Helsingin pyhän Kolminaisuuden kirkosta, mikä antoi vihkiäisille juhlavuutta. Viipurista oli saapunut katedraaliseurakunnan esimies, rovasti Mikael Kazanski, Turusta pyhän Aleksandran kirkon esimies, pastori Konstantin Skorodumov ja Helsingistä Uspenskin katedraalin diakoni Mitrofan Lisovski, järjestelyistä huolehti tuleva Hangon seurakunnan esimies, pastori Aleksanteri Jakubov. Kirkon nopeaan valmistumiseen ovat ensisijaisesti vaikuttaneet isä Jakubov ja Hangon kaupungin taloudenhoitaja Johan Nielsen. Ansiokkaasta ja innokkaasta työstään he saivat vuonna 1896 kirkollisen esivallan myöntämän mitalin.

Seurakunnan vaiheita vuosilta 1897-1919

Hangosta muodostettiin oma kappeliseurakunta vuonna 1897, ja näin se joutui itsenäisesti hoitamaan taloutensa, järjestämään kirkollisen toimintansa sekä hoitamaan suhteensa hiippakuntaan. Perustamisen jälkeisenä vuonna oli seurakunnan väkiluku noin 150, noin 10 vuodessa väkiluku lisääntyi noin 40 hengellä. Pienen seurakunnan taloudenhoito tuotti vaikeuksia koko sen olemassaolon ajan. Kirkko oli kuitenkin rakastettu, sillä se sai jatkuvasti lahjoituksia. Vaikka seurakunta oli pieni, sen jumalanpalvelukset hoidettiin melko säännöllisesti kolmen esimiehen aikana. Uuden seurakunnan ensimmäinen rakennushanke oli papin ja kanttorin virka-asunnon rakentaminen kirkon tontille. Varsinaisen Hangon ortodoksisen seurakunnan vaiheista ja historiasta on käytettävissä vähän asiakirjoja ja näistäkin saatu tieto on vähäistä. Voidaan kuitenkin päätellä, että yksipappisessa seurakunnassa oli paljon työtä ja ainainen huoli taloudesta painoi raskaana. Nuoren seurakunnan esimiehellä oli paljon työtä - ensimmäisenä päällimmistä asuinrakennuksen rakentamisen valvonta ja taloudellinen vastuu kuuluivat seurakunnan esimiehelle. Kun talo valmistui vuoden 1898 aikana, rakennuskustannuksiin anottiin pyhältä Synodilta 1000 ruplaa, mutta Synodi ei avustusta myöntänyt, ja näin rakennuksen koosta jouduttiin tinkimään. Hangon pappi joutui vastaamaan myös Tammisaaren, Lappvikin ja lähialueiden sotilaiden sielunhoidosta.

Seurakunnan esimiehen mieltä painoi myös ortodoksilasten koulukysymys, sillä sekin tehtävä kuului papille. Hän oli saanut pyhältä Synodilta kehotuksen suunnitella koulurakennuksen seurakunnan tontille kirkon viereen. Toimeliaana esimiehenä hän laaditutti kaksikerroksisen koulun piirustukset vuonna 1897. Pienemmän huvilatyyppisen koulun piirustukset laati Johan Viktor Mäkinen, jonka suunnittelema koulu olisi paremmin sopinut tontille ja Synodinkin varoille. Näitä ennen, eli kirkon suunnittelun aikoihin laati arkkitehti Barankejev ensimmäiset piirustukset seurakunnan koulua varten. Paikkakunnalle perustettiin vuonna 1896 venäläinen hyväntekeväisyysyhdistyksen Hangon osasto, jonka tehtävä oli antaa taloudellista tukea seurakuntakoululle, jota pappi johti monien tehtäviensä ohella. Moninaisista tehtävistään seurakunnan esimies sai palkkaa vuoden 1914 palkkakuitin mukaan 71 ruplaa 23 kopeekkaa. Mutta pastori Jakubov sai kirkon johdolta myös nuhteita, hän ei ollut aikanaan toimittanut useastikin pyydettyjä rippi- ja muita rekisterikirjoja Viipurissa olevaan hiippakunnan kansliaan. Myöhemmin samanlaisen asian eteen joutui myös isä Johannes Sotikov, hänen tapauksessaan piirivalvoja, esimiespappi rovasti Peter Shabelin tuli Viipurista tutkimaan muistutuksen syitä. Tilanne ymmärrettiin, kun saatiin tietää Hangon pappien työmäärä ja isä Johannekselle annettu huomautus lieveni, kun kirkon johdolle selvisi maailmansodasta johtuva sotaväen lisääntyminen ja sen tarvitsema sielunhoitoon liittyvä työmäärä.

Paikalliset ortodoksit olivat kaikonneet sodan pelosta ja alueelle saapunut runsaslukuinen sotaväki turvautui nyt paikkakunnan ainoaan vakinaiseen pappiin. Huolta ja murhetta lisäsi sielunhoitajan oma vakava sairaus, joka vaivasi jatkuvana ahdistuksena. Murhetta toi myös yleinen mieliala ja asenteet venäläisyyttä kohtaan: kirkolle tehtiin ilkivaltaa, sinne murtauduttiin, esineitä varastettiin ja yritettiin tuhopolttoa. Tapahtuneesta kantautui viesti hoviin saakka josta luvattiin avustaa kunnostuksessa. Rovasti Johannes Sotikov oli viimeinen Hangon ortodoksisen seurakunnan esimies. K.P. Suomen ja Viipurin arkkipiispa Sergei (1867-1944) vieraili kirkossa kahdesti, vuosina 1906 ja 1915, tiettävästi myös hänen seuraajansa arkkipiispa Serafim (1879-1959) vieraili Hangossa.

Niin kuin aiemmin mainittiin, on temppeli saanut ottaa vastaan lahjoituksia. Lahjoittajista voidaan mainita joitakin. Kirkollisesti tunnetuin lahjoittaja oli rovasti Johannes Sergejev (1829-1908), tunnetaan paremmin nimellä Johannes Kronstadtilainen. Hän oli Kronstadtin linnoituksen pappi, elinaikanaan jo kuuluisa hyväntekeväisyydestään, voimakkaasta julistuksestaan ja rukousparannuksistaan. Hänellä oli kiinteät suhteet Suomeen ja hän ja hänen rippilapsensa antoivat lahjoituksia myös Hangon kirkkoon. "Kukoistakoon Suomen ortodoksinen kirkko", näin isä Johannes on kirjoittanut Hangon kirkkoon lahjoittamaansa evankeliumikirjaan. Venäjän kirkon 1000-vuotisjuhlien myötä ja kansan jo pitkään pyhänä kunnioittamana hänet kanonisoitiin Venäjän kirkon pyhien joukkoon. Toinen suuri lahjoittaja oli pietarilainen, todellinen valtioneuvos Arseni MihailovitšŠiškov, joka lahjoitti runsaasti kirkollista esineistöä Hangon kirkkoon vuosina 1896-1906. Lahjoituksia tuli myös Moskovasta yksityishenkilöiltä. Useat seurakuntalaiset muistivat omaa kirkkoaan lahjoituksilla. Suomen itsenäistyttyä Hangon kirkollinen elämä hiljeni ja seuraavana vuonna seurakunta liitettiin Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan.

Seurakunnan papisto ja työntekijät

Ennen Hangon ortodoksisen seurakunnan perustamista alueen ortodoksien kirkolliset tarpeet hoidettiin läntisen matkapapistopiirin papin voimin. Tähän tehtävään oli määrätty pastori Aleksanteri Ivanovitš Jakubov (s. 22.9.1858). Hän oli ennen Hankoon tuloaan toiminut Ilomantsin ja Savonlinnan kirkkojen kanttorina. Vuonna 1888, jolloin Aleksanteri III joutui junaonnettomuuteen, nimitettiin kanttori Jakubov papiksi ja hän avioitui samana vuonna Olga Antonovna Moldakovan (s. 7.1.1869) kanssa helmikuun 24. päivänä. Nuori pappi nimitettiin esimieheksi ja hän muutti pysyvästi maatuskansa kanssa asumaan Hankoon vuonna 1896. Isä Aleksanteri toimi ennen esimiesasemaansa läntisen matkapapistopiirin pappina. Perheeseen syntyi kaksi poikaa Georgi (s. 22.4.1892) ja Boris (s. 25.7.1894). Isä Aleksanteri muutti vuonna 1902 Ilomantsiin toiseksi papiksi. Myöhemmin hän toimi esimiehenä Vaasan seurakunnassa ja kolmannen matkapapistopiirin pappina. Hänen vaimonsa kuoli vuonna 1922, seuraavana vuonna nuorin poika Boris. Rovasti Jakubov vapautettiin tehtävistään kesäkuun lopulla ja kuoli joulukuun 3. päivänä vuonna 1924.

Vanhin poika Georgi jatkoi isänsä työsarkaa. Uudeksi esimieheksi Hankoon määrättiin 20.7.1903 diakoninpoika Mihail Feodorovitš Poloshenski (s. 22.10.1876) Pietarissa. Voidaan päätellä, että papin saamisella Hankoon oli kiire, sillä tuleva pappi meni avioon 17.8.1903 papintyttären Antonina Jakovlevna Janovskin (s.1884) kanssa, vihittiin diakoniksi viikkoa myöhemmin ja viiden päivän päästä 29.8.1903 papiksi. Heille syntyi Hangossa kaksi tytärtä Serafima 1.6.1904 ja Maria 27.3.1906. Hangosta perhe muutti Novaja Ladogan kihlakuntaan, jonne isä Mihail siirtyi papiksi. Hangon seurakunnan viimeiseksi esimieheksi tuli Johannes Arsenijevitš Svetlov (s. 20.1.1877). Hän toimi kirkollisen uransa aluksi kanttorina Käkisalmen pääkirkossa ja avioitui porvarintytär Ekaterina Ivanovna Zinkovin (s. 26.10.1874) kanssa 16. toukokuuta 1903. Helmikuussa 1906 hänet määrättiin vt. kirkon esimieheksi Suojärvelle ja samassa kuussa vihittiin diakoniksi ja papiksi. Isä Johannes tuli Hankoon papiksi maaliskuussa 1907 ja ehti toimia pisimpään eli 12 vuotta seurakunnan työteliäänä pappina ennen muuttoaan Kuopioon ja sieltä Savonlinnaan. Lapset Vera (s. 20.9.1907) ja Ekaterina (s. 24.11.1911). Pastorin äiti Maria Svetlov kuoli Hangossa 15.3.1909. Isä Johannes keuhkotaudin uuvuttamana seurasi äitiään "tuonilmaisiin" ja muutti pyhien seurakuntaan 8.10.1918.

Hangon itsenäisen seurakunnan aikana ehti toimia yhdeksän kanttoria joista ei ole käytettävissä muita tietoja kuin mitä liiteluettelossa myöhemmin mainitaan. Vuosina 1895-1918 toimi kirkon isännöitsijänä eli starostana aluksi Semjon Jefimov. Toisena ja viimeisenä isännöitsijänä toimi persoonallinen Hangon kunniaporvari Ilja Nikolajevitš Efimov (18.7.1866-19.10.1920). Efimov otti luottamustehtävänsä vakavasti ja hoiti sitä huolella. Hänellä oli suhteita pietarilaisiin kauppiaisiin: näin Hangon kirkko tuli tunnetuksi ja sai lahjoituksia yllättävän paljon. Vuodesta 1919 lähtien on Hangossa toiminut yhdeksän isännöitsijää, jotka ovat hoitaneet kirkon taloutta, kunnossapitoa ja järjestystä. Nykyisin tehtävää hoitaa Vladimir Soboleff. Kirkon vahtimestarin tehtäviä on hoidettu isännöitsijöiden ja vapaaehtoisten voimin. Pisimpään vahtimestarin tehtäviä hoiti Larissa Kudinov.

Vuodesta 1902 lähtien Hangossa oli ensimmäisen matkapapistopiirin papin toimipaikka, joten hän oli apuna kirkon esimiehelle ja hoiti vuodesta 1918 lähtien alueen ortodoksien sielunhoidon vuoteen 1931 saakka. Tämän jälkeen Hangon ja läntisen Uudenmaan sielunhoito siirtyi Helsingin ortodoksiselle seurakunnalle. "Likvidoimistoimikunnan" jäsen, edesmennyt rovasti Tapani Repo otti sydämenasiakseen Hangon ortodoksien sielunhoidon oman tehtävänsä ohella siihen saakka kunnes perustettiin läntisen Uudenmaan Lohjan työkeskus. Helsingin seurakunnan 4. papin toimi perustettiin vuonna 1968 ja keskuspaikaksi tuli aiemmin mainittu Lohja. Nykyisin tehtävää hoitaa Tapani Revon poika pastori Mitro Repo. Kanttorin tehtäviä on hoitanut seurakunnan 3. kanttori. Tarkemmin papistoluettelossa.

KIRKON IRTAIMISTON VAIHEISTA

Hangon seurakunnan ja kirkon tultua osaksi Helsingin ortodoksista seurakuntaa vuonna 1919, heräsi mielenkiinto kirkon esineistöä kohtaan. Kirkon esineistöä käytiin tutkimassa Hangossa muutamia kertoja. Samoihin aikoihin selviteltiin myös Etelä-Suomen lakkautettujen varuskuntakirkkojen kirkollista omaisuutta, jota myös oli osittain joutunut Helsingin ortodoksisen seurakunnan haltuun. Hangossa toimitettiin suurempi inventaario vuonna 1937, jolloin joitakin esineitä siirrettiin ns. säilytykseen mm. Uspenskin katedraaliin, Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon ja Hautausmaan vanhaan kappeliin. Esineistöä merkittiin asiakirjojen mukaan em. kirkkojen kalustoluetteloihin, esim. vanhaan Elian kappeliin sijoitettiin messinkinen Artoforion ja siihen kuuluva lipas, hopeinen ehtoolliskalusto laatikoineen ja 7 sarjaa erivärisiä ehtoollispeitteitä, sekä suitsutusastia. Pyhien Vladimirin ja Maria Magdaleenan kirkko jouduttiin tyhjentämään kevättalvella vuonna 1940 Hangon miehityksen johdosta. Seurakunta siirsi kirkon omaisuuden Helsingin muihin kirkkoihin säilytykseen. Seurakunnan tilintarkastajat olivat esittäneet kevättalvella 1942, että Tabunovin koulutalosta varattaisiin sopiva tila, johon esineet varastoitaisiin ja niistä laadittaisiin tarkka luettelo. Sotien jälkeen alettiin tutkia mahdollisuuksia kirkollisen toiminnan elvyttämiseksi, toisaalla oli ajatus "likvidoida" Hangon kirkko esineistöineen. Elvyttämisajatus kuitenkin voitti ja esineistöä siirrettiin Hankoon vuosina 1951-1958 kun kirkkoa palautettiin käyttökuntoon. Kuitenkin kirkon esineistöä ehdittiin luovuttaa mm. Järvenpäähän evakuoituun Terijoen rukoushuoneeseen.

Aikaisemmin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon luovutetut tekstiilit ja esineet katsottiin käytetyksi loppuun vuonna 1948 tehdyn pöytäkirjan mukaan, joten niitä ei enää siirretty Hankoon. Kirkko oli saatu kalustettua vuoteen 1958 mennessä lähes alkuperäisellä kalustolla. Selvitystyön yhteydessä on seurakuntamme eri temppeleistä vieläkin löytynyt Hangon kirkon esineitä, jotka aikanaan lahjoitettiin pyhien Vladimirin Maria Magdaleenan kirkolle.

Perustettaessa läntiselle Uudellemaalle siirtyneille karjalaisille kirkollista toimintakeskusta Lohjalle, ja jotta voitaisiin siellä toimittaa palveluksia, siirrettiin sinne esineistöä Helsingistä sekä Hangosta. Huonosta kirjanpidosta, esineitten vaihtelevasta nimeämisestä, tuntomerkkien puutteellisuudesta ja vaihtelevasta sijainnista johtuen on ollut vaikeuksia saada aivan tarkkaa kuvaa kirkollisten esineiden vaiheista ja niistä toimenpiteistä, joita tehtiin vuosina 1937-1940 ja 1958 sekä vuoden 1960 loppupuolella. Viime vuosina kirkkoon on hankittu uutta esineistöä ja puvustoa ensisijaisesti Venäjältä. Esineistön tiedot perustuvat kirkon kalustoluetteloihin, erilaisiin pöytäkirjoihin, luovutusasiakirjoihin ja arkistolähteisiin. Hangon itsenäisen seurakunnan aikaiset kalustoluettelot ovat asiallisia mutta niitä on vain liian harvoilta vuosilta. On ollut alustavia keskusteluja ja suunnitelmia palauttaa takaisin Hankoon sinne kuuluva esineistö. Palauttamisesta ei ole saavutettu yksimielisyyttä ja siihen suhtaudutaan vieläkin tunnepohjaisesti.

UUDELLEEN JÄRJESTELYT

Suunnitelmia kirkon lakkauttamiseksi

Seurakunnan talous-, hallinto- ja kaikki kirkollinen toiminta siirrettiin Helsinkiin vuonna 1919. Palveluksia toimitettiin vain harvoin eli vähintään kerran vuodessa ja nekin ensimmäisen matkapapistopiirin papin toimesta. Vuotuiseen temppelijuhlaan saatiin Helsingistä papistoa ja kuoro juhlistamaan tilaisuutta. Kirkkorakennus pidettiin kunnossa ja alueesta huolehdittiin. Asuintalo kirkon vieressä, jossa oli vahtimestarin asunto, pääsi vuosien myötä rapistumaan ja sai lopullisen purkutuomion vasta 1960-luvulla. Arkkipiispa Herman (1878-1960) kiinnitti huomiota kirkon ja hautausmaan tilaan piispantarkastuksen yhteydessä vuonna 1929. Palvelukset supistuivat minimiin vuoden 1931 jälkeen, kun palvelusten toimittaminen siirtyi Helsingin seurakunnan ja matkapapistopiirin pappien huoleksi. Tähän toivat tyytymättömyytensä ilmi alueen ortodoksit kirjelmillään ja lehtikirjoituksillaan varsinkin vuoden 1935 paikkeilla.

Kirkon kaukaisen sijainnin, turvallisuuden ja lopettamisajatuksen vuoksi siirrettiin koko esineistö Helsinkiin Uspenskiin ja Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon vuonna 1937. Samassa yhteydessä kirkon omaisuus luetteloitiin ja arvioitiin.

Kirkon purkamissuunnitelmia todistaa asiakirja joulukuun 10. päivältä 1937, jossa annetaan kustannusarvio ja työselitys kirkon siirtämisestä Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle.

Tässä muutossa kirkosta olisi poistettu sivukupolit ja sivusisäänkäynnit. Asian edetessä hitaasti, tässä tapauksessa onneksi, kirkko jäi purkamatta ja siirtämättä kun suuremmat asiat tulivat vaikuttamaan Hangon elämään.

Kevättalvella 1940 Helsingin seurakunnan neuvosto antoi määräyksen tyhjentää kirkon, koska Hangon alue luovutettaisiin Neuvostoliiton sotilastukikohdaksi. Esineistöä sijoitettiin seurakunnan eri temppeleihin, myöhemmin myös Järvenpään rukoushuoneeseen. Hangossa uudet vallanpitäjät vaativat seurakunnalta kirkon piirustuksia keväällä 1941, ja heille toimitettiin kopiot kuukautta myöhemmin. Tässä yhteydessä mahdollisesti on alkuperäisille piirustuksille tapahtunut jotain, sillä ne ovat edelleen kadoksissa. Nyt esillä olevat piirustukset ovat suomalais-neuvostoliittolaisen sekakomission arkistosta Ulkoministeriöstä. Evakuoinnissa kirkon sisustus purettiin täydellisesti, myös kellot siirrettiin pois. Miehityksen aikana kirkkoa käytettiin "kulttuuritalona". Vuoden 1941 joulukuussa suomalaiset valtasivat takaisin Hangon ja tässä yhteydessä kirkko sai vaurioita. Pahemmin vaurioitui luterilainen kirkko ja Hangon luterilainen seurakunta pyysikin kesällä 1942 lupaa saada käyttää palveluksiensa toimittamiseen ortodoksista kirkkoa. Joulukuun 9. päivänä 1949 esitettiin seurakunnan neuvostossa ajatus Hangon kirkon omaisuuden likvidoimisesta. Asiaa selvittämään asetettu toimikunta, johon kuului pastori Tapani Repo, isännöitsijät Aleksander Denisoff ja Nikolai Pasternack, antoivat, käytyään tutustumassa kirkkoon 20.4.1950, lausunnon, että kirkko tulisi kunnostaa, kalustaa ja ottaa käyttöön.

Kunnostusta ja elvytystä

Seurakuntaneuvosto kokouksessaan 16.2.1951 antoi komitealle tehtävän selvittää perusteellisemmin kirkon käyttöönottoa. Kesällä 1951 seurakunta neuvotteli kaupungin kanssa kirkon tonttiasiasta. Kaupunki olisi ollut halukas vuokraamaan tontin edelleenkin vaikka 40 vuodeksi, mutta samalla toivottiin kirkon tontin pienentämistä. Kirkon korjaamisesta laadittiin kaksi kustannusarviota, joista välttämätön korjausremontti olisi enimmillään tullut maksamaan 470 000 mk ja perusteellisempi korjaus 1 100 000 silloista markkaa. Asiakirjojen perusteella voidaan olettaa, että kaupunki otti osaa kirkon korjauskustannuksiin. Komitea ja kaupunki kiinnittivät huomiota vanhaa hautausmaahan, jonka tila oli surkea. Ehdotettiin muistomerkin pystyttämistä ja alueen aitaamista.

Kahteentoista vuoteen pidettiin ensimmäinen palvelus pyhien Vladimirin ja Maria Magdaleenan kirkossa nimikkopyhänä heinäkuussa 1951. Palvelukseen oli saapunut runsaasti väkeä joista n. 10 laskettiin ortodokseiksi. Rovasti Tapani Repo, joka oli innokas kirkon toiminnan elvyttäjä toimitti muutaman kuorolaisen avustamana liturgian. Todettiin yhteisesti, että 3-4 palvelusta vuodessa tyydyttäisi sielunhoidolliset tarpeet Hangossa.

Kirkon kunnostus aloitettiin vuonna 1954 maalaamalla rakennus ulkoa, paria vuotta myöhemmin aloitettiin varsinainen korjaus. Kirkko kunnostettiin ja maalattiin sisältä vuonna 1956, kahtena seuraavana vuotena tehtiin sisustustyöt. Kunnostustöitä johti ja valvoi arkkitehti Ivan Kudrjavzew.

Hangon esineistöä kerättiin yli kymmenestä kohteesta, joissa se oli säilytettävänä tai lainassa. Esineitä oli lainassa myös Järvenpäässä olevassa Terijoen seurakunnan rukoushuoneessa, ja niitä oli annettu niinkin myöhään kuin vuonna 1949. Tiedossa ei ole siirrettiinkö esineistö takaisin Hankoon. Esineet merkittiin niiden tunnistamiseksi kirjaimella G, joka oli alkukirjain Hangon (Gango) venäjänkielisestä nimestä. Kirkon sisustaminen aloitettiin vuoden 1956 jälkeen: alkuun koottiin ikonostaasi ja sen ikonit kunnostettiin muiden ikonien kanssa, ikonien puhdistuksen suorittivat Ina ja Tito Colliander. Ikonostaasin ulkonäkö muuttui, sillä alkuperäisosia ei kaikkia saatu "sopimaan" uuteen kokoonpanoon. Esineitä on jäänyt muihin kirkkoihin joissa niitä tapaa vielä nykyäänkin. Osa vanhoista kirkonkelloista on sijoitettu Helsingin hautausmaan profeetta Elian kirkkoon. Hangossa on jäljellä vanhoja kelloja kolme, joista suurin painaa 756 kiloa, kaksi on saatu lahjaksi tehtailija Y. Mannerilta, joista pienin on löytynyt metsästä Valamosta. Monista lahjoituksista mainittakoon vielä Ina Collianderin yhdeksän mosaiikkityötä, joista kahdeksan on pienissä sivutorneissa ja Pyhä Kolminaisuus pääsisäänkäynnin yläpuolella. Yhden mosaiikkitöistä sivutorniin on tehnyt Marina Repo. Vuosia kestäneen kunnostuksen ja 1 700 000 silloista markkaa maksaneen kunnostuksen jälkeen kirkko vihittiin uudelleen elokuun 24. päivänä 1958. Juhlapäivän aattoiltana toimitettiin vigilia ja vedenpyhitys. Kirkon vihkimisen toimitti Helsingin piispa Aleksanteri (1883-1969) papiston ja kirkkokuoron avustamana. Tällöin vihittiin Pyhälle pöydälle uusi antiminssiliina johon siirrettiin pyhäinjäännös vanhasta liinasta. Tämän jälkeen jumalanpalvelusten lukumäärä vakiintui, ja ne hoidettiin ensisijaisesti kolmannen papin toimesta Helsingistä käsin.

Pappila ja seurakuntakoulu

Vuonna 1898 rakennettu pappila kirkon vieressä oli vuosien myötä päässyt, kun siellä ei asunut vakinaista pappia, ränsistymään. Pappilan piirustukset oli nähtävästi suunnitellut rakennusmestari J.V. Mäkinen, muuntaen aiemmin tekemiään koulutalon piirustuksia. Itsenäisen seurakunnan aikana pappi ja kanttori olivat asuneet siinä vakituisesti. Hangon tultua osaksi Helsingin seurakuntaa toimittava papisto yöpyi siellä vain tarvittaessa. Vakituisesti rakennuksessa asui vain vahtimestari, joka hoiti kirkkoa ja kirkkoalueen kuntoa. Seurakunta oli ottanut kahteen muuhun huoneistoon myöskin vuokralaiset.

Pappilan tontti oli asemakaavajärjestelyjen seurauksena eräässä vaiheessa siirtymässä kaupungille ja kaupunki esitti pappilan siirtämistä kirkon tontille tai viereiselle 1547 m2:n tontille, jonka seurakunta olisi saanut vuokrata. Naapuritontin omistaja C. Bergström olisi halunnut ostaa pappilan 150 000 markalla ja siirtää sen kokonaisena tontilleen. Rakennuksen siirtäminen olisikin tullut maksamaan runsaat miljoona markkaa. Pappilarakennus purettiin kaupungin määräyksestä vuonna 1967, mutta kirkon läheisyyteen saatiin rakentaa pienempi asuin- ja huoltorakennus kokoustiloineen, joka tuli maksamaan 30 000 markkaa. Aikanaan kirkon ympärillä oli ollut puuaita. Aitaa portteineen suunniteltiin myös 1950-1960 –lukujen vaihteessa kolmen erilaisen vaihtoehdon pohjalta. Kaunis puuaita portteineen olisi korostanut kirkon arkkitehtoonista ilmettä metsän keskellä.

Hangon venäläinen seurakuntakoulu perustettiin vuonna 1896. Koulu toimi aluksi Alku-nimisessä huvilassa, mutta viimeiset vuotensa koulu toimi Koulukadulla olevassa rakennuksessa ja vallankumousta edeltävät vuodet Tammisaaressa. Monet piirustukset viittaavat siihen, että Hankoon suunniteltiin isoa sisäoppilaitos-tyyppistä koulurakennusta. Erään vaihtoehdon oli suunnitellut pastori A. Jakubov, mutta rahanpuutteen vuoksi jäi tämä suunnitelma toteutumatta. Kaupunkiin suunniteltiin myöskin venäläistä ammattikoulua joka olisi noudatellut Tampereelle valmistuneen koulutalon arkkitehtuurisia muotoja. Tämän suunnitelman takana ja piirustuksien laatijana oli venäläinen arkkitehti V.I. Barankejev vuonna 1894. Toiset piirustukset koulutaloa varten laati arkkitehti Johan Alfred Andersson.

Olosuhteista johtuen nämä suuret suunnitelmat jäivät toteutumatta. Kansakoulun opettajista mainittakoon neiti Skorodomova ja Mihail Gustinov. Koulun toiminta lakkasi nähtävästi varojen puutteessa vuonna 1902. Koulu sai varansa pääasiassa venäläiseltä hyväntekeväisyysyhdistyksen Hangon osastolta. Koulua suunniteltiin eräässä vaiheessa kirkon tontille. Asiakirjojen mukaan Hangon venäläinen koulu siirtyi vuoden 1902 jälkeen Tammisaareen, jossa koulun toiminta loppui vuonna 1918.

Hautausmaa

Hangon ortodoksinen hautausmaa on syntynyt autonomian ajan alkuvuosina, kun alueelle alkoi asettua venäläisiä, mutta on mahdollista että jo ruotsinvallan aikana ko. paikkaa olisi suunniteltu luterilaiseksi hautausmaaksi (viittaus "kuninkaallisella käskyllä vuodelta 1807", löytyy eräistä asiakirjoista). Alue on kuulunut tilaan nimeltä Fästningsjord RN:o 6,1, minkä maarekisterin mukaan omistavat valtio ja Hangon kaupunki. Se on lohkottu vuonna 1833 ja merkitty maarekisteriin linnoitukselle kuuluvana liikamaana vuonna 1836. Hangon kaupungin perustamisen johdosta tehdyissä asiakirjoissa ja kartoissa alue on merkitty venäläiseksi hautausmaaksi vuonna 1872 ja omistajaksi valtio. Vanhoissa karttapiirroksissa mainitaan hautausmaan sijaitsevan Nuottasaaren pohjoispuolella ja varsinkin venäläisissä kartoissa vuosilta 1844-1850 on hautausmaa sijoitettu melko lähelle rantaviivaa.

Ensimmäisiä hautauksia on suoritettu vuonna 1809 ja siitä lähtien aina 1950-luvulle. Alueelle on haudattu n. 400 vainajaa, mutta osa leposijoista on kadonnut ajan saatossa. Jos alueen ympärille suunniteltu kiviaita olisi saatu toteutetuksi olisi alueen kokonaisuus säilynyt ehkä paremmin. Alueelle haudattiin ensimmäisen maailmansodan aikana Suomenlahdella tuhoutuneen venäläisen miinalaivan miehistö ja heille pystytettiin kaksi muistomerkkiä. Nykyisin hautausmaan koko on 3650 m2, kun aikaisemmin se lienee ollut laajempi. Ensisijaisesti sitä ovat nakertaneet rautatie ja muu "tarpeellisempi" käyttö.

Hautausmaa-alueen kunto oli surkea jo 1950-luvulla, kun kirkkoa alettiin kunnostaa. Alueen tilaan olivat kiinnittäneet huomiota myöskin kaupungin viranomaiset ja samalla selvitettiin omistussuhteet tonttiin nähden. Selvisi, että seurakunta ei omistanut aluetta, mutta omistamista tulkittiin niin, että seurakunnalla on alueeseen hallintaoikeus niin kauan kuin se käyttää sitä hautausmaana. Toisaalta hautausmaata suojaa myöskin muinaismuistolaki vuodelta 1963. On myöskin esitetty, että tämä vanha kalmisto vietäisiin tulevaan muinaismuistorekisteriin. Ajatuksena oli 1960-luvun lopulla rakentaa kaupunkiin johtava sisääntulotie siltana hautausmaan yli vapaasatamaan, onneksi se jäi vain paperille. Aluetta raivattiin, siivottiin ja hautakiviä nosteltiin pystyyn vuonna 1960. Aita hautausmaan ympärille saatiin Orvokki ja Vladimir Soboleffin häälahjana jota he olivat toivoneet vuorineuvos Pehr Sommarilta. Aita pystytettiin sitten hautausmaan ympärille seurakunnan toimesta vuonna 1962.

Toimikunta, jonka tehtävänä oli ollut kirkon ja hautausmaan tulevaisuuden kartoitus esitti vuonna 1952, että hautausmaa säilytetään ja sinne pystytettäisiin kaikille vainajille yhteinen muistomerkki. Esitys toteutettiin vuonna 1964, vainajille pystytettiin kookas metalliristi mukulakivikummun päälle. Ristin siunasi Helsingin seurakunnan esimies Mikael Kasanko 16. elokuuta 1964. Tämä vanha metalliristi on peräisin puretusta ns. Rauhankappelista Uspenskin katedraalin edestä. Tänä päivänä tämä vanha kalmisto on edelleen ympäristönsä puristuksessa ja saanut osakseen ulkopuolista ilkivaltaakin. Lähistölle suunnitellaan uutta tietä satamaan ja on keskusteltu vaihtoehdoista hautausmaan uudeksi aidaksi. Jotta hautausmaa saataisiin suojattua paremmin tulisi aidan olla massiivisempi ja alueen henkeen sopivampi. Näin vanha ortodoksikalmisto säästyisi joutumasta urbaanin yhteiskunnan alle.

Russarön saaren rukouspaikka

Ensimmäisen maailmansodan poliittisen ilmapiirin kiristyttyä, rupesivat venäläiset vahvistamaan Suomen puolustusta ja sotaväen vahvuutta lisättiin, näin myös Hangossa. Etuvartioksi merelle rakennettiin Russarön saarelle lisää vartio- ja majoitustiloja, joiden yhteydessä rakennettiin myös ruokalarakennus. Tämä puinen L-kirjaimen muotoinen rakennus on valmistunut ennen vuotta 1914. Ruokalan yhteyteen sijoitettiin pieni kotikirkko tai ikoninurkkaus.

Kirkollinen tila oli rakennettu L-muotoisen rakennuksen ulkokulmaan, pienenä ulokkeena joka sisätilassa muodosti ehkä noin 2 metrin syvennyksen. Pyhäinkuvat olivat sijoitettu tähän tilaan. Varsinaisesti tätä ei voida kutsua kirkoksi vaan eräänlaiseksi ruokasalin kotialttariksi. Tässä ei varsinaisesti toimitettu suuria palveluksia. Ikoninurkkaus toimi pääasiassa henkilökohtaisena hiljentymispaikkana jossa voi sytyttää tuohuksen ja muistella vaikka kaukaisia omaisiaan.

Ei ole tietoa, kuinka paljon ikoneita oli tässä rakennuksessa, niitä saattoi olla myös muissakin saarella olevissa majoitustiloissa. Venäläisten poistuttua saarelta vuoden 1917 jälkeen, ottivat sotasaalisviranomaiset rakennukset haltuunsa ja inventoivat myös kirkollisen esineistön. Vuoden 1918 loppukesästä määrättiin ruokalarakennus huonon kuntonsa vuoksi purettavaksi. Purkutavara myyttiin huutokaupalla ja kirkollinen esineistö lähetettiin Helsinkiin Sotasaalis-Keskusosaston varastoon. Sieltä ne aikanaan siirtyivät Kreikkalaiskatolisen Kirkollishallituksen varastoon Sortavalaan, missä ne tuhoutuivat talvisodan pommituksissa.

VIIMEISET VUOSIKYMMENET

Pyhän suuriruhtinas Vladimirin ja mirhantuoja Maria Magdaleenan kirkon uudelleen vihkimisen jälkeen, kirkollinen elämä vakiintui ja säännölliset jumalanpalvelukset pidettiin noin 3-4 kertaa vuodessa. Palvelukset hoiti ensisijaisesti pastori Tapani Repo, joka oli ollut mukana Hangon kirkon pelastuskomiteassa. Aika ajoin palvelukset supistuivat kerran vuodessa pidettävään temppelijuhlaan.

Hangon hengellinen elämä vilkastui, kun vuonna 1968 perustettiin neljännen papin toimi, jonka toimipaikka sijoitettiin Lohjalle, mistä käsin hoidettiin palvelukset Hangossa. Alueen ensimmäiseksi papiksi tuli, nykyinen rovasti, silloinen pastori Aleksander Korelin ja kanttoriksi tuli nykyisin oopperalaulajana tunnettu Martti Wallen. Vuoden 1968 jälkeen kirkollinen elämä vilkastui niin Lohjalla kuin Hangossakin. Kirkosta pidettiin nyt huolta ja sen hoitoon varattiin seurakunnan talousarvioon vuotuinen määräraha. Vanha pappila purettiin vuonna 1967, uusi rakennus valmistui saman vuoden loppupuolella ja se vihittiin seuraavana vuonna. Vuosien mittaan on jumalanpalvelukset lisääntyneet niin, että kuukaudessa on keskimäärin kaksi palvelusta, riippuen kirkollisesta ajankohdasta.

Kirkollinen esivalta on jatkuvasti kantanut huolta Hangon kirkosta ja alueen hengellisestä kehityksestä. Piispat ovat käyneet toimittamassa ainakin temppelijuhlapalvelukset. Nykyinen hiippakunnan esipaimen vierailee Hangossa useasti vuodessa.

Vuosien kuluessa ei kaikkea kirkon esineistöä ole saatu takaisin Hankoon, vaan sitä on edelleenkin useissa seurakuntamme kirkoissa. Tästä johtuen on joitakin uudishankintoja suoritettu kirkon kalustoon. Uskonnonopetus alueella on hoidettu seurakunnan toimesta. Siitä vastaavat alueen pappi, kanttori ja uskonnonopettaja. Kuorotoiminta alueella on ollut vähäistä ja kirkkolaulu on jäänyt kanttorin ja muutaman kuorolaisen harteille. Suurempiin palveluksiin on pyydetty kuoroapua seurakunnan muista kirkoista. Kerhotoiminta Hangossa ei ole ollut mitenkään aktiivista, vain pieni lapsikerho on yrittänyt toimia. Praasniekka-perinne on 1980-luvulla elpynyt ja niiden yhteydessä on suoritettu vedenpyhityksiä merenrannassa. Näihin tapahtumiin voidaan rinnastaa myös tiettävästi ensimmäinen Hangossa toimitettu kirkollinen vihkimys, kun vuoden 1987 praasniekkajuhlien yhteydessä kanttori Kai Tervonen vihittiin diakoniksi. Vihkimisen suoritti silloinen Helsingin metropoliitta Johannes. Paikallistasolla kirkon ja kaupungin suhteet ovat olleet hyvät viimeisinä vuosikymmeninä, kaupunki on antanut asiantuntija-apua niin kirkon kuin hautausmaankin kysymyksissä.

Kaupungin ortodoksista perinnettä ja siihen liittyvää aineistoa on kerätty kaupunginmuseon kokoelmiin. Lähivuosina on kaupungissa ollut useita sellaisia näyttelyitä joissa on esitelty kirkollista taidetta. Kaupunkilaiset ja turistit ovat voineet tutustua kaupungin erääseen huomattavimpaan nähtävyyteen opastettujen kierrosten avulla. Kaupunkilaiset ovat kantaneet huolta vanhasta hautausmaasta, pitämällä sitä kunnossa oma-aloitteisesti. Nykyisin kaupungissa asuu n. 85 ortodoksia ja läntisellä Uudellamaalla lähes tuhat.

Pyhien Vladimirin ja Maria Magdaleenan kirkko täyttää muutaman vuoden kuluttua 100 vuotta. Mutta ortodoksiset perinteet ovat Hangossa paljon vanhempia, niiden kokemat nousun ja laskun vaiheet ovat heijastelleet Suomen ja maailmanhistorian suurtapahtumia. Tänään kirkko elää vakaata kehittymisen aikaa perinteitä kunnioittaen ja aikaansa seuraten.

Julkaistu Maailman valossa 1992.

Kellot ja niiden soittaminen

Kuva: Aleksanteri Nevskin katedraalin kello kirkosta poistamisen jälkeen Eteläsatamassa vuonna 1920.

Teksti: Timo Lehtonen

Lähes jokaisessa oikeauskoisessa kirkossa on kellot. Ne on sijoitettu yleensä kirkon länsipäätyyn kellotorniin tai erilliseen torniin, joskus ne ovat kellokatoksessa. Tavallisimmin kelloja on useita ja niiden lukumäärä vaihtelee kirkon aseman, koon ja varojen mukaan. Perinteisesti kelloja on seitsemän: suurikello, vanhastaan tsaarinkello, sunnuntaikello, pienipyhäkello eli kylänkello ja ihmeidentekijänkello, loput pienemmät ovat ns. kilkutuskelloja.

Kirkonkelloilla kutsutaan uskovaisia jumalanpalvelukseen, samalla soitto ilmoittaa niille, jotka eivät ole tulleet kirkkoon, mitä palveluksessa tapahtuu. Kirkon ohje sanoo kellojensoiton merkityksestä seuraavasti:

"1. ilmaista kirkon ja sen jumalanpalveluksen juhlallisuutta, 2. ilmoittaa niille, jotka eivät ole läsnä kirkossa, tunnetuista rukouksista ja Jumalan kirjoituksista, joita kirkossa luetaan, ja siten kehottaa heitä yhtymään rukouksiin".

Kellojen soitosta voidaan päätellä juhlan suuruus ja se mikä palvelus on menossa. Soiton sävy, rytmikkyys ja se, miten kelloja soitetaan, kertovat kirkkovuoden kulusta, pääsiäisestä suureen paastoon.

Kellojen historiaa

Kristillisissä kirkoissa on ennen kellojen käyttöönottoa käytetty joko puista tai metallista kolkutuslautaa, jota lyötiin kepillä tai vasaralla. Vasara saattoi olla myöskin kivestä ja nimeltään niittausvasara. Nykyisinkin vielä joissakin Kreikan ja Venäjän luostareissa käytetään kolkutuslautaa eli Biloa sisäiseen tiedottamiseen. Tällaisella merkinannolla kutsuttiin uskovaisia yhteen aina 1000-luvun loppupuolelle asti. Kirkonkellot tulivat vähitellen käyttöön 800-1000 -luvuilla.

Tiettävästi ensimmäiset kellot valettiin Italiassa Campanian maakunnassa. Aluksi kellojensoitto oli latinalainen tapa, vähitellen se levisi Bysantin alueelle. Venäjällä kellot tulivat käyttöön 1300-luvun paikkeilla suurten luostarien perustamisen seurauksena.

Vuosisatojen myötä Venäjällä kehittyikin kellojen valamistaito huippuunsa. Soitto kehitettiin varsinkin luostareissa suoranaiseksi taiteeksi, jota sitten seurakuntakirkot pyrkivät jäljittelemään kykyjensä ja kellojensa sallimissa puitteissa. Orlovin ja Moskovan Suomentehtaat saivat erikoisaseman kellojen valmistajina 1800-luvulla, näitä kelloja tuli silloin Suomeenkin rakennettuihin kirkkoihin.

Tällä vuosisadalla kellojenvalamisperinne on melkein kadonnut, mutta kellojen tarve on elvyttämässä vanhan taidon ja perinteen, jopa Suomessakin on kolme kellovalimoa.

Käyttämättömät kellot

Suomen tultua osaksi tsaarin Venäjää 1809 rakennettiin tänne autonomian aikana huomattava määrä sotilas- ja siviilikirkkoja, joihin lähes kaikkiin hankittiin täydelliset kellot Venäjältä. Kellot tulivat yleensä kirkkoihin lahjoituksena ja lahjoittajan toivomukset kellojen koosta, kuvioinnista ja metalliseoksesta otettiin huomioon. Varuskuntakirkkojen kellojen metallin lahjoitti yleensä jokin paikallinen tykistörykmentti, joka antoi valimolle hylsyjä ja poistoon joutuneita tykinputkia. Kellojen kuvioinnissa oli 1800-luvulla yhdenmukainen linja ornamenttien ja tekstien suhteen. Teksteissä oli kellojen kotikirkkoon liittyvien psalmien jakeita. Vielä mainittiin lahjoittajan nimi, kellon valmistaja sekä kellon paino. Se ilmaistiin venäläisellä mittayksiköllä puutaa = 16,380 kg ja naula = 400 g.

Suurimpiin kelloihin valettiin ikonit korkokuvana. Yleisimmät aiheet olivat Kristus, Neitsyt Maria, Johannes Kastaja ja Pyhä Nikolaos tai kirkon nimikkopyhä. Keskikokoisissa kelloissa saatettiin käyttää varuskunnan suojelupyhän ikonia kirkon suojelupyhän sijasta tai muita tunnettuja ikoneja kuten Aleksanteri Nevskin ja Georgios Voittajan ikonit. Näitä kelloja ei enää arvostettu Suomen tultua itsenäiseksi, vaan niitä myytiin huutokaupalla pilkkahintaan 5 mk kilo luterilaisille seurakunnille. Sotamateriaalina osa kelloista jäi armeijan haltuun, siellä se oli romumetallin arvoista.

Museoille kelloja on joutunut hyvin vähän, ainoastaan 5 kelloa ja kaksi erillistä kieltä on esim. Museoviraston hallussa. Englantilaiset kävivät tallentamassa Towerin linnanmuseoon viisi kelloa Krimin sodan aikana Bomarsundin linnoituksen Aleksanteri Nevskin kirkosta. Lontoossa kellot ovat näytteillä tarkoin tiedoin varustettuna, meillä kellot ovat varastotavaraa. Puolustusvoimilta Santahaminasta löytyi v. 1987 useita saarella sijainneen Serafim Sarovilaisen kirkon kelloja. Osa kelloista tuhoutui myöskin itsenäisyysajan alkutapahtumissa.

Kellot ja niiden soittaminen

Seurakunnassamme on lähes kaikissa kirkoissa hyvät kellot, ennemminkin on puutetta hyvistä soittajista. Seurakunnassamme ja jopa koko kirkkokunnassammekin tulisi paneutua kellonsoittoperinteeseen, noudattaa annettuja ohjeita ja arkailematta soittaa ilosanomaa kulutusjuhlan ja väkivallan turruttamille ihmisille. Meillä Helsingissä vähätellään kellojensoiton merkitystä, pelätään että aiheutetaan häiriötä ympäristölle, mutta esim. Kallion kirkon kellot soivat sunnuntaisin kahdeksan kertaa ja Neuvostoliitossa Glasnostin myötä soitetaan nyt sydämen halusta.

Uspenskin katedraalin kellojensoitto ei ole kovin mieltä ylentävää, siihen on montakin syytä. Pahin vika lienee se, että kelloja ei soiteta käsin kellotasanteella, vaan alhaalta pitkillä vetonaruilla. Sointia huonontaa kellotasanteen umpinaisuus, mikä ei ole ortodoksisen kirkon perinteen mukaista.

P. Kolminaisuuden kirkossa meillä on maan parhaat kellot ja suuri kello kuuluu koko Helsingin niemen alueella. Kelloja soitetaan oikean tavan mukaisesti tornissa. Tähän saakka on löytynyt hyviä soittajia ja heitä tulisi jatkossakin kouluttaa. Mielestäni kellojen soitossa tulisi antaa koulutusta kirkkojen vahtimestareille ja vapaaehtoisille asiasta kiinnostuneille. Tällaisen kurssin voisi järjestää kirkkokuntamme oma kansanopisto Valamon luostarissa, jossa on vielä taitoa, perinnettä ja mahdollisuuden harjoitteluun.

Ilmoitussoitosta juhlasoittoon

Ilmoitussoitto on merkki siitä, että palvelus on alkamassa ja tulisi kiiruhtaa kirkkoon. Käytetään isointa ja toiseksi isointa kelloa riippuen juhlan ja palveluksen suuruudesta. Lyödään kelloon säännöllisesti niin kauan, että ehditään lukea 12 kertaa psalmi 51.

Juhla- eli kolmisoitto, tällä ilmoitetaan palveluksen alkaneen, että jokainen oikeauskoinen tietäisi yhtyä kirkkokansan rukouksiin. Kaikkia kelloja soitetaan psalmin 51 lukemisen ajan ja tämä toistuu kolme kertaa. Juhlasoitto soitetaan ehtoo- ja aamupalveluksen sekä liturgian edellä ja myös sen päättyessä. Vigiliassa tulee soittaa seuraavat juhlasoitot; palveluksen alussa, aamupalveluksen alussa (heksapsalmia luettaessa), evankeliumia luettaessa yhteen kertaan ja kahdessa ensin mainitussa kohdassa kolmeen kertaan. Liturgiassa tulee soittaa suurta kelloa ennen ehtoollismaljan siunaamista, kun veisataan "Kohtuullista ja oikeata on".

Paaston aikaan soiton tulee olla hitaampaa ja "katuvaista".

Pääsiäisyön palvelus alkaa ristisaatolla kirkon ympäri, jolloin soitetaan vuorosoittoa eli kutakin kelloa lyödään vuoronperään pienimmästä suurimpaan kerran ja sitten kaikkia yht'aikaa. Tämän jälkeen ilmoitetaan suurella kellolla 12 lyöntiä, että vuorokausi on vaihtunut. Suljettujen ovien edessä lauletaan pääsiäistropari. Näin alkaa aamupalvelus, jolloin soitetaan juhlasoitto. Pääsiäisyön evankeliumia luettaessa soitetaan vuorosoitto sekä normaalit liturgiaan liittyvät soitot.

Niin soittotavoissa kuin tyyleissäkin on paljon eroavaisuuksia, mutta soittojärjestyksestä tulisi päästä yhtenäisyyteen. Soittotyyli ja soinnillisuus ovat kiinni soittajasta, tämä vaihtelu tuo värikkyyttä ja persoonallisuutta soittoon.

Julkaistu Uskon viestissä 4/1990.

Miten vietämme joulua

Vanhemmat ja ystävät

Teksti: Timo Lehtonen

Joulun odotus alkoi, kun 21. marraskuuta Neitsyt Marian temppeliintuomisen juhlassa laulettiin ensimmäisen kerran "Kristus syntyy kiittäkää". Pyhän Nikolaoksen päivä ja sen ohessa vietettävä itsenäisyyspäivä toivat valoa ja iloa meneillään olevaan joulupaastoon, tämä juhla oli kuin "pikkujoulu" kohdallani. Varsinainen jouluaika menee monissa palvelustehtävissä, joita vapaaehtoinen työ kirkon piirissä tuo tullessaan.

Jouluaattona taloyhtiömme tarjoaa varhaisen joulusaunan. Sen jälkeen lähden aaton liturgiaan, jossa jo luetaankin jouluevankeliumi. Iltapäivällä on vielä toinen palvelus, sen päätyttyä illan hämäryys ja rauha onkin jo laskeutunut kaupungin ylle. Aattoillan haluan viettää vanhempieni kanssa perinteisesti perhejuhlana nauttien äidin valmistamista herkuista, tuoksuista ja tunnelmasta.

Joulupäivänä minulla on tapana kutsua läheisimpiä ystäviäni luokseni joulukahville, näin juhlasta tulee yhteinen juhlamme. Jouluna jää aikaa myöskin lepäämiseen ja kirjojen lukemiseen.

Julkaistu Uskon viestissä 10-11/1989.

Hennalan Pyhän Nikolaoksen kirkko ei valmistunut koskaan

Kuva: Näkymä Hennalan varuskunnasta 1920-luvun alussa, taustalla sotilaskirkko torneineen.

Keskeneräisestä temppelistä tuli aikanaan sotilaskoti

Teksti: Timo Lehtonen

Vuosisadan alkupuolella Venäjän keisarikunta päätti vahvistaa läsnäoloaan pienessä Suomen suuriruhtinaskunnassa hallinnollisesti ja sotilaallisesti. Helsingin-Pietarin radan turvallisuuden lisäämiseksi rakennettiin uudet varuskunnat Riihimäelle, Lahteen, Kouvolaan ja Viipuriin. Uusiin sotilaskeskuksiin perustettiin myös oikeauskoinen kirkko pappeineen palvelemaan sotilaiden ja siviiliväestön sielunhoitoa.

Lahteen ensimmäiset venäläiset sotilasosastot tulivat vuoden 1909 lopulla. Sotilaat majoitettiin tehtailija F. Ivanoffin huopatehtaan rakennuksiin Möysään. Lisäjoukkoja saapui seuraavana vuonna ja ne sijoitettiin Mattssonin entisen oluttehtaan rakennuksiin. Nämä joukko-osastot kuuluivat 4. ja 11. suomenmaalaiseen tarkk'ampujapataljoonaan.

Vuonna 1910 alettiin keskustella varsinaisen kasarmialueen rakentamisesta Hollolan Hennalan kylään, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä Lahdesta. Tarkoitukseen sopiva alue hankittiin yksityishenkilöiltä pakkolunastuksella 3.9.1910. Lahden sotilaskomennuskomitea maksoi alueesta 16 736 markkaa. Ensimmäisen rakennuksen peruskivi muurattiin 8.10.

Kirkko ja kasarmi

Tästä alkoi suuren kasarmikompleksin rakentaminen liejuisille pelloille. Tyypillisesti tämänkin alueen keskelle, pienelle mäenkumpareelle suunniteltiin ortodoksinen kirkko. Se ei kuitenkaan keskeneräiseksi jäätyään ja muuttuneissa oloissa koskaan toiminut varsinaisessa tehtävässään, kirkkona.

Asiakirjat eivät kerro, milloin kirkon varsinaiset rakennustyöt aloitettiin, mutta urakkasopimuksessa 30.5.1914 mainitaan kirkon muuraukseen varatun 60 000 tiiltä saumauksella; urakkahinta oli 18 ruplaa tuhannelta tiileltä. Työn otti tehdäkseen Belogrudovin muurarien artteli. Kirkkorakennuksen arkkitehtiä ei tiedetä. Piirustukset oli nähtävästi tehnyt Lahden insinöörikomennuskunta.

Kooltaan se oli 14,5 x 33 metriä, tornien korkeudet olivat 18 ja 20 metriä. Rakennuksen sisäkorkeus oli keskeltä 7 metriä. Ulkopuolelta kirkko oli tarkoitus maalata ja sisäpuolelta rapata. Itäpäädyssä oli alttarin lisäksi kaksi pientä huonetta ja länsipäädyssä eteinen sivuhuoneineen, joiden päällä oli pieni parveke. Pitkillä sivuilla oli ns. kesäsisäänkäynnit. Vesikatto maalattiin vihreäksi ja tornien katto-osat hopeanväriseksi.

Rakennustyöt edistyivät melko hitaasti, sillä puutetta oli paitsi määrärahoista myös ammattitaitoisesta työvoimasta. Meneillään oleva maailmansota hämmensi sekin tilannetta.

Seitsemän kelloa

Kirkon kellojen valmistus uskottiin kauppa- ja teollisuusyhtymä P.I. Oljaniškovin Veljekset -nimiselle firmalle. Kellot – seitsemän kappaletta – tuli valmistaa hyvälaatuisista metalleista ohjeiden ja piirustusten mukaan tarkasti viimeisteltyinä.

Valimo hankki kelloihin tarvittavan metallin Pietarista tykistön käytetyn materiaalin varastosta. Kellojen hankintakustannuksiksi tuli 2659 senaikuista ruplaa. Kellot valmistuivat aikanaan ja kesäkuussa 1914 ne tuotiin Pietarista Lahteen. Suurimpaan kelloon oli valettu Pyhän Nikolaoksen ikoni, joka näin ollen viittaa tulevan temppelin pyhitykseen, jota muuten ei tarkkaan tiedetä. Kellojen yhteispaino oli 130 puutaa (1 puuta = 16,3 kiloa) ja suurimman kellon 70 puutaa. Kaksi suurinta saatiin paikoilleen helmikuussa 1914.

Leppäpuiset ikonit

Ikonostaasi, alttaritaulu ja pääosin muukin sisustus tilattiin samalta hovihankkijalta kuin kellotkin. Tästäkin asiakirjat kertovat mielenkiintoisia tietoja. Ikonit tuli maalata leppäpuulle taiteilija Viktor Vasnetšovin (1848-1926) Pyhän Vladimirin kirkossa Kiovassa olevien esikuvien mukaan. Ikonien maalaajaa ei tunneta, mutta ne maalattiin todennäköisesti jossakin Pietarin ikonimaalausateljeessa.

Varmuudella tiedetään, että ikonostaasiin piti tuleman ainakin seuraavat ikonit: Kristus, Kasanin Jumalanäiti, Pyhä Nikolaos, Pyhä Mitrofan ja Pyhä ehtoollinen. Alttaritauluksi valmistui Kristuksen ylösnousemusikoni, joka oli maalattu kankaalle. Ikonostaasin runko oli maalattu valkoiseksi ja koristeltu aidolla lehtikullalla. Kokonaisuuteen kuului vielä kaksi kliirosien eteen pystytettävää pyhimyksenkuvakaappia.

Ikonostaasin tuli kokonaisuudessaan olla valmiina lokakuuhun 1914 mennessä, ja sen hinnaksi paikoilleen asetettuna tuli 3750 ruplaa. Summaa ei koskaan suoritettu, sillä olojen sekavuuden takia ikonostaasi jäi varastoon.

Kirkko oli tarkoitus ottaa käyttöön joulukuussa 1914, mutta työt olivat keskeytyksissä jo heinäkuusta lähtien.

Kirkkoa varten oli hankittu hyvissä ajoin hopeinen, kullattu ehtoolliskalusto. Voi olla mahdollista, että sitä käytettiin kenttäjumalanpalveluksissa. Kun venäläiset poistuivat Lahdesta, ehtoolliskalusto vietiin säilytettäväksi pankkiholviin, josta se myöhemmin on joutunut yksityishenkilön haltuun.

Uuteen käyttöön

Hennalan kasarmialue mukaan luettuna keskeneräiseksi jäänyt kirkkorakennus joutui sotasaaliina suomalaisille vuonna 1918. Inventoinnissa kirkosta todetaan mm. seuraavaa:

Rakennus on kesken. Siitä puuttuu osittain välikatto, lämmityslaitteen, ikkunat ja ovet. Ulkoapäin rakennuksen tiiliseinät on osittain saumattu ja maalattu. Välikatto on tarkoitettu rapattavaksi ja se on osittain tikutettu. Sisälattia ja portaat puuttuvat.

Sotasaalispöytäkirjassa ei mainita kirkon irtaimistoa eikä kelloja, joita viimemainittuja säilytettiin nk. Tampereen rykmentin varastossa. Kaksi suurinta kelloa oli ilman kieliä tornissa. Ne samoin kuin kattopellit olivat jonkin verran vaurioituneet ammuskelusta.

Suomalainen sotaväki käytti kirkkoa mm. heinävarastona vuoteen 1923, jolloin sitä ryhdyttiin muuttamaan sotilaskodiksi Carolus Lindbergin suunnitelman mukaan. Tässä vaiheessa kirkosta karsittiin tornit ja muu ortodoksisuuteen viittaava.

Sotarovasti Artturi Malin oli ehdottanut rakennuksen muuttamista luterilaiseksi sotilaskirkoksi; hän pelkäsi, että jos entiset venäläiset sotilaskirkot jäävät ortodoksien haltuun, siitä aiheutuu ongelmia paikallisille varuskunnille. Kirkkoajatuksesta kuitenkin luovuttiin ja Hennalankin kirkko siirrettiin sotaministeriön alaisuuteen.

Kiistaa kelloista

Kirkon kelloista käytiin pitkä kirjeenvaihto ministeriön, varuskunnan sekä kelloja käyttöönsä halunneen Lopen seurakunnan välillä. Vastoin varuskunnan tahtoa kaksi kelloa määrättiin myytäväksi kuuden markan kilohinnasta Lopelle.

Loput viisi kelloa, joita säilytettiin 1920-luvun alkupuolella Tampereen rykmentin varastossa ja joita ei ollut virallisesti kirjattu sotasaaliiksi, ovat hukkateillä. Niiden kohtalo ei ole selvinnyt myöhemmissä tutkimuksissakaan. Tietymättömissä ovat myös kirkon ikonostaasi sekä muu paikalle tuotu irtaimisto.

Vankileirivuodet

Hennalan varuskunta on lyhyen historiansa aikana nähnyt monenlaista. Vankileirivuodet ovat luku sinänsä. Vuosina 1918-20 siellä järjestettiin jumalanpalveluksia Muurmannista tulleille venäläisille sotilaille. Silloinen kreikkalaiskatolinen kirkkohallitus esitti, että valtion kustannuksella määrättäisiin Salmin seurakunnan esimies, pastori Nikolai Sotikov hoitamaan näiden ns. pakolaisten sielunhoitoa.

Samassa yhteydessä ilmeni, että ko. joukon keskuudessa oli myös pappi, rovasti J. Leljuhin, joka myös pyysi lupaa saada suorittaa kirkollisia toimituksia. Pyyntöihin suostuttiin ja Hennalaan hankittiin tarvittavaa sakraaliesineistöä Viipurista. Jumalanpalveluksissa käytettiin kenttäkirkkona kasarmialueen eteläisen portin läheisyyteen vuonna 1912 rakennettua pientä hautauskappelia. Tämä vaihe Hennalan historiassa jäi lyhyeksi; "seurakuntalaiset", joita oli vajaat 900, siirrettiin jo puolen vuoden kuluttua muualle.

Kalleudet kateissa

Jos Hennalan Pyhän Nikolaoksen kirkko olisi ehtinyt valmiiksi, se olisi muistuttanut ulkonäöltään Riihimäen ja Kouvolan vastaavia sotilaskirkkoja, jotka ovat edelleenkin pystyssä. Monien onnettomien yhteensattumien ja historian mullistusten vuoksi Hennalan kirkko jäi keskeneräiseksi, mutta rakennus palveli myöhemmin muuttuneissa oloissa varuskunnan muita tarpeita.

Voitaneen vielä kysyä, missä ovat kirkkoa varten hankitut kalleudet, arvokas ehtoolliskalusto, viisi kirkonkelloa ja ikonostaasi ikoneineen. Niiden kohtalo on yhä selvittämättä.

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 1985.